Tullaanko ilman säädösviittauksia toimeen?

Saksan oikeusministeriön auditoriossa kohahti. Sinne kokoontuneet lainvalmistelijat, lingvistijuristit ja kieliasiantuntijat vilkuilivat toisiinsa. Käsiä alkoi nousta puheenvuoropyynnön merkiksi. Saksan kielen yksikön johtaja Markus Nussbaumer Sveitsin liittokanslerinvirastosta oli juuri sanonut: ”Pyrimme mahdollisimman pitkälle välttämään säädösviittauksia.”

Sveitsissä pidetään viittauksia ymmärrettävyysongelmana

Tohtori Nussbaumer oli pääpuhuja 30.–31.5.2012 Berliinissä pidetyssä symposiumissa, jonka aiheena oli lakien ymmärrettävyyden parantaminen lainvalmisteluprosessissa. Osanottajia oli useista Euroopan maista ja Euroopan unionin toimielimistä. Nussbaumeria ja hänen yksikköään pidetään varsinkin Saksassa pioneerina työssä säädösten ymmärrettävyyden lisäämiseksi. Sveitsin liittokanslerinvirastossa on jo vuodesta 1976 tarkastettu säädösten kieliasu myös tästä näkökulmasta.

Kipinä säädösten kielen tarkastamiseen tosin saatiin Sveitsiin Saksasta, jossa liittopäiville perustettiin kielitoimitus jo 1966 säädösten kieltä selkeyttämään. Sveitsiläiset toteuttivat ajatusta kuitenkin omalla tavallaan: yksikkö sijoitettiin lakeja valmistelevaan liittokanslerinvirastoon eikä niistä päättävään parlamenttiin, ja yksikköön tuli parikymmentä saksan- ja ranskankielistä kieliasiantuntijaa. Monikielisyys on Sveitsissä herkistänyt näkemään monitulkintaisuudet ja väärinymmärtämisen riskit, ja ymmärrettävyyttä on totuttu arvioimaan nimenomaan kansalaisen kannalta. Oikeuslingvisti Heikki Mattila onkin maininnut eron säädösviittausten määrässä juuri Saksan ja Sveitsin siviililakikirjojen välillä, ja myös syyn siihen.

Kun hämmästyneet kuulijat saivat esitettyä tohtori Nussbaumerille kysymyksen, voidaanko säädöksissä tosiaan tulla toimeen ilman säädösviittauksia, voitiin salissa rauhoittua. Ihan ilman viittauksia eivät sveitsiläisetkään säädöksistään selviä. Mutta tosiaan: säädösten kielen tarkastuksessa ja jo niitä kirjoitettaessa pyritään viittauksen sijaan toistamaan tekstissä viittauskohdan sisältö. Näin ei aina voida tehdä, sillä viittauksen asia voi olla niin laaja, ettei sitä ole mahdollista sisällyttää toiseen kohtaan tai toiseen säädökseen. Silloin viittaukseen yhdistetään jokin lyhyt ilmaus, joka antaa tietoa siitä, mitä viittauskohdassa käsitellään. Pelkät numerothan eivät sisältöä paljasta.

Suomessa lakitekstiä rakennetaan viittauksin

Säädösviittausten hankaluus on Suomessakin havaittu kauan sitten: jo Paavo Pajula, itsekin juristi ja virkamies, arvioi vuonna 1960 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteittäin, että viittausten lisääntyminen on tehnyt lakitekstin vaikeammaksi ymmärtää. Samanlaisia havaintoja ovat tehneet mm. oikeustieteilijät Heikki Mattila ja Matti Niemivuo, joista jälkimmäinen on myös kokenut lainvalmistelija ja alan opaskirjan kirjoittaja. Viittauksia käytetään, toisinaan hyvinkin runsaasti. Vesa Heikkinen ja Hanna Hämäläinen ovat äskettäin säädösten tekstiviittauksia tarkastellessaan laskeneet niiden määriä neljästä laista (Kielikello 4/2011). Passilaissa niitä oli sivua kohden keskimäärin parikymmentä, nuorisolaissa neljä.

Samanlaisia toimia kuin Sveitsissä on myös Kotus suositellut lainvalmistelijoille. Viittaukset tuovat tekstin jatkumoon aukon siihen asti, kun lukija katsoo kohdan, johon viitataan. On lukijalle helpompaa, jos aukkoa ei ole tai asian sisällöstä saa edes vihjeen. Asunto-osakeyhtiölakia uudistettaessa esimerkiksi tehtiin työryhmämietinnön lakiluonnokseen kielenhuoltajien ehdotuksesta seuraavat muutokset:

Hallituksen jäsenellä on oikeus kutsua yhtiökokous koolle 7 luvun 12 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tapauksessa.

→ jos hänellä on syytä olettaa, ettei hallituksessa ole enää muita jäseniä. (6 luvun 18 §)

Jos vahinko on aiheutettu rikkomalla tätä lakia muulla tavalla kuin pelkästään rikkomalla 1 luvussa tarkoitettuja periaatteita – –.

→  rikkomalla 1 luvun säännöksiä toiminnan keskeisistä periaatteista – –.  (24 luvun 1 §)

Asunto-osakeyhtiölain valmistelussa ei kuitenkaan kovin usein hyväksytty kielenhuoltajien ehdotuksia, joissa viittauksia selitettiin. Keskustelussa juristit usein sanovat, etteivät tällaiset muutokset ole kielellisiä, vaan niissä puututaan sisältöön. Kielen ja sisällön rajaa onkin vaikea tehdä, kun sisältö ei ole olemassa reaalimaailman esineinä, vaan kielenä.

Sähköiset lakikirjat kansalaisten avuksi?

Viittauksia koskevan tiedon lisääminen tekstiin palvelee tavallista lukijaa, kuten Markus Nussbaumerkin Sveitsin käytäntöä perusteli. Lukijan ei silloin ole pakko tuntea lainsäädäntöä eikä hallinnon menettelytapoja päästäkseen tekstissä eteenpäin, eikä edes selata lakitekstiä edestakaisin. Nykyisen tekniikan avulla voidaan lukijan työtä helpottaa, ja säädöstietokannoissa käytetäänkin jo linkkejä auttamaan viittausten lukemisessa. Tekniikkaa voisi kuitenkin hyödyntää vielä tehokkaammin lukijan avuksi. Hypertekstissä on mahdollista tarjota monenlaisia selityksiä, esimerkkejä ja kommentteja, jotka eivät ole osa varsinaista lakitekstiä eivätkä siten hidasta asiantuntijalukijaa. Myös lain perustelut auttavat ymmärtämään pykälätekstiä oikein, ja näiden tekstien linkityksestä –  pykälä pykälältä – iloitsisivat varmaan myös asiantuntijalukijat.

Sveitsissä kansanäänestysten perinne edellyttää lakitekstiltä yleistä ymmärrettävyyttä. Suomessakin lakitekstin ymmärrettävyys on entistä tärkeämpää, jos kansalaisia halutaan osallistaa lainsäädäntöasioissa enemmän, esimerkiksi laajentamalla suoraa kansalaisten kuulemista ja kannustamalla kansalaisaloitteiden tekemiseen.

AINO PIEHL

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 25.7.2012.