Mistä tulee sukunimi Heinonen?
Suomen kansallispyhimyksen nimestä Henrik tuli erittäin suosittu suomalaisten keskuudessa keskiajan lopulla. Myös saksalainen Heinrich-nimi on luultavasti tunnettu meillä jo varhain. Kummastakin nimestä on ollut käytössä lukuisia muunnoksia, jotka näkyvät sukunimistössämme.
Sukunimellä Heinonen on kahtalainen alkuperä. Vanhoihin itäsuomalaisiin nimiin sisältyy Heinrichin saksalainen muunnos Heino, joka on jo keskiajalla ollut Suomessa yleinen. Esimerkiksi Viipurin pitäjässä on asiakirjoihin merkitty vuonna 1551 nimet Heijno karhu ja Heijno Rocko.
Toisaalta nimeä Heinonen on otettu käyttöön 1800-luvun loppupuolelta lähtien, kun länsisuomalaiset alkoivat ottaa itselleen sukunimiä. Nämä nimet olivat yleensä luontoaiheisia, ja Heinosen miellettiin yhdistyvän sanaan heinä.
Heino esiintyy asiakirjoissa yksilönnimen lisäksi jälkinimenä jo keskiajalla. Esimerkiksi Sysmästä on vuodelta 1470 merkintä Caupi Heino ja Kokemäeltä vuodelta 1551 Jons Heino. Heino on ollut myös suosittu vaihtoehto, kun on valittu uutta sukunimeä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.
Sukunimi Heinola puolestaan tulee tilannimestä. Tilannimen taustalla on yleensä isännän etunimi Heino tai asukkaiden sukunimi Heino tai Heinonen.
Myös seuraavat sukunimet johtuvat Heinrichin tai Henrikin muunnoksista:
Heikka, Heikkala; Heikkilä, Heikkinen; Heikkola, Heikkonen; Heikola, Heikonen; Heikura; Heini, Heinilä, Heininen; Heinikka, Heinikainen; Heiska, Heiskala, Heiskanen; Hentilä; Henttonen; Henttu, Henttunen; Hentula, Hentunen; Hinkka, Hinkkanen; Hintikka; Hintsa, Hintsala, Hintsanen
Teksti: Petra Saarnisto
Lähteet
Rosa & Volker Kohlheim 2007: Das grosse Vornamenlexikon – Herkunft und Bedeutung von 8000 Vornamen
Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala 2000: Sukunimet
