Mistä tulee nimi Kalmasaari?
Kalma(n)saaret ja Kalmo(n)saaret ovat yleensä pienehköjä, lähellä mannerta sijaitsevia saaria. Maanmittauslaitoksen maastokartassa tämännimisiä saaria on yhteensä noin 120. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän tästä eteenpäin kaikista nimivarianteista nimeä Kalmasaari. Suurin osa Kalmasaarista sijoittuu itämurteiden alueelle, erityisesti Savoon. Heinävedellä on jopa 11 Kalmosaarta.
Suomen murteissa kalma on merkinnyt muun muassa kuolemaa (tapahtumana tai henkilöitymänä), kuoleman enteilyä (etenkin hajuna), kuollutta ja tuonelaa. Kalmoille meneminen taas on tarkoittanut hautausmaalla käymistä. Kuten tämäntyyppisiin nimiin yleensä, Kalmasaariin liittyy paljon tarinoita. Nimiarkiston kokoelmissa saarten nimiä selitetään muutamalla eri tavalla, mutta samat tarinat toistuvat eri paikkakunnilla.
Luulöytöjä
Useista Kalmasaarista sanotaan löytyneen luita, erityisesti pääkalloja, tai vanhoja hautakuoppia. Joillakin saarilla on tehty arkeologisia tutkimuksiakin.
Luu- ja hautalöytöjen, perimätiedon tai vain saaren nimen perusteella on paikannimien kerääjille kerrottu, että saareen on joskus ennen haudattu ihmisiä. Joissain tapauksissa saaren on arveltu toimineen hautausmaana esikristillisellä ajalla, ja muutamassa Kalmasaaressa sijaitseekin lapinraunio eli kiviröykkiöhauta.
Joidenkin saarien erityisesti Pohjois-Karjalassa on puolestaan kerrottu olleen ortodoksisia kalmistoja. Muutamia saaria on sanottu käytetyn hautausmaana nälkävuosien aikana (1866–1868), jolloin kuoli paljon ihmisiä. Joskus taas tiedetään tai arvellaan jonkun paikkakuntalaisen kuolleen Kalmasaaressa tai hukkuneen sen lähistöllä.
Tarinoita isonvihan ajalta
Hyvin usein Kalmasaarista kerrotaan, että niihin on haudattu venäläisiä joko isonvihan (1713–1721) tai Suomen sodan (1808–1809) aikaan. Isoviha onkin yleinen aikamääre tarinoissa, joilla selitetään sellaisia paikannimiä, joihin sisältyy esimerkiksi kuolemaan, vainolaisiin tai venäläisiin viittaavia sanoja.
Tarina saareen vangiksi jääneistä venäläisistä liitetään moneen Kalmasaareen. Esimerkiksi Matti Kumpulainen on kirjannut sen ylös Rautavaaralta:
Tarinan mukaan Suomen sodan aikana venäläiset olleet saaressa leirissä vankinaan suomalainen Lauri tai Jaakko. Vanki on kuitenkin karannut vihollisilta, työntänyt veneet vesille, soutanut itse viimeisellä pois, ja venäläiset ovat kuolleet saareen nälkään.
Kumpulainen huomauttaa, että samaa tarinaa kerrotaan lähes kaikista Rautavaaran Kalmo-alkuisista paikannimistä.
Väliaikaisia hautausmaita
Ehkä useimmin Nimiarkiston kokoelmissa Kalmasaarten nimiä selitetään sillä, että saaret ovat olleet väliaikaisia hautapaikkoja, joihin ihmisiä on haudattu kesällä tai kelirikon aikana. Kuolleiden hautaaminen väliaikaisiin hautoihin on todella ollutkin tapana paikoissa, joissa matka kirkolle oli pitkä ja hankala.
Suurissa seurakunnissa ruumiin kuljettaminen kesäaikaan ajoissa viralliselle hautausmaalle oli mahdotonta. Talvella vainajat vietiin kirkolle jäitä pitkin, mikä lyhensi ja kevensi matkaa. Toisaalta kelirikkoaikana kuolleita ja väliaikaishautaan haudattuja saatettiin kesäaikaan viedä veneellä kirkolle. Väliaikaishautaus sallittiin vielä vuoden 1869 kirkkolaissakin.
Kirkkolain mukaan vainaja piti puolen vuoden sisällä kuolemasta siirtää varsinaiselle hautausmaalle. Joskus ruumiit syystä tai toisesta kuitenkin jäivät väliaikaishautaan pitemmäksi aikaa tai jopa pysyvästi. Syynä saattoi olla hautausmaksusta luistaminen. Lisäksi hautaaminen kirkkomaahan ei vielä 1700-luvun alkuun mennessä ollut kaikkialla vakiintunut tapa, vaan saatettiin käyttää kyläkalmistoja.
Esimerkiksi 1600-luvun lopulla Ruokolahden kirkkoherra Johan Falck syytti talvikäräjillä köyhää talollista Martti Pörjää siitä, että tämä oli haudannut poikansa Kaupinsaareen. Pörjän mukaan muutkin käyttivät tätä saarta hautausmaana.
Länsimurteiden alueella hautasaaret tunnetaan yleensä Ruumissaari-nimellä, mutta lännessäkin on muutamia Kalmasaaria. Lisäksi koko Suomen alueella esiintyy esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Hautasaari, Kuolinsaari, Kuolosaari ja Ristisaari. Joidenkin hautasaarten nimet eivät liity kuolemaan lainkaan, kuten edellä mainittu Kaupinsaari.
Teksti: Petra Saarnisto
Lähteet
Erkki Laitinen (toim.) 2001: Ruumis- ja Kalmasaaret – Etäällä
kirkkomaasta
Aulikki Ylönen 1957: Jääsken kihlakunnan historia 1 –
Vuoteen 1700