Kielen kasvistoa
Mikä on kasvi? Tähän yksinkertaiseen kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Yleiskielessä kasvilla viitataan tavallisesti alustaansa kiinnittyneisiin, yhteyttämällä ravintonsa muodostaviin eliöihin.
Kasvit muodostavat eliöiden järjestelmässä kasvikunnan. Näitä kuntia eli pääryhmiä on määritelty ja luokiteltu vaihtelevasti. Kasvikunnan rinnalla muina kuntina on mainittu esimerkiksi sienet, eläimet ja bakteerit.
Kasvikunta on laaja ja kirjava. Siihen kuuluvia eliöitä on mahdollista ryhmitellä monin eri tavoin. Esimerkiksi kasvumuotojen perusteella kasvit on luokiteltu puihin, pensaisiin, köynnöksiin, ruohoihin, mehikasveihin ja päällyskasveihin.
Tässä teemakoosteessa tarkastellaan kasvikuntaa kielinäkökulmasta. Millainen onkaan kielen kasvisto eli
kasvilajisto, kasvimaailma, floora? Millaisia nimiä annamme kasveille,
miten niistä puhumme? Miten hyödynnämme kasvi- ja kasvamissanastoa
puhuessamme muista asioista – millaista on siis kasvikielen metaforinen
ja muu kuvaannollinen käyttö?
Kielentutkijat ovat kirjoittaneet kasveista paljon ja monista näkökulmista. Kasviteema on rikas ja rönsyilevä, kuten maailman kasvistokin. On arvioitu, että kasvilajeja olisi kaikkiaan noin 400 000. Kaikki eivät ole tiedossamme. Esimerkiksi vuonna 2015 löydettiin yli 2 000 uutta lajia.
Koosteen rakenne noudattelee monen arkikokemusta ja epätieteellistä ajatusta siitä, mitä kaikkea kasvikuntaamme kuuluu: heiniä ja kukkia, marjoja ja hedelmiä, puita ja pensaita. Joitakin kasveja pidetään luontoon kuuluvina, toisia viljellään, osasta ajatellaan olevan muuten hyötyä.
Koosteessa kuljetaan niin pihoilla kuin pientareillakin, niin pelloilla kuin metsissäkin, niin soilla kuin asfaltillakin. Välillä puhutaan kukkaiskieltä, välillä vähän puuta heinää.
Poika tutkii kukkia. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kasvioita nimittäin
Kasvi-substantiivi on johdettu vanhasta verbistä kasvaa. Kasvin kirjakielinen nykymerkitys on tietoisen sanastonkehittelyn tulosta:
lääkäri Samuel Roos käytti sanaa kasvi tässä merkityksessä
vuonna 1845 julkaisussaan Mintähden ja Sentähden: Kysymyksiä ja Wastauksia Kaikkeen Luonnon Tietoon kuuluwista Asioista.
Kasvamisella on monenlaisia merkityksiä. Lapsi kasvaa, kaupunki voi kasvaa. Pelto kasvaa viljaa, ruoho kasvaa kohisten, ihminen kasvaa henkisesti. Niin kasveja kuin ihmistäkin voidaan myös kasvattaa. Politiikassa puhutaan usein (talous)kasvusta. Kasvaminen näyttäytyy monissa yhteyksissä luonnollisena, suorastaan väistämättömänä tapahtumisena, yleensä hyvin myönteisenä.
Versomista läpi vuosien?
Sanalla verso on vastine viron kielessä (võrse). Näitä on pidetty hyvin vanhoina arjalaisina eli indoiranilaisina lainoina. Esimerkiksi sanskritissa lainalähdettä edustaa niin ikään versoa tarkoittava sana valsá.
Sanaa perenna on käytetty puutarha-alan kirjallisuudessa ainakin 1920-luvulta lähtien. Latinan perennis tarkoittaa vuoden kestävää, vuosikautista, ja se rakentuu prepositiosta per ’läpi’ ja vuotta tarkoittavasta sanasta annus. Botaniikassa nämä latinan sanat ovat saaneet uuden tulkinnan: perenna ei ole ”läpi vuoden kestävä”, vaan ”läpi vuosien” kestävä kasvi.
Voikukka nousee talon seinustalle. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kasvi versoineen
Akvaariokasvista öljypuukasviin. Yleiskielen sanakirjassa on yli 150 -kasvi-loppuista hakusanaa. Muutamat sanoista on yleisiä ja tuttuja, kuten huonekasvi, koristekasvi, lääkekasvi ja viherkasvi. Osa on melko harvinaisia johonkin kasvikunnan alalajiin viittaavia sanoja, kuten emäkkikasvi, huulikukkaiskasvi, limaskakasvi ja vehkakasvi.
Moni nimityksistä viittaa esimerkiksi kasvin kasvupaikkaan tai käyttötapaan, kuten arokasvi, maanpeitekasvi, reunuskasvi ja tunturikasvi. Kasvit ovat monella tavoin ihmisille tärkeitä, mikä näkyy esimerkiksi sanoissa hyötykasvi, ravintokasvi ja tuotantokasvi, ja siinä, että näiden vastapainona on tarpeen puhua myös luonnonkasveista.
Kaksiniminen järjestelmä
Luonnontieteellisen keskusmuseon eli Luomuksen sivuilla kerrotaan luonnontieteellisestä näkökulmasta, miten kasvien nimeäminen on aikojen saatossa muuttunut. Tieteen kehittymisen myötä kasveja alettiin nimetä järjestelmällisemmin ja johdonmukaisemmin siten, että jokainen kasvilaji pyrittiin sen nimen avulla kuvaamaan ja erottelemaan muista lajeista yksiselitteisesti. Kun samalla opittiin tuntemaan yhä enemmän kasveja, nimistöstä tuli hankalan monimutkainen. Tietyn lajin nimi ei ollut enää pelkkä nimi, vaan useiden sanojen, jopa useiden lauseiden pituinen kuvailu.
Tälle epäedulliselle kehitykselle pani pisteen ruotsalaisen Carl von Linnén luoma binomiaalinen eli kaksiniminen järjestelmä. – – Linnén nimistössä kasvin sukunimi on aina substantiivi, esimerkiksi Pinus (männyt). Lajin identifioiva adjektiivinen sana kirjoitetaan sukunimen perään, esimerkiksi Pinus sylvestris (metsämänty).
Carl von Linnén muotokuva. Kuparikaiverrus. Kaivertaja: Boilu, Charles-Ange. 1770-luku. Kuva: Museovirasto.
Lajit ovat elämän perusyksiköitä, joiden luotettava nimeäminen ja määrittäminen on ratkaisevan tärkeää luonnon monimuotoisuutta tarkasteleville ja suojeleville tutkijoille ja päätöksentekijöille. Tieteelliseen luokitteluun eli taksonomiaan erikoistuneiden tutkijoiden kansainvälinen yhteisö on huolissaan ehdotuksesta, jonka mukaan taksonomiaan tehtäviä muutoksia hallinnoitaisiin tiedeyhteisön ulkopuolelta.
Yhteensä 184 tutkijaa 37 maasta on ilmaissut kirjallisesti huolensa uudesta ehdotuksesta. Toteutuessaan ehdostus mullistaisi eläinten ja kasvien nimeämis- ja määrittämiskäytännöt.
Kasvioita kasvistosta
Sanat kasvio ja kasvisto sekoittuvat usein toisiinsa. Eikä ihme. Ovathan ne muodoltaan ja johtimiltaankin läheisiä.
Kasviolla viitataan yleiskielessä kasvikokoelmaan eli herbaarioon. Tällaisia kasvioita ovat tehneet perinteisesti koululaiset keräämällä, prässäämällä ja kuivaamalla kasveja. Nykyään tehdään usein digitaalisia kasvistoja eli kuvataan kasvit ja koostetaan kasvio valokuvista. Kasvio voi yleiskielessä tarkoittaa myös teosta, joka kuvaa määräalueen kasviston järjestelmällisesti.
Kasvisto taas viittaa määräalueen tai -ryhmän kasveihin, kasvilajistoon, kasvimaailmaan, -kuntaan, flooraan. Voidaan puhua esimerkiksi Suomen kasvistosta tai tunturikasvistosta. Kasvisto-sanalla on viitattu myös kasvikokoelmaan. Sanan tällainen käyttö määritellään yleiskielen sanakirjassa vanhahtavaksi.
Koululaisten kasviourakka
1960-luvulla oppikoululaisten pakollinen kesäläksy oli kerätä kasveja, kuivattaa ne ja koota niistä kasvio. Vilunkipeliäkin oli: ahkerat kasvien kerääjät myivät kasveja tai valmiita kasvion sivuja toisille.
Nyt kasvion kerääminen on taas arkea monelle koululaiselle. 2020-luvulla tosin puhutaan digitaalisesta kasviosta tai digikasviosta.
Laji pienellä, suku isolla
Kasvien suomenkielisissä nimityksissä on pieni alkukirjain, esimerkiksi tammi ja orkidea. Näin on myös silloin, kun nimitykseen sisältyy paikannimi, esimerkiksi japaninvaahtera.
Tieteellisissä kasvilajien nimissä kirjoitetaan suvun nimi isolla alkukirjaimella. Lajin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella: Euphorbia leuconeura (nukkatyräkki).
Syksyinen vaahtera, Acer platanoides. Kuva: Ilona Paajanen, Kotus.
Kielikin kasvaa
Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Leena Nissilä pohtii blogikirjoituksessaan kasvaa-verbin merkityksiä kielen asiantuntijan näkökulmasta. Kasvien lisäksi kielikin kasvaa.
”Suomen kielessä kasvaa-verbillä tarkoitetaan usein hyvin konkreettista kasvamista tai varttumista suuremmaksi. Kun pellot kasvavat viljaa, merkitys laajenee tuottamiseen. Kasvaminen voi tarkoittaa myös lisääntymistä tai karttumista: Väestö ja tyytyväisyys kasvavat. Myös jännitys kasvaa, ja ruokahalukin kasvaa syödessä.”
Nappikukasta nokkoseen
Nokkonen, voikukka, puna-apila, järviruoko, ruiskukka, kanerva, takiainen, pietaryrtti. Ylen Nappikukasta nokkoseen -radio-ohjelmasarjassa kutsutaan kasvi- ja kulttuuriretkille Suomen luontoon. Yksi Tiia Harpfin toimittaman sarjan asiantuntijoista on Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuoltaja Tiina Manni-Lindqvist.
Noidanvaltikka ja muita aiheellisia nimiä
Esivanhemmillamme on ollut monille kasveille useita eri nimiä. Nimiä ei keksitty tyhjästä. Tyypillisiä nimeämisen perusteita ovat olleet muun muassa kasvin näkyvät ominaispiirteet, kuten ulkonäkö tai kasvupaikka. Esimerkiksi metsätähti, jonka kukinto on tähdenmuotoinen, on tunnettu nimillä aamutähti, iltatähti ja sammaltähti. – –
Toinen näkyvä nimeämisperuste on ollut kasvin käyttö. Moneen tarkoitukseen käytetyllä kasvilla on ollut monta nimeä. Esimerkiksi kaljan mausteeksi käytettyä siankärsämöä on nimitetty peltohumalaksi ja ketohumalaksi, käyttö tupakkana näkyy nimityksissä tupakkikukka ja akantupakki. Siankärsämöstä ja sen sukulaisesta ojakärsämöstä on tehty myös aivastuspulveria, mistä tulevat nimitykset aivastusruoho, nenäheinä ja ‑ruoho, nenästi ja nenätiisti. – –
Kasvien nimissä näkyy myös olettamuksia niiden yliluonnollisista ominaisuuksista tai yhteyksistä kristinuskon henkilöihin. Joitakin kasveja on nimitetty noitakasveiksi, mutta meille ei ole säilynyt tietoa siitä, miten niitä mahdollisesti on käytetty. Tällainen on esimerkiksi velholehti, jota Lönnrotkin nimitti noidan-yrtiksi. Kulleroa on nimitetty myös noidanvaltikaksi, keltaliekoa taas noidankaaliksi.
Kaksi noidanvaltikkaa, siis kulleroa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Omakielinen, ilmaisuvoimainen
Elias Lönnrotin kasviopillinen harrastus sai paljon huomiota Lönnrotin 200-vuotisjuhlavuonna 2002. Lönnrotin kasviopillinen työ onkin huomionarvoista, sillä hän loi alalle suomenkielisen tieteellisen sanaston, joka on edelleen ilmaisuvoimainen. – –
Kasvikon oppisanoissa Lönnrot esittää lähes 1 300 suomenkielistä kasvitieteellistä termiä ja antaa niille tarkan määritelmän. Hän jakaa sanaston aihepiireittäin ja esittää jokaisen oppisanan yhteydessä myös latinan- ja ruotsinkieliset vastineet. Vertailemalla erikielisiä vastineita havaitsee helposti, että Lönnrot on pyrkinyt omakielisyyteen ja että hän on tietoisesti välttänyt myös suorien käännöslainojen muodostamista.
Tarkoitukseni on ollut saada vaan ne sanat suomennetuksi, joita tavallisesti käytetään ilmisiittiöisten kasvien muodon selittämiseksi, taikka niiden toinen toisestaan erottamiseksi; niillä, jotka erittäin kuuluvat salasiittiöisiin kasveihin taikka kasvielon eli sisällisen laadun ja luonnon esittämiseksi, en ole tahtonut tätä työtäni laajentaa.
Heinistä ja kukista
Heinä-sanaa käytetään yleisesti heinäkasveista, usein muistakin saman näköisistä kasveista. Heinä voi viitata rehuksi käytettäviin ruohokasveihinkin. Heinällä on myös kuvallista käyttöä: saatamme puhua puuta heinää, tai jokin voi olla minun heiniäni.
Kukka on samalla tavalla monikäyttöinen ja -merkityksinen sana. Sillä viitataan esimerkiksi siemenkasvin osaan tai yleisemmin kukalliseen kasviin. Kuvallisessa käytössä kukka on, kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten jotakuta pidetään kuin kukkaa kämmenellä tai miten joku on hehkeimmässä kukassaan.
Heinä on hyvin kotoinen tai pikemmin hyvin kotiutunut sana. Sana tunnetaan kaikissa lähisukukielissä ja saamelaiskielissä. Kuten monet maanviljelyyn liittyvät sanat heinäkin on lainattu muualta. Se on kulkeutunut meille muinoin balttilaiskielistä. Nykyisissä balttilaisissa kielissä sana elää edelleen samanmerkityksisenä (liettuan šienas ja latvian siens).
Kukka-sanan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Sanan levikki sukukielissä on suppea: sana esiintyy suomen lisäksi vain karjalassa, vatjassa ja viron murteissa. Ilmeisesti sana on samaa alkuperää kuin kukku, joka tarkoittaa huippua, kukkuraa ja verkon kohoa. On myös esitetty, että kukka olisi lainaa balttilaiselta taholta. Lähtökohtana olisi tällöin sana, jota nykykielissä edustaa liettuan kuk(a)medis ’euroopanmarjakuusi’
Perhonen kukalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Hedelmällinen ja hekumallinen Flora
Flora on naisen nimi, joka tarkoittaa kukkaa. Sana tulee latinasta. Flora oli myös roomalainen kukkien, kasvien, kevään ja nuoruuden jumalatar. Floraa juhlittiin huhti-toukokuussa Floralia-nimisessä kuusipäiväisessä juhlassa. Kansa pukeutui värikkäästi ja koristautui erilaisilla kukilla. Juhlat alkoivat teatteriesityksillä, jatkuivat sirkushuveilla ja Flora-jumalattarelle uhraamisella. Hedelmällisyyteen ja hekumallisuuteen liitettyjä eläimiä jäniksiä ja vuohia päästettiin vapaiksi.
Kotimaisten kielten keskuksen Kirsti Aapala kertoo Pasi Heikuralle tarinoita kukkien nimistä. Aristoteleen kantapää -ohjelman kukkajakso on julkaistu toukokuussa 2015.
Roomalaisessa mytologiassa kukkien ja viljan jumalatar oli Flora. Hänen kunniakseen järjestettiin keväisin monipäiväinen juhla, jonka kerrotaan olleen kansanomainen ja peräti moraalitonkin. Esitettiin näytelmiä, joissa näyttelijättäret esiintyivät täysin alastomina. Sittemmin Florasta tuli varsinkin runoudessa luonnon kukkia tuottavan voiman henkilöitymä.
Tieteellisessä yhteydessä Flora esiintyi ilmeisesti ensimmäisen kerran Simon Paullin vuonna 1647 ilmestyneen Tanskan kasviston nimessä Flora Danica. Samaa nimitystapaa noudatti Carl von Linné vuonna 1745 julkaistussa Ruotsin kasvistossa, joka on nimeltään Flora Suecica.
Luontoa tutkimassa
”Kasvi- ja eläinaiheinen sanasto synnyttää pääosin myönteisiä mielleyhtymiä, mutta myös luonnon pahoinvointi ja siitä tunnettu huoli ilmenevät kielessä. Viime vuosien uudissanat, kuten luontokato, ilmastopakolainen ja hellevaroitus, heijastavat maapallon tilasta ja tulevaisuudesta käytävää keskustelua.”
Näin kirjoittaa vastaava toimittaja Sari Maamies Kielikellon 3/2021alkusanoissa. Tekstin otsikko on ”Luontoa tutkimassa”. Otsikko kiteyttää kyseisen numeron teeman.
Kieli kukkeimmillaan
Monet -ea-päätteisistä sanoista ovat kantasanattomia, esimerkiksi hilpeä, kalsea ja säyseä. Adjektiivilla kukkea sen sijaan on kantasana, kukka. Samaan harvinaiseen adjektiivijoukkoon kuuluvat lempeä (< lempi), pyöreä (< pyörä) ja tahmea (< tahma).
Kukkea tarkoittaa yleiskielessä kukoistavaa, rehevää ja hehkeää. Kuvaannollisessa käytössä se voi tarkoittaa myös uhkeaa ja verevää tai raikasta ja tuoretta. Sanaa käytetään myös murteissa. Puolangalla on sanottu, että ”sill on niin kukkeat käsivarret”, siis täyteläiset.
Mitähän kielo kertoisi, jos sitä osaisi kuunnella? Kuva: Vesa Heikkinen.
Mitä kukat kertoisivat?
Pihan kuolleiden lehtien keskeltä työntyvien hääpäiväkukkieni sahramien eli krookusten keltaisia, valkeita ja violetteja terälehtiä kevätihmeissäni katsellen lehahdin aprikoimaan kukille annettuja myyttisiä ja symbolisia merkityksiä, niihin liittyviä tuntoja ja mieltymyksiä.
Mitähän kukat kertoisivat, jos niitä osaisi kuunnella? Miksi oikeastaan jotakin kukkalajiketta pitää
erityisen kauniina ja se vetää puoleensa kuin magneetti? Miksi eräinä aikoina
johonkin kukkaan tuntee jopa hiljaista, mysteeristä läheisyyttä, kun taas joku toinen
vain ei ole koskaan erityisesti sykähyttänyt, vaikka sille antaakin arvonsa
luonnon moniloistossa?
Entä mitäpä ihminen tarkoittaa ja haluaa kertoa, kun sanoo esimerkiksi: ”Minä olen aina pitänyt kieloista?”, tai: ”Daaliat eivät ole minun heiniäni?” Miksiköhän ja mistä lähtien mielessäni ovat tänä keväänä pyörineet lumikellot, joita aamu-usvelossani kaipaan pihaan tervehdittäviksi?
Käyn ahon, kedon ja pellon laitaa
Kedolla viitataan yleiskielessä kuivaan niittyyn. Sana käytetään usein ylätyylisesti. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen syntymäyöstä ja paimenista, jotka olivat kedolla vartioimassa laumaansa. Toisaalta sellaisissa sanonnoissa kuin iskeä ketoon kyse on pikemminkin arkityylistä. Kukkaketo määritellään erikseen kukkia kasvavaksi kedoksi.
Suomen kielessä on lukuisia nimityksiä erilaisille heiniä ja kukkia kasvaville maa-alueille. Mutta mitä eroa on pellolla, laitumella, heinikolla ja niityllä? Mitä tarkoittavat aho, luhta ja vainio? Kysymyksiin löytyvät vastaukset yleiskieltä kuvaavasta Kielitoimiston sanakirjasta.
Sanakirjan mukaan aho on viljelyn jäljeltä nurmettunut pelto. Pelto määritellään hyötykasvien viljelyä varten muokatuksi laajahkoksi maa-alueeksi. Laidun on eräänlainen pelto, jonka kasvillisuudesta kotieläimet kesäisin itse ottavat ravintonsa, ja vainio on isohko peltoalue.
Heinikko on heinää kasvava alue, luhta on alava, vesiperäinen rantaniitty, luhtaniitty. Nurmi on ruohokasvien muodostama matala tiheä kasvipeite. Nurmikenttä sen sijaan on nurmipeitteinen kenttä. Nurmikko on nurmen peittämä maa-ala, ja se voikin olla samankaltainen paikka kuin nurmikenttä tai ruohikko. Ruohikko on ruohoa kasvava maa-alue, ja ruohoksi sanotaan luonnonvaraisten tai kylvettyjen ruohokasvien muodostamaa kasvipeitettä.
Sanottii ahoiks ku oli mettä kaarettuk kaskeks
Kukoistava kesäinen keto. Kuva: Vesa Heikkinen.
Keväinen valkovuokko. Kuva: Vesa Heikkinen.
Orvokki, Lemmikki, Vuokko
Luontonimi on useammin tytön kuin pojan nimi. Kukkakasvien nimitykset ovat jopa aina tytönnimiä: Kielo, Kukka, Lemmikki, Lilja, Orvokki, Ruusu, Terttu, Vanamo, Vuokko ja moni muu.
Vuokko vuohesta
Aikaisin keväällä ilahduttavat lähinnä eteläisessä Suomessa silmää valko- ja sinivuokot, harvinaisina myös kelta- ja kangasvuokot.
Suurin osa vuokkojen kansanomaisista nimityksistä viittaa niiden kukkimisaikaan. Laajalti eteläisessä Suomessa on vanhastaan puhuttu vilukukista, Sydän-Hämeestä Kannakselle ulottuvalla vyöhykkeellä puolestaan kylmänkukista. Molempia nimityksiä on käytetty sekä valko- että sinivuokosta ja myös kangasvuokosta.
Kultakuoriaiset juhannusruusussa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Juhannusnunnuja
Juhannuksen mukaan nimettyjä kasveja ei kirjakielessä tosin monta ole; juhannusruusu taitaa olla tutuin. Suomen kielen murteissa on toisin. Juhannusta kantaa nimessään lähemmäs parikymmentä eri kasvia. Syynä moninaisuuteen on maan pituus: kasvukausi etenee eri tahtiin Lohjalla ja Kittilässä. Juhannuskukaksi on nimitetty sitä kasvia, mikä niihin aikoihin milläkin seuduin on tavallisimmin kukassa. – –
Kukkakaan ei ole kaikkialla kukka, vaan nimityksen perusosana voi olla myös heinä, kukkanen, nunna, nunnu, ploomu, polla, pumpula tai ruoho. Näistä ploomu näyttää lainalta ruotsin kukkaa tarkoittavasta blomma-sanasta; juhannuksenploomuja on kerätty Lestijokilaaksossa. Juhannusnunnut, harvemmin juhannusnunnat, ovat olleet tuttuja etenkin Satakunnassa. Siellä on myös muita kukkivia nunnuja kuten harakannunnu ’päivänkakkara; peltosaunio’ ja kirsinunnu ’valkovuokko’. – –
Mesiangervo on tavallinen juhannuksen kukka eteläisemmässä Suomessa. Pyhtäällä kasvia kutsuttiin juhannusheinäksi, ja sieltä kerrotaan, että juhannuksen oli juhannusheinää lattial.
Pohjois-Suomessa kullerot loistavat kesän valoisimpaan aikaan niityillä ja rantatörmillä. Ylitorniolla muisteltiin kulleroista, että enne ei kukhaan maininnu nuita (muiksi) ko juhaneskukiksi. Toisaalta myös etelämpänä aina Hämeessä asti kullero on yhdistetty juhannukseen.
Kukkia ja koivuja vanhaan malliin
Juhannukseen on kuulunut perinteisesti maataloissa juhannussiivous ja kukkien vieminen sisään myös arkihuoneisiin. Koko pihapiirin koristus olivat kuistien reunoille laitetut juhannuskoivut. Juhannusyönä nuoret saivat kulkea yhdessä vihreää tietä, siis luonnon vehreydessä. Ylen Elävän arkiston lyhytelokuvassa vuodelta 1950 kuvataan juhannusvalmisteluja Lohjanjärven rannalla.
Kurtturuusun nimi
Kesä ja ruusut! Juhannusruusu kukkii hetken, mutta puistojen, moottoriteiden, hiekkalaatikkojen kupeessa kukkii koko kesän ruusu, jonka nimi on aiheuttanut yleisönosastokeskustelua ja kysymyksiä jopa kielitoimistoon.
Miksi tuo tuoksuvana, valkeana, vaalean- tai tummanpunaisena kukkiva ja vielä myöhään syksyllä yhtaikaa kukkia ja kiulukoita pursuava kaunotar on saanut niin ruman nimen? Useimmista oppaista se löytyy nimellä kurttulehtiruusu; Puutarhaliiton julkaisemassa uusimmassa Viljelykasvien nimistössä nimi on lyhentynyt kurtturuusuksi. Välillä kasvia on kutsuttu myös äkäruusuksi, mutta eipä sekään sana tunnu oikein kuvaavan tuota kukkaa. – –
Turhaa on valittaa nimestä Suomen kasvitieteilijöille. Syy ruusun nimeen on nimittäin jo latinalaisen nimen antajan: kurtturuusun tieteellinen nimi on Rosa rugosa, jossa jälkiosa tarkoittaa juuri kurttuista.
Mistä kukkien ja heinien nimitykset tulevat?
Kotuksen verkkosivuilla on paljon tietoa erilaisten kukkien ja heinien nimitysten alkuperästä. Tässä joitakin poimintoja etymologiasivuilta ”Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä".
Tuoksuvan laventelin nimitys on tullut suomeen ruotsin ja saksan kielien kautta etelämpää Euroopasta. Sana on alkuaan moninkertainen johdos latinan verbistä lavare ’pestä’, johon palautuu lopulta myös esimerkiksi sana lavuaari. Lemmikki sen sijaan on johdettu sanasta lempi, jolla viitataan usein eroottissävyiseen rakkauteen. Tulppaanille eurooppalaiset antoivat sen nykyisen nimen, koska kukinto muistutti heidän mielestään turbaania.
Lemmikki on johdettu sanasta lempi, jolla viitataan usein eroottissävyiseen rakkauteen
Joulun aikaan kukkiva amaryllis ei ole oikeastaan ollenkaan amaryllis. Amaryllikseksi sitä kuitenkin kutsutaan suomen lisäksi useassa muussakin kielessä. Sen ”oikea” suomenkielinen nimi on jaloritarinkukka. Hyasintin nimi tulee ruotsin kautta latinasta, jonne se on saatu kreikan kielestä. Kreikan kielen hyákinthos tarkoittaa villihyasintin lisäksi myös sinililjaa, erästä ritarinkannuslajia ja varjoliljaa sekä toisaalta sinistä jalokiveä.
Rhododendron on alppiruusun tieteellinen sukunimi, joka pohjautuu kreikan kielen ruusua ja puuta tarkoittaviin sanoihin: toisin sanoen se on siis ”ruusupuu”. Atsalea kuuluu myös Rhododendron-suvun kasveihin. Kasvinnimi pohjautuu kreikan kielen kuivaa tarkoittavaan sanaan.
1700-alkupuolella amerikkalainen Timothy Hanson viljeli ensimmäisenä heinälajia, joka sitten sai nimensä viljelijältään. Suomeen timotei on kulkeutunut meille ruotsin kielen (timotej) kautta. On arveltu, että myös muratti pohjautuu kasvin ruotsinkieliseen nimeen murgröna, tai oikeammin sen muuria tarkoittavaan alkuosaan; sanatarkastihan ruotsin murgröna on suomeksi ”muurivihreä”.
Syreenin nimi on myös tullut suomeen ruotsin kautta kasvisuvun latinankielisestä nimestä Syringa. Myös pelargonian nimi on tullut suomeen ruotsin ja latinan kautta kreikasta, jossa pelargós tarkoittaa kattohaikaraa. Suomen samoin kuin monen muunkin Euroopan kielen pionin nimitykset johtuvat kasvin latinankielisestä nimestä paeónia, joka puolestaan tulee kreikasta.
Krysanteemin nimi pohjautuu latinaan ja edelleen kreikkaan, ja se tarkoittaa ”kultakukkaa”. Vanhimmat krysanteemit olivat nimittäin keltakukkaisia. Myös kultapiisku on nimetty kullan mukaan. Sen tieteellinen nimi on Solidago virgaurea. Jälkimmäinen osa eli lajinimi tulee latinan sanoista virga ’varpu’ ja aureus ’kultainen’, sananmukaisesti siis ”kultainen varpu”. Nimitys viittaa kasvin keltaiseen kukintoon.Harmion tieteellinen lajinimi on incana, joka tulee latinan harmahtavaa tarkoittavasta adjektiivista incanus. Suomenkielinen nimi on siis vastaavasti johdettu adjektiivista harmaa.
Koisokasveihin kuuluva petunia on kotoisin Etelä-Amerikasta, ja sen nimi pohjautuukin sikäläisten alkuperäiskansojen kielen tupakan nimitykseen. Sanan rairuoho juuret taas ovat englannin kielessä, jossa kyseisen heinän nimenä on ryegrass.
Esikko on johdettu vanhasta perintösanasta esi
Lainasanojen lisäksi kielestämme on myös kasviennimiä, joita voi pitää melko kotimaisina. Esimerkiksi esikko on johdettu vanhasta perintösanasta esi, joka nykysuomessa esiintyy sellaisenaan vain yhdyssanojen alkuosana. Apilan nimen alkuperää ei ole vielä yksiselitteisesti voitu selvittää. Sana esiintyy suomen lisäksi vain karjalassa ja vatjassa; sanan levikki on siis hyvin suppea. On arveltu, että kyseessä olisi balttilainen lainasana, ja lähteenä ollutta sanaa voisi edustaa niin ikään apilaa tarkoittava nykylatvian āboliņš. Leinikki on johdettu sanasta leini, ja se on Elias Lönnrotin 1860-luvulla ehdottama nimi. Se pohjautuu kasvin vanhaan nimeen leiniruoho.
Imikkä näyttäisi kuuluvan Elias Lönnrotin antamiin kasvinnimiin. Luultavasti imikkä pohjautuu verbiin imeä. Imarre kuulunee samaan sanueeseen kuin makeaa tarkoittava sana imelä. Kallioimarteen juurien sanotaan maistuvan lakritsille, ja niitä onkin imeskelty ennen makeannälkään.
Kasvinnimi pietaryrtti on ollut käytössä Elias Lönnrotin vuonna 1860 ilmestyneestä kasviosta lähtien. Se saattaa olla Lönnrotin käyttöönottama nimitys, jonka hän on mukaillut vanhoista kansan kasvista käyttämistä nimistä. Pietaryrttiä on nimittäin vanhastaan kutsuttu pietarruohoksi (ainakin jo 1760-luvulla) ja pietarinkukaksi.
Mitä oikein tarkoittaa Veronica-kasvien suomenkielinen nimi tädyke? Mitä sen takana piilee? Sanan tädyke toi kirjallisuuteemme oiva sanansepittäjä Elias Lönnrot. Hän käyttää sitä vuonna 1860 ilmestyneessä kasviossaan. Aivan omin päin Lönnrot ei kuitenkaan ole nimeä antanut. Jo Elias Tillandzin vuodelta 1683 peräisin olevassa ensimmäisessä suomenkielisessä kasviluettelossa on mukana kasvi nimeltä tädyn ruoho, jolla tarkoitetaan rohtotädykettä. Lönnrot käytti hyväkseen vanhaa nimitystä ja muotoili sen pohjalta kätevän johdoksen.
Kukkia. Kollaasi: Teresa Damski.
Marjoista ja hedelmistä
Mitkä kasvit ovat marjoja, mitkä hedelmiä? Mikä erottaa marjan hedelmästä? Marjoista ja hedelmistä puhutaan usein yleistävästi ja hieman epämääräisesti.
Tieteen termipankin kasvitieteellisen määritelmän mukaan marja on yhdestä tai useammasta yhtyneestä emilehdestä kehittyvä mehevä, tavallisesti monisiemeninen hedelmä. Hedelmä taas on emiön sikiäimestä syntynyt siemenen sisältävä kasvinosa. Hedelmä on yläkäsite, marja alakäsite.
Marja on mehevä hedelmä
Mutta mitä marjalla ja hedelmällä tarkoitetaan yleiskielessä? Kielitoimiston sanakirja kertoo, että marja on mehevä, usein kalvomaisen kuoren peittämä pienehkö hedelmä. Hedelmä sen sijaan on syötävä pehmeä- ja mehukaslihainen kasvinosa, jonka sisässä on siemeniä.
On ehkä yllättävää, että esimerkiksi vesimeloni on kasvitieteelliseltä määritelmältään marja eikä hedelmä. Vaikuttaa siis siltä, ettei ainakaan kasvin koko määrittele sitä, mihin kasvitieteelliseen kategoriaan se kuuluu. Monisiemenisyys taitaa olla syy, jonka takia vesimeloni määritellään marjaksi.
Marjojen ja hedelmien lisäksi on olemassa epähedelmiä, jotka ovat Tieteen termipankin mukaan hedelmän kaltaisia elimiä, jotka eivät synny yksin sikiäimestä vaan kukan muistakin osista. Esimerkiksi mansikka olisi näiden kriteerien mukaan epähedelmä. Epähedelmä on kuitenkin vanhentunut termi, ja mansikka kuuluukin nykyään pohjushedelmiin. Kielitoimiston sanakirjakin määrittelee epähedelmän pohjushedelmäksi. Pohjushedelmä on hedelmä, jossa on emiön lisäksi mukana kukkapohjusta. Vastaavasti pohjusmarja taas on marja, jossa on mukana kukkapohjusta. Kukkapohjus on kukkaperän pää, johon kukkalehdet ovat kiinnittyneet. Esimerkiksi puolukka määritellään pohjusmarjaksi.
Hedelmän ja marjan juurilla
Sana hedelmä on johdos,
vaikka sen kantasana ei esiinnykään suomessa itsenäisenä sanana. Murteissa hedelmä
(heelmä, herelmä, helelmä) tarkoittaa yleisimmin heinäkasvien kukkaa tai
kukintoa, etenkin tähkästä esiin pistäviä heteitä ja niistä varisevaa
siitepölyä. Mainittu kantasana on ilmeisesti alkuaan
lainaa balttilaisesta sanasta, jonka jatkajia nykyisissä balttilaiskielissä
ovat liettuan (žiedas) ja latvian (zieds) kukkaa ja kukintoa
tarkoittavat sanat.
Marja on varsin vanha perintösana, jolla on samaa merkitseviä vastineita sekä läheisissä itämerensuomalaisissa kielissä että saamelaiskielissä. Myös mordvalaiskielissä ja marissa marja-sanalla on sukulaisia.
Lettu, hillahilloa, jäisiä mustikoita. Kuva: Vesa Heikkinen.
Hilla, lakka, suomuurain
Pohjoisen arvokkaimpiin luonnonmarjoihin kuuluu hilla, myös lakaksi ja suomuuraimeksi kutsuttu. Hilla, tieteelliseltä nimeltään Rubus chamaemorus, kuuluu vatukoiden sukuun. Samaa sukua ovat mesimarja, lillukka ja vadelma. Elias Lönnrot nimittääkin vuonna 1860 ilmestyneessä kasviossaan hillaa muuran-vatukaksi.
Perunahilloa
Hilla on samaa sanapesyettä kuin erilaisia marja- tai hedelmäsoseita tarkoittava hillo, joka puolestaan on vanhastaan paikoin Kaakkois-Suomessa tarkoittanut perunasosetta.
Isäntäväen luvattua muualta tulleelle vieraalle omenahilloa voi kuvitella hämmennyksen olleen melkoinen, kun pöytään onkin kannettu vallan muuta kuin makeaa hedelmähilloa.
Hilla on arvokas luonnonmarja. Kuva: Teresa Damski.
Villit ja viljellyt vatut
Elokuussa Sanastaja 2020 -blogissa kysyttiin murteellisia nimityksiä vadelmalle, ja karttuihan marjasaalis. Yleisimpiä vastauksia olivat vadelma ja vattu eri puolilla Suomea, mutta myös paikallisemmat vatukka, vaarain (tai vaarama) ja vaapukka ovat edelleen käytössä. Kiinnostavaa on, että sama ihminen saattaa käyttää eri nimitystä villeistä ja viljellyistä vadelmista. Tällainen eronteko mainittiin kahdessa vastauksessa.
Vadelman nimityksiä eri puolilla Suomea vuonna 2020. Kartta: Riikka Tervonen, Kotus. Karttapohja: Suomen murteiden sanakirja.
Voi-, piki- ja herrasmustikka
Mustikan monia eri nimityksiä on vaikea laskea murteellisuuden takia.
– Voimustikan ja tervamustikan lisäksi on heramustikka, herrasmustikka, koirasmustikka, papinmustikka, pikimustikka, sokerimustikka ja suutarinmustikka, kertoo Kirsti Aapala.
Tarkkaa syytä saman, tutun mustikan eri nimityksiin ei ole, vaan lisänimet ovat luultavasti saaneet alkunsa ulkonäöstä.
– Osa on saanut nimensä luultavasti sen mukaan, että on ajateltu tumman mustikan olevan makeampi. Siitä voi tulla esimerkiksi hera- tai sokerimustikka. Sitten tietysti väri on vaikuttanut piki-, terva-, ja papinmustikkaan, Aapala pohdiskelee.
Mustikanvarpuja. Kuva: Ulla Onkamo.
Raamatullinen kaarnikka
Kotimaisten käyttömarjojen joukkoon on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana hivuttautunut kaarnikka. Moni tietää jo, ettei kyseessä ole mikään uutuus vaan tuttu variksenmarja. Samalla kun aiemmin turhaan hyljeksityn marjan mainetta alettiin kohentaa, vaihdettiin nimikin. Variksenmarja ei liene kuulostanut tarpeeksi houkuttavalta.
Sanana kaarnikka ei toki ole mikään uudismuodoste, vaan se on länsipohjalainen variksenmarjan nimitys. Sen pohjana on vanha korppia, toista yleistä varislintuamme merkitsevä sana kaarne, jonka nykyihmiset saattavat muistaa Raamatun kielestä.
Variksenmarja. Kuva: Vesa Heikkinen.
Mennään puolaan!
Esi-isämme ovat luultavasti keränneet ja käyttäneet puolukkaa hyödyksi iät ja ajat, sillä suomalais-ugrilaista perua olevalla sanalla puolukka on ikää usea tuhat vuotta. Kirjakieleen yleistynyt muoto puolukka on savolaisten vanhastaan käyttämä, kun taas laajalti Länsi-, Kaakkois- ja Pohjois-Suomessa on nimityksenä ollut lyhyempi puola. Toisin paikoin kansa on tuntenut marjan myös puolaimena, puolamana tai puolakkana.
Puolukoita. Kuva: Vesa Heikkinen.
Vakoojat kantavat rypäleterttua Kaanaan maasta. Ruotsalaisen Raamatun kuvitusta vuodelta 1541.
Syötäwäxi kypsendywät marjat
Miten mansikoita, mustikoita, lakkoja, vadelmia ja muita marjoja on kutsuttu vanhassa kirjasuomessa? Suomen leveyspiireillä tutumpia marjoja erilaisine nimityksineen löytyy vanhan kirjasuomen teksteistä.
Sata vuotta Agricolan jälkeen, vuonna 1644, Laurentius Petri kuvaa saarna- ja rukouskirjassaan vuodenkiertoa ja kullekin kuukaudelle tyypillisiä luonnonilmiöitä ja askareita. Heinäkuun osion hän aloittaa: ”Heinä Cuulla, mansicat, musticot, muuramet, etc. syötäwäxi kypsendywät”.
Elokuussa onkin sitten sadonkorjuuaika kiireisimmillään niin maataloustuotteiden kuin metsän antimienkin osalta, mistä Laurentius Petri jatkaa:
Elo Cuulla – – caickein callimmat rawinnot, muuxikin ajaxi, Jumala edes tuotta, cuin owat: nisut, rukijt, ohrat, caurat, pauwut ia hernet. Item, cuminat, fadermat, juowucat ia puolamet.
Raakoja mustikoita. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kartti, raaka marja tai hedelmä
Raakiletta kutsutaan kartiksi nimenomaan Keski-Pohjanmaalla, osassa Pohjois-Pohjanmaata sekä Karunassa, Sauvossa, (entisen) Oulun läänin Pyhäjärvellä ja Pihtiputaalla. Sana on lainaa ruotsin kart-sanasta. Samantapaisia raakileen nimityksiä on murteissa muitakin: karte, kartiainen, karttiainen, karttilo ja karttu.
Auringonlasku ja pihlaja. Kuva: Ilona Lahtinen, Kotus.
Palowijnan Walmistamisesta
Vanhan kirjasuomen teksteistä löytyy useita ohjeita marjojen käyttöön, jokunen suoranainen marjareseptikin. Marjoja näkyy käytetyn lähinnä paloviinan mäskin tekoon ja erilaisiin mehujuomiin; viitteitä marjojen käytöstä leipomuksiin ei ole suomenkielisistä teksteistä tavattu.
Franz Joachim von Akenin kirjoituksessa, joka on suomennettu nimellä Lyhy Tutkistelemus Palowijnan Poltto-Aseista ja Palowijnan Walmistamisesta
(1788), kerrotaan, mistä ja miten paloviinaa voidaan valmistaa.
Valmistusaineissa on mukana tuttuja ja tuntemattomampiakin marjoja:
Kruusimarjat, Pihlajanmarjat, Tuomenmarjat ja Oxelinmarjat rikkisurwotaan ensisti sangen hywin
Pitaijaa kutsutaan lohikäärmehedelmäksi. Kuva: Teresa Damski.
Kiivit ja muut tuontihedelmät
Mitä ovat babacot, curubat, mispelit, nisperot, kiwanot ja pepinot? Mistä avokado on saanut nimensä? Mitä yhteistä on kiivillä ja kiivilinnulla? Kielikellosta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa hedelmien nimistä.
Kiiviköynnös (Actinidia deliciosa eli A. chinensis) on kotoisin Kiinasta. Sen ruskean, pistelevänukkaisen marjan tunnemme kuitenkin maorinkielisellä nimellä kiivi, koska kiivejä viljellään erityisesti Uudessa-Seelannissa, kiivilintujen kotimaassa. (Ruskokiivin karvamaisissa höyhenissä ja kiivihedelmän nukassa on kieltämättä yhdennäköisyyttä.)
Amerikkalainen kurpitsa, ihme!
Ihmeellinen kookas hedelmä ei ole meloni vaan Amerikasta tuotu hyötykasviuutuus kurpitsa. Lii-Filmin Uutta ja parempaa -katsaus vuodelta 1954 esittelee uusien kurpitsalajikkeiden kasvatusta Malminkartanon opetus- ja koetilalla Helsingissä. Maatalous- ja metsätieteiden tohtori Toivo Rautavaara oli tuonut Suomeen koekasvatettavaksi kuusi eri kurpitsalajiketta.
Eettinen bansku
Kun eettinen ennen liitettiin melko abstrakteihin sanoihin, sellaisiin kuin sivistys tai normi, liitetään se nykyään mitä konkreettisimpiin yhteyksiin: puhutaan esimerkiksi eettisistä elintarvikkeista, joihin kuuluu muun muassa eettinen banaani!
Mantujen makea mesikko
Mesimarja on yleiskielen sana, mutta se on myös kansanomainen nimitys laajalti Itä-Suomessa. Savossa ja Keski-Suomessa mesimarjan vanha nimitys on mesimansikka. Samaan mesi-kantaan perustuu myös sana mesikka, jonka levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Karjalasta Pohjois-Savoon, Kainuuseen ja Oulun seuduille asti. Harvinaisempia nimityksiä näillä samoilla alueilla ovat mesikki, mesikko ja mesikkä. Myös sana mansikka tarkoittaa mesimarjaa lähinnä Keski-Pohjanmaan eteläosissa.
Sana mesi viittaa marjan hienoon aromiin. Mansikka-sanan alkuosa on Suomen sanojen alkuperä ‑teoksen mukaan samaa juurta kuin sanat mantu ja manner.
Mansikka-aho ja Mustikkamäki
Digitoidusta Nimiarkistosta löytyy lähes 300 Mansikka-ahoa ja lisäksi tietysti muita Mansikka-alkuisia
nimiä. Ne ovat muistona kasketuista tai laidunnetuista metsistä, joissa
on alkanut kasvaa aho- eli metsämansikkaa. Aiemmin metsämansikka oli
tärkeä talousmarjakin ja tietysti monelle tuttu lapsuuden kesien
mansikoiden keruusta heinänkorteen.
Mustikka-alkuisia nimiä on paljon, noin 1 400, esimerkiksi Mustikkamäkiä pelkästään on yli 300. Muun muassa Kuopiossa on Mustikkamäki, jossa kasvaa runsaasti mustikoita. Suonenjoella on Mustikkakivi, jonka juurella on kasvanut todella paljon mustikkaa.
Appelsiini on ”Kiinan omena” – ja muuta tietoa sanojen taustoista
Miten taateli, pomeranssi ja meloni ovat saaneet nimensä? Onko appelsiinilla ja omenalla jotakin yhteistä? Kotuksen Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -palstalta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa erilaisten hedelmien ja marjojen etymologioista.
Ruotsilla ja saksalla on ollut paljon vaikutusta suomen sanojen alkuperiin. Sana taateli on tullut meille ruotsista, ja ruotsin dadel puolestaan periytyy alasaksan kautta kreikasta. Myös pomeranssi on tullut meille ruotsin ja saksan kautta. Se on alkuaan yhdyssana, jonka pohjana ovat omenaa tarkoittava latinan pomum ja italian kielen appelsiinin nimitys arancia. Pohjois- ja Etelä-Satakunnassa sekä Pohjois- ja Etelä-Hämeessä tunnettu kuivattua luumua tarkoittava väskynä on myös lainaa ruotsista. Myös korintin nimitys on saatu ruotsista (korint), jonne sana kulkeutui saksasta (Korinthe).
Sana appelsiini on tullut suomen kieleen ruotsin ja ehkä myös saksan välityksellä hollannin kielestä. Sana tarkoittaa alkuaan ”Kiinan omenaa”: alkuosa on omenan nimitys ja jälkiosa viittaa Kiinaan, josta appelsiineja on aikoinaan tuotu Eurooppaan.
Pistaasin juuret ulottuvat keskipersiaan
Pistaasipuuta on vanhastaan viljelty Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Myös sanan pistaasi juuret ulottuvat samoille seuduin keskipersiaan, josta se on sitten levinnyt moniin Euroopan kieliin latinan ja kreikan välittämänä. Myös ruotsin (melon), saksan (Melone) ja italian (mellone) kautta meille kulkeutuneen meloni-sanan alkuperä löytyy klassisista kielistä.
Mantelipuun tieteellinen nimi on Prunus dulcis, ja se kuuluu samaan sukuun kuin luumu, kirsikka, persikka, aprikoosi ja kotoinen tuomi. Prunus tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa luumupuuta.
Sana rusina on kuulunut melkein kirjakielen alkutaipaleelta eli 1600-luvulta asti suomen sanavarastoon. Sana on lainaa ruotsista (russin, aikaisemmin rusin), jonne sana on kulkeutunut samoin kuin moniin muihin kieliin ranskasta, jossa raisin sec tarkoittaa rusinaa (sanatarkasti ”kuiva viinirypäle”).
Etymologioista löytyy kuitenkin myös jotakin kotimaista. Sanan mansikka alkuperä on vähän epäselvä, mutta se lienee kotimaista kantaa. On arveltu, että se olisi johdettu samasta vartalosta kuin manner ja mantu. Mansikka olisi siis ”maamarja”, kuten esimerkiksi saksassakin (Erdbeere).
Hedelmiä. Kollaasi: Teresa Damski.
Hyötykasveista
Hyötykasvi on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ihmisen hyödyksi käyttämä kasvi. Hyöty tarkoittaa sanakirjan mukaan etua tai voittoa, mutta miten hyötykasvit erotellaan muista kasveista? Eikö kaikista kasveista voi olla ihmiselle hyötyä ja pitääkö kasveista olla hyötyä? Eivätkö hyönteisille hyötyä tuottavat kasvit ole hyötykasveja?
Viljelykasveista ajatellaan yleisesti olevan hyötyä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan viljelykasvi onkin ihmisen viljelemä hyöty- tai koristekasvi.
Tieteen termipankin mukaan hyötykasvi on nimenomaan ihmiselle hyötyä tuottava kasvi. Usein hyötykasvit ovat syötäviä, mutta myös muista kasveista voi olla ihmiselle hyötyä. Joitakin kasveja voidaan käyttää rakennusmateriaaleina, vaatteiden valmistuksessa tai vaikkapa lääkkeenä. Myös koristekasvit voitaisiin laskea hyötykasveiksi, mutta yleensä näin ei tehdä.
Hyötykasveissakin näkee usein hyönteisiä, ja hyöty ja hyönteinen ovat jotenkin samanoloisia sanoja. Hyönteinen viittaa kuitenkin pikkueläinten pieneen kokoon ja vikkelyyteen. Hyönteinen on sanana ainut laatuaan, sillä sille ei löydy vastinetta suomen sukukielistä.
Hyöty voi tarkoittaa Suomen murteiden sanakirjan mukaan myös esimerkiksi lehtipuun kannosta versovaa taimea. Hyöty-sanalla on muitakin yhteyksiä kasvisanastoon. Hyödyllä ja kasveilla on siis yhteys!
Pölyttäjät pölyttävät pölyä
Ilman pölyttäjiä monien hyötykasvien sadot jäisivät saamatta. Pitkäkieliset mehiläiset ja kimalaiset ovat hyödyllisimpiä pölyttäjiä. Samaan pistiäisten lahkoon kuuluu myös ampiainen, jonka makeannälän monet loppukesän antimista ulkosalla nauttivista ovat huomanneet. Toukkiaan vahvaleukainen ja lyhytkielinen ampiainen ruokkii kuitenkin etupäässä lihalla.
Pölyttäjä tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan kasveja pölyttäviä hyönteisiä. Pölyttäminen tarkoittaa siitepölyn kuljettamista heteistä emeihin. Pöly on nykyään osa yleiskieltä. Sanan vastineita tunnetaan karjalassa, lyydissä, vepsässä ja vatjassa, mutta ei virossa eikä liivissä. Sanasta on johdettu monia sanoja kuten pölistä, pölytä ja pölyttää. Niiden rinnalla on murteissa muotoja, joissa yksinäis-l:n sijasta kaksi l:ää: pölly, pöllytä, pöllyttää.
Pölyttäjä kukassa. Kuva: Teresa Damski.
Perunoita, päärynöitä, omenoita
Perunaa on kutsuttu Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan monilla nimillä. Niitä ovat olleet muun muassa maa- ja maanperuna ja -päärynä (vrt. ruotsin jordpäron), maanomena (vrt. jordäpple) sekä potaatti, myös englannin monikollisessa potatoes-asussa.
Päärynä-sanaa tarkoittamassa meidän päärynänä tuntemaamme kasvia on käyttänyt ainakin jo Antti Lizelius vuonna 1776. Sanat peruna ja päärynä palautuvat samaan lähtökohtaan, joka on latinan päärynää tarkoittava sana pirum.
Omenalla jo Agricola tarkoitti Malus-suvun kasveja, vaikkei omenaa meillä tuolloin vielä viljeltykään. Sen sijaan täällä kasvoi luonnonvaraisena villejä metsäomenapuita.
Siemenperunoita ja akka-aura. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pellavaa ja hamppua
Hamppu on ruohovartinen kuitu- ja öljykasvi. Pellava on ruohokasvi, jota voidaan viljellä kuitu- ja öljykasvina. Kumpaakin voidaan käyttää esimerkiksi vaatteiden kuituina ja niistä voidaan tehdä öljyä.
Likolammet ovat saaneet nimensä siitä, että niissä on liotettu pellavaa tai hamppua. Liotus on yksi niistä työvaiheista, jotka on tarvittu, kun näitä kuitukasveja on perinteisin menetelmin muokattu jatkokäyttöön.
Lampien lisäksi pellavaa ja hamppua on liotettu esimerkiksi suojaisissa lahdissa, jotka on vastaavasti nimetty Likolahdiksi (peruskartassa noin 230). Kuitukasvien kasvatuksesta ja käsittelystä kertovat myös muun muassa Pellava-, Hamppu- ja Liina-alkuiset paikannimet.
Hamppua ja pellavaa on käytetty kuvailemaan erilaisia hiuslaatuja. Hamppu voi tarkoittaa esimerkiksi takkuista tukkaa ja pellava vaaleita hiuksia. Vaaleahiuksisia ihmisiä voidaan kutsua pellavapäiksi.
Kuontalo on tarkoittanut alkujaan rukinlapaan kerralla asetettavaa kehrättävää hamppu- tai villatukkoa. Sana on lainaa venäjästä. Murteissa on jonkin verran tietoja siitä, että kuontalo merkitsee myös takkuista tukkaa, partaa tai turkkia. Kyseessä on kuvallinen käyttö: takkuinen tukka ja parta muistuttavat villakuontaloa.
Mies valmistelee pellavan liotusta Kuhmoisissa vuonna 1916. Kuva: Gösta Grotenfelt. Museovirasto.
Kävikö ohraisesti? Ottiko ohraleipä?
Kotimaisista viljalajeista on lukuisia sanontoja, sellaisia kuin otti ohraleipä, ruista ranteeseen ja selvää kauraa. Sivuillamme on runsaasti tietoa tällaisista sanonnoista ja vaikkapa siitä, miksi kahvia on juotu nisun kanssa.
Esimerkiksi Matti Punttila kirjoittaa sanonnoista Kielikellossa. Myös Kielitoimiston sanakirja osaa kertoa meille kiinnostavia yksityiskohtia sanonnoista. Tavallisimmin sanonta otti ohraleipä ja ilmaus käydä ohraisesti on yhdistetty katovuosina tehtyyn hätäleipään, jossa leipä on joko kokonaan tai osittain jouduttu tekemään rukiin sijasta vähemmän arvostetusta ohrasta.
Salli Kankaanpää pohtii rukiin taivutusmuotoja Varokaa liukkausta -kirjoituksessaan. ”Vaikka viljalajin nimitys ruis taipuu ruista, rukiin, hampurilaisen erisnimen taivutus McRuiksen sopii monen suuhun.”
Myös Riitta Hyvärinen puhuu rukiista elintarvikkeiden eettisestä kuluttamisesta kertovassa artikkelissaan. Hän väittää, että ”syöminen ei enää pitkään aikaa ole ollut sitä, että saadaan vatsa täyteen tai ruista ranteeseen”.
- Kaura (Kielitoimiston sanakirja)
- Kaura (Suomen murteiden sanakirja)
- Ohra (Kielitoimiston sanakirja)
- Ruis (Kielitoimiston sanakirja)
- Vehnä (Kielitoimiston sanakirja)
- Nisu (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Riitta Hyvärinen: Lautasellinen etiikkaa (Kielikello, 1/2007)
- Matti Punttila: ”Otti ohraleipä” ja ”kävi kalpaten” (Kielikello, 4/2005)
Salli Kankaanpää: Varokaa liukkausta! (Kieli-ikkuna, 4.1.2005)
Ohranjyviä. Kuva: Tiina Manni-Lindqvist, Kotus.
Papupadalla herne nenässä?
Puheliaan ihmisen suu voi käydä kuin papupata. Suuttuessaan hän voi vetää herneen nenäänsä.
Herneet ovat viljelykasveina yleisiä hernekasveja. Pavut ovat syötävien palkojen ja siementen vuoksi viljeltäviä hernekasveja.
Herneenpalkoja. Kuva: Teresa Damski.
Vahva tomaatti
Espanjalaisten 1500-luvun alussa Eurooppaan tuomaa tomaattia viljeltiin aluksi koristekasvina. Sitä pidettiin myrkyllisenä, sillä olihan koko kasvilla ”vahva ja löyhkäävä haju”. Ensimmäisinä ennakkoluuloistaan lienevät päässeet italialaiset, sillä jo vuonna 1554 italialainen Mattioli kertoi yrttikirjassaan, että hänen kotimaassaan syödään tomaatteja.
Espanjalaiset olivat poimineet tomaatit mukaansa Meksikon intiaaneihin kuuluvien asteekkien mailta. Iät ja ajat kasvia viljelleiden asteekkien kielen sanaan tomatl (= turpea hedelmä) pohjautuu myös tomaatin kansainvälinen nimi.
Suomessa tomaatti alkoi tulla tutuksi 1800-luvun jälkipuolella. Esimerkiksi Mathilda Langletin Täydellisessä käsikirjassa perheenemännille (1885) annetaan ohjeet täytettyjen tomaattien, tomaattisoseen ja tomaattisalaatin tekoon. F. F. Brummer käyttää suomennoksessaan jo nimitystä tomaatti, vaikka sana lienee vakiintunut kieleen vasta vuosisadan vaihteen tienoilla.
Tomaatteja ja muita vihanneksia torilla. Kuva: Teresa Damski, Kotus.
Mausteiden maailma
Monien mausteiden nimet ovat olleet kielessämme jo kauan. Inkivääri on tunnettu Suomessa satoja vuosia; sen mainitsee jo Mikael Agricola. Inkivääri lienee kotoisin Intiasta, ja samalta suunnalta on lähtöisin myös kasvin nimi.
Agricola tunsi myös neilikan. Sana on lainattu ruotsin kautta saksasta, jossa se on merkinnyt alkuaan pientä naulaa. Mausteneilikalla ja kukkivalla neilikalla ei ole biologisesti tekemistä toistensa kanssa.
Suola- ja pippurisirottimet. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Missä pippuri kasvaa?
Pippurin nimi on sieltä mistä maustekin: lähtökohtana on muinaisintian marjaa tai pippurin luumarjaa tarkoittava sana, joka on kreikan, latinan ja ruotsin kautta kulkeutunut suomeenkin. Nimitys pippuri ja sen erikieliset vastineet (esimerkiksi ruotsin peppar, englannin pepper, saksan Pfeffer) eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä.
Pippureiksi kutsutaan näet myös muita, aivan erisukuisia Meksikosta ja Etelä-Amerikasta kotoisin olevia kasveja. Koisokasveihin kuuluvassa laajassa paprikoiden suvussa on monta pippuriksi nimettyä. Jo englannin pepper tarkoittaa sekä pippuria että paprikaa.
Nokkosista voi tehdä lettuja. Kuva: Teresa Damski.
Villiä ruokaa
Villiyrtit ovat luonnosta kerättäviä, yrttien tapaan käytettäviä kasveja. Villiruoka on ollut muodissa jo elokuussa 2012, kun se valittiin Kotuksen kuukauden sanaksi. Villiruoka tarkoittaa suoraan luonnosta saatavaa ruokaa, kuten kalaa, riistaa, marjoja, sieniä sekä villiyrttejä ja -vihanneksia.
Villiyrteistä ja muista kasveista voi valmistaa suorastaan villiä ruokaa, vaikkapa nokkoslettuja tai kuusenkerkkäsiirappia. Kielitoimiston sanakirjan mukaan kuusenkerkkä on kuusenoksan päähän kasvava heleänvihreä vuosikasvain. Kun kerkät keittää sokerissa, niistä saa maukasta siirappia. Nokkoset ovat poltinkarvallisia ruohoja, mutta esimerkiksi paistamalla niistä saa syötäviä.
Koiruohoa lääkkeeksi
Vuosisatojen takaisten yrttikirjojen mukaan koiruoho on paras lääke noitia ja matoja vastaan. Etelä- ja Länsi-Suomessa kasvista käytetty nimi koiruoho kertoo, että kyseessä on myös kelpo hyönteiskarkote.
Koiruoho kuuluu Artemisia-sukuun, ja sen sukulaisia ovat esimerkiksi allergioita aiheuttava pujo ja tuttu maustekasvi rakuuna. Artemisia-suvun kasveja kutsutaan marunoiksi. Muutaman sadan vuoden takaisessa kirjallisuudessa maruna tarkoitti nimenomaan koiruohoa; Elias Lönnrotkin nimitti vuoden 1860 kasviossaan tätä ikivanhaa hyötykasvia vielä koimarunaksi.
Ruoholaukka eli ruohosipuli. Kuva: Tiina Manni-Linqvist.
Laukkaava sipuli
Kasvitieteen termi laukka eli sipuli tarkoittaa laukkakasvien heimoon (Alliaceae) kuuluvia kasveja, joilla on yleensä maanalainen sipuli, pitkä lehdetön varsi ja sarjamainen kukinto. Suomessa kasvavia luonnonvaraisia laukkoja ovat nurmilaukka, hietalaukka, käärmeenlaukka ja ruoholaukka sekä Ahvenanmaalla kasvava rauhoitettu karhunlaukka.
Viljelykasvien kauppanimet
Viljelykasveilla, etenkin hedelmillä ja vihanneksilla, on monesti myös tuote- eli kauppanimi. Tuotenimet ovat lajikenimien kaltaisia erisnimiä, jotka valmistaja on rekisteröinyt tuotteelleen. Ne siis vaativat ison alkukirjaimen.
Hankaluutta tuotenimen käytössä syntyy kuitenkin silloin, jos se ymmärretään lajin tai lajikkeen nimeksi eikä niinkään kauppanimeksi. Esimerkiksi kivakurkkua (Cucumis metuliferus) myydään myös nimellä kiwano, joka kuitenkin on Uuden-Seelannin kivakurkkujen rekisteröity tavaramerkki. Samoin on laita rumeliinin (Citrus x tangelo) synonyymiksi ymmärretyn uglin laita; se on jamaikalaisen hedelmän rekisteröity nimi.
Apua tuotenimien, lajien ja lajikkeitten erotteluun voi etsiä sanakirjoista. Tuotenimet eivät päädy sanakirjoihin. Viljelykasvien nimistö taas kertoo, mitkä kasvit ovat lajeja, mitkä lajikkeita.
Lainattuja lanttuja
Mistä tulevat sanat lanttu, raparperi ja humala? Mitä kuntta tarkoittaa? Kuten monet nimet, myös useat hyötykasvien nimet on lainattu ruotsista ja muista kielistä. Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -palstalla on tietoa useiden hyötykasvien nimien taustoista.
Lanttu on lainattu ruotsin sanasta planta, jonka merkitys on laajempi: se tarkoittaa yleensä tainta tai kasvia. Suomenkin vanhassa kirjakielessä ja osassa murteita lanttu merkitsi aikaisemmin kasvia. Myös raparperin nimi on lainattu meille ruotsista, mutta alkuaan se on lähtöisin latinasta ja edelleen kreikasta.
Sana parsa on niin hyvin sopeutunut suomen kieleen, että sen vierasperäisyyttä ei itse sanasta enää huomaa. Tätä vihreänä tai valkoisena kerättävää kevään ja alkukesän herkkua tarkoittavilla sanoilla on monissa Euroopan kielissä sama lähtökohta, nimittäin latinan asparagus.
Inkivääri on tullut suomeen ruotsin, saksan ja muinaisranskan kautta latinasta
Inkiväärikasvi on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, luultavasti Intiasta, ja sieltä on myös sen nimi lähtöisin. Inkivääri on tullut suomeen ruotsin, saksan ja muinaisranskan kautta latinasta, jossa nimitys on zingiber.
Sanan kuntta alkuperästä ei löydy kovin paljon tietoa. Se tunnetaan vanhastaan Itä- ja Pohjois-Suomen murteissa. Murteissa kuntalla on tarkoitettu aika lailla samaa kuin nykyisin yleiskielessä eli kangasturvetta, maanpinnan turve- tai sammalkerrosta, ja sen lisäksi myös yksittäisiä sammalmättäitä tai -paakkuja. Kunttaa on käytetty myös eristeenä tiivistettäessä seinien rakoja.
Humala on vanha hyötykasvi, jota on käytetty oluen maustamiseen ja säilyvyyden parantamiseen. Sana humala on vanha skandinaavinen laina.
Lanttukuormaa puretaan traktorin kyydistä Bergansin tilalla Espoossa 1950-luvulla. Kuva: Espoon kaupunginmuseo.
Lainatavaraa huoneisiin
Monien huonekasvien nimet ovat lainatavaraa, ja nimeämisperiaatteena on käytetty niin paikannimiä, historiallisia henkilöitä kuin vaikkapa kasvin ulkonäköä tai kasvutapaakin. Kasvien suomenkielinen nimistö vakiintui 1900-luvun mittaan.
Kirsti Aapalan Kielikello-artikkelissa vuodelta 2021 käydään läpi huonekasvien nimityksiä. Palsami, myrtti, turkinpippuri, fiikus, pelargoni...
Kasvien siat, koirat, hanhet, lehmät, käärmeet...
Monia kasveja on kansankielessä nimitetty käärmeen mukaan. Esimerkiksi maariankämmekkä on laajalti itämurteissa käärmeenheinä, käärmeenkukka, käärmeenkieli tai käärmeenkieliheinä. Kämmekän lehdet ovat olleet katsojasta kuin käärmeenkieli tai käärmeennahka. Nykyisissä kasvioissa mainittu käärmeenkieli (ruotsiksi ormtunga) on puolestaan saniaisiin kuuluva pienehkö kasvi, jonka itiöpesäkkeistö on pitkäperäinen, kapean lieriömäinen ja suippokärkinen. Pohjanmaalla eri sananjalkakasveja on kutsuttu käärmeenkukiksi tai käärmeenheiniksi. Myrkyllinen sudenmarja on Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä tunnettu käärmeenmarjana.
Suuressa osassa kasvinnimiä eläimennimi kertoo, että kasvi on ihmiselle hyödytön. Eläinten mukaan ei ole nimetty ravintokasveja vaan esimerkiksi sellaisia marjoja, joita ei ole arvostettu ja joiden ravintokäyttö on ollut vähäistä. Eläimennimellä kasvia on väheksytty. Ainakin hevosen, koiran, harakan ja sian merkitys kasvinnimissä on usein pejoratiivinen.
Toisaalta suuri osa nimistä on muotoon perustuvia metaforia. Niiden taustalla on assosiaatio, joka on yhdistänyt eläimen ruumiinosan johonkin kasvin osaan. Eläimennimiä voidaan käyttää myös pienen (esim. hiiri) tai suuren (esim. hevonen) koon metaforina.
Suomessa voikukka alkoi yleistyä 1800-luvun jälkipuoliskolla kasvioitten vaikutuksesta. Kotona oli tuttua kasvia ehkä kutsuttu keltakukaksi, siansilmäksi tai toukokukaksi, mutta koulu opetti toisin. Voikukka ei ollut mikään yksiselitteinen nimi, sillä vanhastaan laajalti Pohjanmaalla, Hämeessä ja Pohjois-Suomessa voikukkana tunnettiin niittyleinikki. Myös keltakukkaisia maitikoita ja keltanoita on voitu kutsua voikukiksi.
Monet kotieläinten mukaan nimetyistä kasveista ovat ollet hyödyksi myös ihmiselle: niitä on käytetty rohtoina, ravintona tai värjäykseen. Myrkyllisiä on vain muutama. Näitä on kuusamakasveihin kuuluva koiranheisi, jonka myrkyllinen kuori voi ärsyttää ihoa. Siitä huolimatta kuoresta on ennen tehty särkylääkettä.
Puista ja metsistä
Metsä on ’puiden muodostama kasviyhdyskunta; puita suhteellisen tiheässä kasvava alue’. Näin varmoin ottein metsän kartoittaa nyky-yleiskieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirja. Puolipiste selitteessä erottaa merkityksiä: metsällä tarkoitetaan siis sekä kasviyhdyskuntaa että puualuetta. Sanaa käytetään myös erikoismerkityksissä, kun puhutaan esimerkiksi metsän (eli puiden) istuttamisesta tai metsällä olemisesta eli metsästämisestä.
Yleiskielessä on sanakirjan mukaan kymmenittäin metsä-sanoja. Metsä on muutaman johdoksen runko, esimerkiksi metsäisen, metsäisyyden ja metsälön. Metsä-alkuisten ja -loppuisten yhdyssanojen tureikko on tiheä: metsäkaarti, metsälaidun, metsänemä; korpimetsä, suometsä, yksityismetsä ja niin edelleen.
- Vesa Heikkinen: Metsään menemisestä (Kotuksen artikkelit, 21.6.2022)
- Metsä (Kielitoimiston sanakirja)
Metsä on varsinkin aikaisemmin ollut ihmiselle suojapaikka, mutta toisinaan pelottava ja kunnioitusta herättävä vastustaja. Läpi elämän jatkunut metsänpelko oli saattanut alkaa, jos on lapsena joutunut yksin paimentamaan lehmikarjaa asumattomiin korpiin, joissa milloin hyvänsä oli vaarassa joutua vastatusten karhun tai suden kanssa.
Olen selvittänyt sitä, kuinka suomalaisten metsäkäsitys ja metsän merkitys heijastuvat eri-ikäisiin suomen kielen sanakirjoihin. Mitä sana-artikkeleihin valituista esimerkeistä voi päätellä kunkin ajan hengestä? Mukana ovat Chrisfrid Gananderin Nytt Finskt Lexicon (1786–1787), Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja 1–2 (1866–1880, lisävihko 1886), Nykysuomen sanakirja (NS; 1951–1961) sekä uusimmat Suomen kielen perussanakirja (PS; 1990–1994) ja Kielitoimiston sanakirja (2006; sähköinen versio 2008). Aineistoni koostuu sanakirjojen metsä-artikkeleista, metsä-alkuisista yhdyssanoista ja metsä-sanan johdoksista.
Vanhaa metsää tunturin alarinteellä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Sanan metsä alkuperä on ollut vähän epäselvä. Sana tunnetaan lähisukukielissä eli itämerensuomalaisissa kielissä. Suomesta sana on lainattu saamelaiskieliin (esimerkiksi pohjoissaamen meahcci). Viime vuosikymmenien aikana on alettu toistamiseen kuitenkin pitää mahdollisena, että kyseessä olisi vanha laina balttilaisista kielistä. Lainanantajatahoa edustavat nykyisin liettua ja latvia. Sanaa, josta metsä olisi aikoinaan lainattu, vastaa nykyliettuassa puuta ja metsää tarkoittava medis ja nykylatviassa mežs ’metsä, metsikkö’.
Puu kuuluu kielemme vanhimpiin omaperäisiin sanoihin. Sen vastineita on miltei kaikissa sukukielissä samojediin asti. Suomen kielessä puusta on johdettu joukko uusia sanoja, joista osa on eriytynyt jo niin kauas kantasanastaan, ettei nykypuhuja niitä ehkä heti ensi kuulemalta puuhun yhdistä. Näitä ovat esimerkiksi puisto (joka on Henrik Liliuksen sepite vuodelta 1723), puite, puutua ja puida – viljaahan on puitu puisilla varstoilla. Puutarha taas on vanha, jo Agricolan käyttämä käännöslaina ruotsin sanasta trädgård.
Puisto on johdos puu-sanasta. Sen tähden ymmärrämme puistolla ensisijaisesti aluetta, jossa on puita, siis virkistys- tai luonnonsuojelualuetta. Nykyään sana voi kuitenkin tarkoittaa myös esimerkiksi yrityspuistoa, tuulipuistoa, vesipuistoa tai seikkailupuistoa.
Pisaroita kuusessa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Moninainen havu
Havu on yleiskieltä, mutta alkuaan se on ollut itämurteiden sana. Havu tarkoittaa havupuun (varsinkin katkaistua) oksaa neulasineen. Sanalla on myös muita merkityksiä. Kannaksella ja Inkerissä havuksi sanottiin uunin arinan puhdistamiseen käytettyä luutaa. Se oli usein tehty männynoksista. Joskus uuniluutana käytettiin myös vanhaa kylpyvastaa ja sitäkin nimitettiin havuksi.
Tilhi pajussa toukokuussa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pajunkissoista
Yleisimmin palmu tarkoittaa sellaista pajunoksaa, jossa on pajunkissoja. Pajunkissa, tai joissakin murteissa pelkkä kissa, puolestaan tarkoittaa paitsi pajun vaaleavillaista kukintosilmua myös koko pajunoksaa.
Metsittynyt etätyöläinen
Näin korona-ajan etätöissä mietin aina välillä vaatekaapilla käydessäni: mitä kaikkia vaatteita olenkaan viime kuukausina tai sitten viime maaliskuun käyttänyt? Aika harvoja itse asiassa. Enimmäkseen kotoilen rönttyvaatteissani, ja usein ainoa ihmiskontaktini päivän mittaan on puolisoni. Ulkoilemassa ja kaupassa käyminen olivat varsinkin keväällä lähes juhlahetkiä, päivän kohokohtia.
Jos haen inspiraatiota olotilani kuvailemiseen siitä sanastosta, josta Suomen murteiden sanakirjaan kirjoitettuja artikkeleita juuri tarkistan, voisin kuvailla olevani aivan metsittynyt – samoin kuin tietysti suuri osa suomalaisista tällä hetkellä. Verbi metsittyä on sana, jonka tuntee nykykieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirjakin, mutta murteissa verbillä on monia variantteja, sellaisia kuin metsettyä, metseytyä, metsiintyä, metsistyä, metsottua, metsyä, metsästyä, metsättyä ja metsäytyä.
Sanasta metsä johdettu metsuri ei ole mukana vielä Nykysuomen sanakirjassa, mutta vuonna 1972 ilmestyneessä Nykysuomen perussanakirjan näytevihossa se mainitaan. Varsinkin monet metsäalalla työskennelleet vierastivat sanaa vielä 1970-luvulla, sillä heidän mukaansa metsuri muistutti liikaa ”automaattista konetta” tarkoittavia imuria, poimuria ja nosturia.
Puiset ihmiset
Sukunimi Niinistö perustuu toisaalta asumukseen nimeen, toisaalta sitä on otettu käyttöön uudisnimenä 1900-luvun alussa. Niinistö-nimisistä taloista on tietoja 1700- ja 1800-luvuilta esimerkiksi Alavudelta, Janakkalasta ja Laukaasta. Talonnimestä on tullut sen asukkaiden sukunimi.
Suurena nimenmuuttovuonna 1906 sukunimensä suomalaistivat Niinistöksi muun muassa Lindell, Fröjdman, Lindström, Nikander ja Lindblad. Tuolloin oli muodikasta valita suomenkielinen nimi, joka sisältää jonkin luontoon liittyvän sanan ja jonkin johtimen.
Nimen Niinistö alkuosa viittaa niinipuuhun, joka tarkoittaa metsälehmusta. Paikannimenä Niinistö siis merkitsee paikkaa, jossa kasvaa niinipuita. Nimeen sisältyvä -stö on kollektiivijohdin. Muita puuaiheisia -sto/stö-nimiä ovat esimerkiksi Koivisto, Kuusisto, Lepistö, Haavisto ja Tammisto.
Lehmuksia Lappeenrannassa Lyseon lukion edustalla. Kuva: Petra Saarnisto.
Paikannimiä puiden mukaan
Paikannimien taustalla, nimeämisperusteena, on usein jokin paikalla oleva tai esiintyvä. Metsän keskellä olevan lähteen mukaan on syntynyt metsän nimi Lähdekorpi, talon riihen mukaan on nimetty Riihipelto. Nimenantajan huomion on voinut kiinnittää myös paikan kasvillisuus. Tavallisia nimistössämme ovatkin puiden tai muuten tärkeiden luonnonkasvien mukaan annetut nimet, kuten Mänty-, Koivu-, Heinä-, Korte- ja Vehka-alkuiset nimet.
Kasvinnimityksen sisältävät nimet liittyvät usein paikkojen hyötykäyttöön. Heinää ja kortetta on kerätty karjan rehuksi, vehkaa myös ihmisten hätäravinnoksi. Lisäksi moni kasvi on ollut esimerkiksi värjäys- tai rohtokäytössä. Kasvin kukinta on myös voinut toimia muistutuksena tiettyyn vuodenkiertoon kuuluvasta työstä tai toimesta. Voikukan kukinta on Etelä-Suomessa kertonut parhaasta ohrankylvöajasta, ja kulleron kukinnan alku on jossain päin Pohjois-Suomea ollut merkkinä siian perhokalastuksen aloittamisesta.
Korvessa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Mimosa Paratiisissa
Mimosa on luontoaiheinen nimi. Mimoosat ovat eräs trooppinen tuntopuukasvien heimo (latinan Mimosa, kreikan sanasta mimos, ’näyttelijä’).
Paratiisi-nimisten luonnonpaikkojen eli esimerkiksi metsien, mäkien ja rantojen kerrotaan olevan luonnonkauniita tai vehmaita: ”siellä kasvaa kaekkie puita, vattuja, mansikoeta” (Paltamo). Paratiisiksi on voitu nimetä myös nuorison kokoontumispaikkoja tai esimerkiksi matkalaisten lepopaikkoja: ”ennev vanhaa piirileikkii kovim mentii siin” (Nummi).
Pärnämäki on kylä Joutsassa Keski-Suomessa. Nimi on alun perin tarkoittanut luontopaikkaa, mutta ei ole nykyään käytössä mäen nimenä. Nimen alkuosana oleva sana pärnä on tarkoittanut lehmusta ja siitä saatavaa niiniainesta.
Luontoaiheinen Terho oli nimiehdotuksena I. E. Sjömanin Kauno-annakassa vuonna 1864, ja nimeä on annettukin jo 1800-luvun lopulla. Viralliseen almanakkaan Terho otettiin vuonna 1929. Yleisimmillään nimi on ollut 1940- ja 1950-luvuilla. Terhon nimipäivä on 3. marraskuuta.
Tammenterhot. Kuva: Tiina Manni-Lindqvist, Kotus.
Puiden nimien juurilla
Mistä tammi, tuomi ja pihlaja ovat peräisin? Mitä eroa on männyllä, hongalla ja petäjällä? Monet Suomessa kasvavien puiden nimistä ovat kotimaista alkuperää.
Tammen nimityksen esiintymisestä suomalais-ugrilaisissa kielissä ei oikein voi päätellä sanan tarkkaa ikää. Joka tapauksessa varsin vanha se on. Sanan tammi vastineita löytyy kaikista lähisukukielistä sekä mordvasta ja marista. Lisäksi udmurtista ja komista on esitetty epävarmoja vastineita.
Tuomi kuuluu suomen kielen vanhimpiin omaperäisiin puiden nimityksiin. Sanalla on vastineita kaukaisimpiin sukulaiskieliin samojedikieliin asti. Kaikissa kielissä tuomi-sanan vastineet liittyvät tuomeen tai sen marjaan.
Pihlajan nimellä on niin paljon ikää kuin suomen kielen sanalla vain voi olla. Sanalla on vastineita kaukaisimmissakin sukukielissä, obinugrilaisissa kielissä mansissa ja hantissa (tosin samojedikielistä ei ole löydetty vastineita). Kaikissa kielissä pihlaja tai sen vastineet tarkoittavat joka pihlajapuuta tai sen marjaa.
Sanalla leppä on vastineita paitsi muissa itämerensuomalaisissa kielissä myös ersämordvassa. Joissakin sukukielissä samoin kuin laajalti etenkin suomen itämurteissa leppä tarkoittaa myös verta. Lepän vaalea puuaines nimittäin punertuu nopeasti, kun se joutuu tekemisiin ilman kanssa. Lepän kuoresta on myös ennen valmistettu punaruskeaa väriainetta, joka näyttää vähän vereltä.
Leppä tarkoittaa myös verta
Lehmus-sanan alkuperä on hieman hämärä. Sana ei esiinny kovin monessa kielessä, suomen lisäksi vain lähisukukielissä lyydissä, vepsässä ja virossa. Murteissa on joitakin yhdyssanoja, joissa lehmus- on alku- eli määriteosana ja perusosana jotain toista puulajia merkitsevä nimitys: lehmushonka, lehmusmänty, lehmuskoivu ja lehmuskuusi. Näillä tarkoitetaan sellaista mäntyä, koivua tai kuusta, jonka puuaines on tavallista pehmeämpää.
Sanalla jalava on vastineita useissa lähisukukielissä (esimerkiksi viron jalakas), mutta sen etäisempi alkuperä on toistaiseksi hämärä. Suomen murteissa jalavasta on käytetty myös esimerkiksi nimityksiä jalain, jalaja ja jalajas. Suomessa kasvaa alkuperäisenä kaksi jalavalajia, kynäjalava ja vuorijalava. Kynäjalavaa on nimitetty murteissa muun muassa kynneppääksi, kynnäppääksi tai kynneppuuksi.
Haapa on kohtalaisen vanha sana. On arveltu, että tämä itämerensuomalais-saamelais-marilainen sana voisi olla germaaninen lainasana (vrt. nykysaksan Espe), mutta tätä ehdotusta on kuitenkin pidetty epävarmana. Sen sijaan pidetään mahdollisena, että sekä suomalais-ugrilaisten että germaanisten kielten äänneasuiltaan samantapaiset haavan nimitykset olisivat rinnakkaisia lainoja jostakin jo kadonneesta kielestä.
Sana koivu kuuluu tosiaan
suomen kielen vanhimpiin uralilaisiin perintösanoihin, ja sillä on samaa
tarkoittavia vastineita samojedikielissä asti. Hieskoivun alkuosa hies- kuuluu samaan sanueeseen kuin hiki. Sama hies-alkuhan on esimerkiksi hiki-sanasta johdetulla verbillä hiestyä. Hieskoivun nimen on arveltu liittyvän siihen, että se kasvaa kosteammalla, hikevämmällä maalla kuin rauduskoivu. Hikevä maa on kosteutta paremmin pidättävää ja yleensä hietapohjaista.
Havupuuta tarkoittava sana kuusi ja lukusana kuusi ovat vain sattumalta perusmuodossaan saman näköisiä. Heti kun alkaa taivuttaa sanoja eri muodoissa, huomaa eron niiden välillä. Havupuuta tarkoittava sana taipuu kuusi : kuusen : kuusta : kuusena jne. ja lukusana kuusi : kuuden : kuutta : kuutena. Erilaiset taivutusmuodot kertovat, että kyse on kahdesta eri alkuperää olevasta sanasta.
Hieskoivun hies- kuuluu samaan sanueeseen kuin hiki
Mäntyä voidaan kutsua myös hongaksi tai petäjäksi. Näistä kolmesta sanasta vanhin on petäjä. Se kuuluu vanhoihin perintösanoihin, ja sillä on vastineita paitsi muissa itämerensuomalaisissa kielissä myös etäisemmissä sukukielissä saamelaiskielistä mariin, mordvaan, udmurttiin ja komiin. Sukukielissäkin sanan vastine tarkoittaa mäntyä.
Poika katsoo vaahteran lehden reiästä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kasvihuoneilmiöstä ilmastohätätilaan
Ilmastohätätila, äärevä sää, ympäristötunteet. Kieli ei elä erillään muusta maailmasta – niinpä muutokset ympärillämme näkyvät myös kielenkäytössä. Merkitystä on silläkin, millaisin sanoin ilmiöihin viitataan. Voi esimerkiksi kysyä, elämmekö ilmastonmuutoksen vai ilmastokriisin keskellä. – –
Mediassa näkee myös konkreettisempia muotoiluja, kuten ilmaston lämpeneminen tai kuumeneminen, jotka nostavat näkyviin vain yhden, joskin keskeisen, seurauksen liian suurista päästöistä. Tällainen konkretisoiminen voi paikoin olla tarpeen, jotta ilmiö olisi helpompi sisäistää. Konkretiaa on myös esimerkiksi 1990-luvun koulukirjoista tutussa kasvihuoneilmiössä, jota käytetään yleisessä keskustelussa nykyään huomattavasti vähemmän. Kasvihuoneilmiö on elämän ehto, joka kuitenkin liikaa voimistuessaan huonontaa elinolosuhteita maapallolla.
Metsää puilta, puita metsältä
Metsäteollisuus ry:n kotimaan metsäasioiden päällikön Matti Mäkelän mukaan puut ovat ”metsän tärkein juttu”. Hän arvioi, että ”vaikka metsät tarjoavat kasvuolosuhteet lukuisille erilaisille eliöille, erilaiset puut ovat kuitenkin olennainen metsän edellytys”.
Puitakin voi tarkastella monista näkökulmista. Mäkelän yksi näkökulma on se, että puu on raaka-ainetta ja metsä tuottaa ”paljon erilaista hyvää”. Mäkelän mukaan puu on ”Suomen tärkein uusiutuva raaka-aine, josta jalostetaan tuotteita sadoille miljoonille ihmisille”. Toki Mäkeläkin näkee metsän myös puilta: ”Metsät hillitsevät ilmastonmuutosta. Metsät ylläpitävät luontoarvoja ja suodattavat vettä sen imeytyessä pohjavesivarantoihin. Metsät puhdistavat ilmaa sekä tuottavat happea ja metsissä liikkuminen vaikuttaa tutkitusti positiivisesti ihmisten hyvinvointiin.”
Suomessa puhutaan itsemurhakuusikoista
Luonto-Liiton metsäryhmän entinen puheenjohtaja, biologi L. V. Maa huomauttaa, että ihmiselle, joka ei ole tottunut näkemään luonnonmetsää, ”tasaikäinen puupelto voi näyttäytyä metsänä, vaikka sieltä puuttuvat olennaiset metsäekosysteemiin kuuluvat asiat, kuten lahopuut ja kolopesijälinnusto”. Maan mukaan metsästä puhuminen puina häivyttää jotain muuta. Esimerkiksi avohakkuun jälkeen puumäärä voi palautua, ”mutta metsä luonnontilaisena tai luonnontilaisen kaltaisena ekosysteeminä ottaa useamman ihmisiän kehittyäkseen eikä kehkeydy tyhjiössä, vaan vaatii ekologisia yhteyksiä, leviämisreittejä, lajistolle palata”.
”Runollista tai vanhahtavaa ilmaisua tavoitellessa voidaan puhua korvesta, ekologille korpi taas tarkoittaa ennen kaikkea kuusta kasvavaa suota, joka tosin voi herättää kulkijassa metsää vastaavan kokemuksen.” Luonnonmetsiä väheksyvässä kielenkäytössä on Maan mukaan omat vivahteensa. ”Sanat kuten ryteikkö ja pöpelikkö luovat kuvaa epämiellyttävästä, rumasta ja vaikeakulkuisesta ympäristöstä. Tällä on Suomessa pitkä historia: puhutaan itsemurhakuusikoista ja metsistä, jotka kuolevat pystyyn.”
Metsässä vallitsee syklinen aika, elämän ja kuoleman kehä
Filosofi Jukka Mikkonen puhuu ”metsän arkkitehtuurista”, joka on hänen mukaansa ”toisenlainen kuin rakennetun inhimillisen ympäristön”. Inhimillisessä ympäristössä on suoria linjoja, symmetriaa ja inhimilliset mittasuhteet, mutta metsä on toisenlainen. Sinne on siksi ”helppo eksyä”.
”Metsässä voi vaellella päämäärättömästi, kulkea metsän ehdoilla. Metsäautotiet särkevät lumouksen ja monet samoilijat niitä siitäkin syystä kiroavat”, toteaa Mikkonen. ”Metsässä vallitsee syklinen aika, elämän ja kuoleman kehä. Kuolleita puita on pystyssä, vinossa ja vaakatasossa, ja niillä, niistä kasvaa uutta elämää. Ne vajoavat osaksi maaperää, ja maaperä ruokkii uutta elämää.”
Rannan koivut. Kuva: Vesa Heikkinen.