Monikasvoinen passiivi

Passiivilauseiden käyttö on leimallista virkakielisille teksteille, mutta myös sosiaali- ja terveysalan tekstit ovat usein passiivivaltaisia, mitä on toisinaan pidetty ongelmallisena. Passiivilauseella tarkoitetaan yleisesti ottaen sellaisia lauseita, joissa verbin muoto osoittaa lauseenjäsenten käyttäytyvän eri tavoin kuin aktiivilauseessa. Subjekti eli teon suorittaja jää ilmaisematta ja jokin toinen lauseenjäsen voi saada subjektin piirteitä. Esimerkiksi lauseessa haavat hoidettu kirjoittajasubjekti ei ole näkyvissä (vrt. aktiiviverbilauseeseen olen hoitanut haavat). Subjektin paikalle eli lauseen teemaksi nousee objekti haavat. Passiivilause jättää tilaa monenlaisille tulkinnoille tekijän identiteetistä. Osallistujat ovat kuitenkin yleensä tekstistä pääteltävissä.

Vakiintunut passiivi

Sosiaali- ja terveysaloilla korostetaan nykyään yhä enemmän asiakkaan omaa aktiivisuutta ja työn yksilölähtöisyyttä. Yksilölähtöisyyttä tavoiteltaessa on joskus ajateltu, että potilaan tai asiakkaan toimintaa tulisi tuoda esiin mahdollisimman paljon aktiiviverbilauseilla. Esimerkiksi hoitokertomuksissa passiivi-ilmausten on ajateltu nostavan esille nimenomaan hoitotyön suoritukset.

Toiminnan kuvailu passiivissa on kuitenkin melko tyypillinen ja vakiintunut tekstin tuottamisen tapa sosiaali- ja terveysaloilla. Esimerkiksi kotihoidon hoitokertomusmerkinnöissä passiivia käytetään erityisesti silloin, kun käynti on sujunut asiakkaan hoitosuunnitelman mukaisesti ja kun kyseessä on asiakas, jonka luona käydään usein (aamiainen syöty). Sosiaali- ja terveysalojen työntekijät viittaavat myös omaan toimintaansa yleisesti passiivilla (saateltu vuoteeseen). Tekstin tuottajan ei ehkä ole tarpeen tuoda esiin omaa toimintaansa työssä, jota tehdään yleensä monen eri toimijan voimin.

Kyse voi olla laajemmastakin kulttuurisesta piirteestä. Suomalaisessa kielenkäytössä yksilön omaa toimintaa on usein varottu korostamasta. Passiivia voidaankin monissa sosiaali- ja terveysalan töissä pitää neutraalina ja ammatillisena valintana.

Teksteissä käytetyt kielelliset valinnat ovat yleensä kehittyneet tiettyihin tarpeisiin, esimerkiksi passiivin avulla voidaan ilmentää työn ja työsuoritusten yhteisöllistä luonnetta. Niinpä tekijättömien ilmausten, kuten passiivien (suihkussa avustettu) ja teonnimisubstantiivien (avannepussin vaihto) keskellä yksityiskohtainen kerronta ja hoitajan oman toiminnan kuvaaminen aktiivisilla verbeillä tuntuisivat korottavan tilanteen erityisen huomion kohteeksi.

Passiivi ei aina sovi

Sosiaali- ja terveysalan tekstien passiivivaltaisuutta on kuitenkin syytä pohtia, sillä passiivin taaja ja rutiininomainen käyttö saattaa todella piilottaa toimijan – kriittisissäkin paikoissa. Esimerkiksi hoitotyössä on monia tekstilajeja ja tilanteita, joista on varmasti syytä kirjoittaa nimenomaan aktiivissa. Muun muassa hoitotyön suunnitelman tavoitteet tulisi kirjata mahdollisimman konkreettisesti asiakkaan toimintaa kuvaten (esim. asiakas ulkoilee kotihoidon työntekijän kanssa ensi kesänä viikoittain).

On myös sellaisia riskitilanteita, joissa passiivikuvaus voi piilottaa työntekijän oman toiminnan niin, että se vaikeuttaa jopa asioiden jälkiselvittelyä. Esimerkiksi kotihoidon työntekijän on tarpeen kuvata toimintaansa aktiivissa, kun hän kertoo lääkkeiden antamisesta. Samantyyppisiä tilanteita voivat olla sellaiset, joissa työntekijä järjestää asiakkaan tai potilaan asioita jonkin kolmannen osapuolen kanssa, tai kun työntekijä jostain syystä haluaa ilmaista oman kantansa näkyvästi. Aktiiviverbin käyttö varmistaa sen, että kaikkien osallisten toiminta näkyy selkeästi: tämä voi olla tärkeää esimerkiksi työntekijän oikeusturvan kannalta. Asiakkaalla tai potilaalla on myös oikeus lukea itsestään kirjoitettuja tekstejä. Pelkän passiivin käyttö saattaa pahimmillaan vaikuttaa asiakkaan tai tämän omaisen silmissä persoonattomalta ja sumealta.

Vaihtelu sallittua tietyissä raameissa?

Koska passiivin käytölle on omat, syvälle kielenkäyttöön juurtuneet motiivinsa, sitä ei sosiaali- ja terveysaloilla voi korvata mekaanisesti aktiivimuodoilla. On useita esimerkkejä siitä, että kielen ilmaisukeinoja on vaikeaa rutiininomaisesti luokitella esimerkiksi ystävällisiksi tai epäystävällisiksi.

Sosiaali- ja terveysalojenkin tekstejä voi olla hedelmällistä katsoa sekä työyhteisön omien viestintätarpeiden kannalta että sen kannalta, millaisena asiakas teksteissä esiintyy. Jokaisella alalla tulisikin käydä keskustelua kielenkäytön raameista ja ilmaisuvoimasta. Olisi hyvä miettiä, miten kieli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla sekä uskottavana viestinnän välineenä että oman alan päämäärien ja periaatteiden toteuttajana.

KATI KARVINEN

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 30.12.2013.