Energiajae

Taloyhtiömme jätekatoksessa on – hyvä niin – monta erilaista jäteastiaa. Astioiden kyljissä on lajittelun vaatimuksesta nimilaput. Kolmen käytetyimmän astian nimet ovat kaatopaikkajäte, biojäte ja energiajae. Pihapuheissa on herättänyt suurta ihmetystä sana energiajae. Mikä ihmeen jae? Miksei kyljessä lue esimerkiksi yksinkertaisesti energiajäte tai jotain muuta vastaavaa. Se tavara, jota asukas kantaa ”energiajakeeseen”, on jätettä aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi biojäte.

Jätettä vai jaetta?

Yleiskielen sanakirjat tuntevat sanan jae merkityksessä ’jätehuollon jätteiden lajiryhmä’. Muun muassa Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n verkkosivuilta voimme lukea, että ”energiajae on jätettä, jota ei voi kierrättää materiaalina, mutta joka voidaan käyttää hyödyksi energian tuotannossa”. Tämän luonnehdinnan mukaan termiksi sopisi kyllä energiajäte.

Kun on luotu sana energiajae, luokittelun näkökulma on ollut jätehuollon. Sana jae on johdos, jonka lähtökohtana on verbi jakaa. Jätteeksi luokiteltavaa ainetta siis jaetaan ryhmiin hävittämistä tai muuta käsittelyä varten. Jätehuollon lajiryhmä on merkittävä myös esimerkiksi jätteen kuljetuksessa: jätettä kuljettavan tahon on osattava kipata kuorma oikeaan paikkaan.

Roskiksella käyvän kansalaisen näkökulmasta taas olennaista on yksinkertainen jätetyypin mukainen lajittelu. Yläkäsite on jäte, ja sitä on luontevaa rajata alakäsitteiksi aina silloin, kun se on mahdollista. Tämä käy luontevasti määrittämällä perustermiä edelleen: biojäte, sekajäte jne. Lajitteluohjeet kertovat, mitä jätettä kuuluu mihinkin jätetyyppiin. Jätekatoksessa yllättäen vastaan putkahtava energiajae rikkoo tämän harmonian.

Oikea sana, oikeassa paikassa

Viranomaisten laatimista teksteistä tihkuu sanoja muuhun ympäristöön; tällainen on esimerkiksi energiajae. Se on syntynyt asiantuntijoiden pohdiskelun tuloksena. Se osoittaa nyky-yhteiskunnan monimutkaistumisen sikäli, ettei ammattilaisten luoma sanasto jää pelkästään sisäpiirin tiedoksi. Ammattitermit voivat päätyä joka kotiin, arkipuheeseen.

Viranomaiskielen tekijöille ei varmaankaan voi antaa yhtä kultaista sääntöä, jonka varassa työ kantaa aina hedelmää. Keskeinen sanankäyttöä ohjaava muistisääntö on kuitenkin yksinkertainen: maallikot eli kansalaiset eivät itse analysoi monimutkaisia käsitejärjestelmiä, mutta he tarvitsevat käsiteanalyysin tuottamia termejä toimiakseen järkevällä tavalla yhteiskunnassa, saadakseen oikeaa tietoa ja myös turvatakseen oikeutensa. Siksi oikeanlaisella termillä oikeassa paikassa on väliä.


MATTI RÄSÄNEN

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 10.6.2009.