Kielloillako kielipolitiikkaa?
Menen on reilun 32 000 asukkaan kaupunki Belgiassa. Se sijaitsee hollanninkielisessä Länsi-Flanderissa, sekä ranskankielisen Vallonian että Ranskan rajalla. Menen (ranskaksi Menin) tunnetaan Euroopassa muun muassa ensimmäisen maailmansodan muistomerkistään. Syyskuun alussa se nousi uutisotsikoihin esimerkkinä aivan toisenlaisesta kiistasta.
Ranskankielisen ja -mielisen Belgian äänenkannattaja Le Soir uutisoi 4.9.2013, että flaamin- eli hollanninkielisen Menenin kaupungin pormestari on kieltänyt kaupungin viranomaisia puhumasta ranskaa kaupungintalossa asioivien asiakkaiden kanssa. Uutisen taustoissa ei sinänsä ole mitään hämmästyttävää: yksikielisessä Flanderissa, kielellisesti kahtia jakautuneen Belgian pohjoisosassa, viranomaisten ei tähänkään asti ole tarvinnut palvella asiakkaita muulla kielellä kuin flaamiksi. Uutisesta tekee kiinnostavan ja kiihdyttävän se, että kiellolla viranomaisilta ja asiakkailta evätään nyt valinnan mahdollisuus. Yksikielisyyttä ovat uhmanneet kaikki ne viranomaiset, jotka ovat palvelleet asiakkaitaan myös ranskaksi. Pormestari Martine Fournier’n mukaan kaupungintalolla kuulee nykyään paljon enemmän muita kieliä kuin sitä oikeaa, hollantia. Tähän mielivaltaisuuteen hän haluaa nyt kiellollaan puuttua: ranskaa ei kaupungintalossa haluta enää kuulla.
Menenin kaupungintalosta tulee periaatteessa täysin hollanninkielinen tammikuun 1. päivänä 2014. Kyse on kokeilusta, johon kuuluvat myös Menenin hallintoalueeseen kuuluvien Lauwen ja Rekkemin vastaavat virastotalot. Kokeilun jälkeen käytäntö on tarkoitus laajentaa kaikkiin kaupungin virastoihin. Kaupungin verkkosivustolle on listattu kolme kohtaa, joita kaupunginhallinnossa tulee ensi vuoden alusta noudattaa: 1) Kielilainsäädännön ja kielialuejaon mukaisesti Menenissä tulee käyttää ainoastaan hollannin kieltä. 2) Keskustelu asiakkaan kanssa tulee aloittaa aina hollannin kielellä, myös ongelmatilanteissa, vaikka asiakas puhuisikin toista kieltä. 3) Asiointikielen voi vaihtaa toiseen vasta, kun elekielen, viittomien tai kuvien käyttökään eivät auta saavuttamaan yhteisymmärrystä. Uusilla säännöillä halutaan pormestarin mukaan kunnioittaa hollannin kieltä ja Flanderin kielilainsäädäntöä.
Belgiassa kaksikielinen on vain pääkaupunki, Suomessa valtio
Belgia on liittovaltio, joka on jakautunut kolmeen hallintoalueeseen ja kieliyhteisöön: Pohjoisessa sijaitsee hollanninkielinen Flanderi ja etelässä ranskankielinen Vallonia. Maan itäosassa on pieni saksankielinen alue. Kielilaissa nämä alueet on määritelty yksikielisiksi. Flanderissa sijaitseva pääkaupunki Bryssel on maan ainoa kaksikielinen alue. Yksikielisyys tarkoittaa periaatteessa sitä, että julkishallinnon palveluja saa vain enemmistön kielellä: Flanderissa flaamiksi ja Valloniassa ranskaksi.
Suomen perustuslain mukaan suomi ja ruotsi ovat maamme kansalliskieliä, joita ihmisillä on oikeus käyttää asioidessaan valtion ja kaksikielisten kuntien viranomaisten kanssa. Kielilain mukaan kunta on kaksikielinen, kun sen asukkaista vähintään 3 000 henkeä tai 8 prosenttia kuuluu kielivähemmistöön. Valtioneuvosto voi myös julistaa kunnan kaksikieliseksi kunnan valtuuston esityksestä. Kunta muuttuu yksikieliseksi, jos sen kielivähemmistöön kuuluvien määrä laskee alle 6 prosentin.
Kuten Suomessa, Belgiassakin koululaiset opiskelevat pakollisena kielenä maan muita virallisia kieliä. Opetustoimi on kieliyhteisöjen vastuulla, ja siksi kielten pakollisuus vaihtelee maan eri osissa. Teoriassa kaikki hollanninkieliset osaavat vähintäänkin tyydyttävästi ranskaa ja ranskankieliset hollantia, mutta käytännössä tilanne voi olla toinen.
Suomessa kansalaisilla on kielellisiä oikeuksia, viranomaisilla kielellisiä velvollisuuksia. Valtion viranomaisten on palveltava kansalaista tämän kielellä. Yksikielisissä kunnissa laki ei Suomessakaan velvoita viranomaisia toisen virallisen kielen käyttöön. Menenin ranskan kielen käyttökielto menee äärimmäisyydessään kuitenkin pidemmälle kuin mitä Belgian kielilaki vaatisi. Suomessa kielilaki määrittää kielellisten palveluiden vähimmäistason. Toisin sanoen viranomainen voi halutessaan palvella asiakasta paremminkin kuin mitä kielilaki edellyttää. Näin on esimerkiksi Lohjalla, jossa kunnalliset palvelut on säilytetty kaksikielisinä, vaikka ruotsinkielisiä on kaupungin asukkaista vähemmän kuin 6 prosenttia. Menenin kielto määrittää vähimmäistason palvelun enimmäistasoksi: vaikka viranomainen toisin haluaisi, hänellä on lupa palvella hyvin vain sujuvasti hollantia taitavaa asiakasta.
Tiukan periaatteen hintana asioinnin ongelmat ja eriarvoistuminen
Menenin kaupungin ranskan kielen käyttökiellon vaikutuksia voi pohtia jo etukäteen. Lainsäädännön näkökulmasta mikään ei muutu. Menen on ollut yksikielinen aiemminkin. Uusi kielto vain vahvistaa olemassa olevaa lakia ja sen tulkintaa käytännössä.
Kielenkäyttäjien näkökulmasta moni asia hankaloituu. Viranomaisten on vaikeaa palvella hallinnon asiakkaita hyvin ja ripeästi, koska sujuvinta yhteistä kieltä ei saa käyttää ja kommunikaatiossa joudutaan turvautumaan viittomiin ja piirustuksiin. Vuorovaikutustilanteesta tulee kielitaitoiselle viranomaiselle kiusallinen.
Hollantia taitamattoman asiakkaan näkökulmasta asiointitilanteesta tulee sietämätön ja nöyryyttävä: miten toimittaa monimutkaisia hallinnollisia asioita kielellä, jota ei osaa kunnolla? Kielto asettaa eri kielten puhujat eriarvoiseen asemaan kaupungin asukkaina ja tekee sen hyvin avoimesti ja osoittelevasti. Kiellosta kärsivät Menenin ranskankielisen vähemmistön lisäksi Vallonian puolelta Meneniin asioimaan tulleet ranskankieliset, mutta myös esimerkiksi pakolaiset, maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset opiskelijat ja työntekijät. Tarkoittaahan kielto myös sitä, että kaupungintalossa ei asioida englanniksikaan, saati sitten muilla vierailla kielillä.
MARIANNE LAAKSONEN
Lähteitä:
Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 25.9.2013.