Sanojen alkuperästä
Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoilta kysytään usein, mistä jokin sana tai ilmaus on peräisin. Tällaiset kysymykset koskevat sitä kielitieteen aluetta, jota kutsutaan yleisesti etymologiaksi.
Näille sivuille on kerätty vuosien mittaan kertyneitä kysymyksiä ja niihin annettuja vastauksia. Sivustoa täydennetään.
Omaperäisiä sanoja
Suomen kielen kaikenikäisissä sanastokerrostumissa on sekä omaperäisiä että lainattuja sanoja. Omaperäisten sanojen vanhinta perusaineistoa ovat suomalais-ugrilaiset tai uralilaiset sanat.
Näiden määrä koko kielen sanavarannosta on prosentuaalisesti pieni, mutta monet niistä kuuluvat kielen käytetyimpiin sanoihin. Ne kuvaavat usein jokapäiväiseen elämään ja ihmisen lähipiiriin kuuluvia asioita. Juuri sanojen jatkuva käyttö on auttanut niitä säilymään kielessä läpi vuosituhansien. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi ruumiinosien (käsi, jalka, pää, silmä, sydän), sukulaisten (isä, setä, vävy), vuodenaikojen (suvi, syksy, talvi), tuttujen eläinten (hiiri, kala, pääsky) ja kasvien nimitykset (koivu, kuusi, pihlaja, puu) sekä muu luontoon liittyvä sanasto (joki, jää, kivi, koski, maa). Myös tavallisia verbejä kuuluu tähän joukkoon (elää, kuulla, mennä, nähdä, tuntea).
Monenlaisia lainoja
Vaikka suuri osa suomen kielen sanoista on lainaa, niin lainasanat ovat yleensä mukautuneet niin hyvin kielen äännerakenteeseen, ettei ainakaan vanhimpien vierasperäisyyttä voi pelkän ulkoasun perusteella huomata. Lainoja on tullut vanhoista indoeurooppalaisista kielimuodoista sekä niistä polveutuvista germaanisista, balttilaisista ja slaavilaisista kielistä. Myöhempiä skandinaavisia lainoja on paljon, ja nykyisin tulee sanoja myös englannista. Jonkin verran on lainattu myös sukukielistä.
Saamelaiskielistä tulleet sanat liittyvät useimmiten luontoon (ruska, tunturi), mutta myös vuoka on saamelaislähtöinen. Tuttuja unkarin kielen suomeen välittämiä sanoja ovat paprika ja pusta; sanat ovat tosin unkarissakin lainaa toisaalta.
Osoituksia vuorovaikutuksesta
Lainasanat ovat osoitus eri kielten puhujien välisestä vuorovaikutuksesta, ja niistä voi usein päätellä, minkä luonteisia kielten puhujien väliset suhteet ovat olleet. Balttilaislähtöiset sanat viittaavat usein varsin läheiseen ja arkiseenkin kanssakäymiseen (hammas, kaula, morsian, seura, sisar, tytär). Germaanien kanssa on muun muassa käyty kauppaa (kansa, kauppa, kulta, raha, rikas, valta). Slaavilaisten, lähinnä venäläisten, vaikutus on ulottunut sekä hengelliseen että maalliseen elämään (pappi, raamattu, risti, lusikka, piiras).
Ruotsista on tullut vuosisatojen ajan runsaasti miltei kaikkiin elämänaloihin liittyviä lainoja, mikä johtuu muun muassa siitä, että 1800-luvun loppupuolelle asti suurin osa kouluja käyneistä suomalaisista käytti jokapäiväisessä elämässään ensisijaisesti ruotsin kieltä. Ruotsi samoin kuin saksa, englanti ja venäjä ovat myös usein toimineet monen kaukaisempaa perua olevan sanan välittäjänä. Tällaisen sanan lähtökohdat voivat olla esimerkiksi latinassa (museo), kreikassa (planeetta), arabiassa (sohva), turkkilaiskielissä (tavara) tai kiinassa (soija) asti.
Muiden kielten vaikutus näkyy myös käännöslainoissa, joissa sana tai ilmaus on muodostettu oman kielen aineksista vieraskielisen ilmauksen mallin mukaisesti (musta aukko < engl. black hole). Merkityslainasta taas on kyse, kun kielessä jo oleva sana tai ilmaus on saanut uutta merkitystä vieraskieliseltä vastineelta (esim. ystävällinen yhdysadjektiiveissa: kuluttajaystävällinen, ympäristöystävällinen, vrt. ruotsin -vänlig ja saksan -freundlich).
Myös johtamalla ja yhdistämällä
Suomen kieleen on saatu ja saadaan edelleen uusia sanoja johtamalla:
verkko -> verkosto, verkostoitua.
Sanoja on saatu ja saadaan myös yhdistämällä:
antenniverkko, hiusverkko, katuverkko, lohiverkko, sähkönsiirtoverkko
verkkopankki, verkkosukka.
Kielessä on lisäksi joukko sanoja, joiden alkuperä on ainakin toistaiseksi tuntematon. Tuleva tutkimus luultavasti pystyy selvittämään näistä osan alkuperän. Osa jäänee pysyvästi pimentoon.
Teksti: Kirsti Aapala