Eläin elää, ihminen ihmettelee
Eläimistä puhutaan 2000-luvulla ehkä enemmän ja kiivaammin kuin koskaan. Ihmiset puhuvat. Me puhumme.
Kielenkäytössämme vilahtelevat sellaiset ilmaukset kuin eläinten suojelu, eläinten (perus)oikeudet, eläinten hyvinvointi, eläinten hyväksikäyttö ja niin edelleen. Sanottavaa riittää niin villieläimistä kuin tuotantoeläimistäkin, niin lemmikkieläimistä kuin luonnoneläimistäkin, niin hyötyeläimistä kuin vahinkoeläimistäkin. Meillä ihmisillä on jatkuva tarve ihmetellä ja määritellä suhdettamme muihin eläviin olentoihin, myös lokeroida lajeja.
Eläimet ovat monella tavalla olennainen osa ihmisten nopeastikin muuttuvia todellisuuksia. Eläimistä keskustellaan eri elämänalueilla ja vaihtelevista näkökulmista, muun muassa eettisistä, poliittisista ja taloudellisista sekä yleisemmin kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vinkkeleistä. Olennainen on usein kysymys ihmisen ja eläimen suhteesta sekä laajemmin ihmisen suhteesta luonnoksi kutsuttuun todellisuuteen.
Ihan kaikkia eläinlajeja ei tässä koosteessa käsitellä.
Tässä teemakoosteessa tuodaan esiin kielen asiantuntijoiden eläinjuttuja. Pohdittavana on muun muassa tällaisia kysymyksiä: Mistä eläinsanat tulevat? Miten eläimiä nimetään, millaisia merkityksiä eläimiin yhdistetään? Miten eläimet elävät arkisessa kielenkäytössämme, nimistössämme ja teksteissämme? Miksi eläimistä puhutaan joskus kuin ihmisistä ja ihmisistä joskus kuin eläimistä? Mitkä ovatkaan ihmisen merkitykset?
Ihan kaikkia eläinlajeja ei tässä koosteessa käsitellä, eikä edes kaikkia eläimistä kertovia kielijuttuja. Maapallolta on löydetty eri lähteiden mukaan yli 1,5 miljoonaa eliölajia. Näistä yli 75 prosenttia on eläimiä. Suomesta on tavattu noin 80 nisäkäslajia ja yli 250 pesivää lintulajia. Vakinaisia kalalajeja on yli 70 ja hyönteislajeja yli 20 000.
Leopardi Helsingin Korkeasaaressa huhtikuussa 2017. Kuva: Vesa Heikkinen. Muokkaus: Risto Uusikoski.
Eläin elää, ihminen ihmettelee
Sielun Veljet: Säkenöivä voima (sanat Ismo Alanko, julkaistu albumilla Kuka teki huorin, Poko Rekords, 1986)
Nisäkkäitä ja muita maan mat(ka)ajia
Sanan nisäkäs loi vuonna 1820 kirjailija, suomen kielen tutkija Reinhold von Becker (1788–1858) esikuvanaan nisäkkäiden tieteellinen nimi Mammalia. Kysymys on oikeastaan käännöslainasta: latinan sana on johdos sanasta mamma ’nisä, utare; rinta’, ja näin on nisäkäskin johdos sanasta nisä. Muita von Beckerin luomia uudissanoja ovat muun muassa hallinto, kalusto, valtameri, virasto ja väestö.
1800-luvulla luotiin paljon uudissanoja. Osa niistä vakiintui käyttöön, osa vaipui unholaan. Esimerkiksi eläinlääkäreihin viitattiin tuolloin eläinlääkäri-sanan lisäksi muun muassa sanoilla elikkolääkäri ja karjalääkäri. Eläintarhan rinnalla käytettiin sanoja eläinmetistö ja tapiola. Eläintiede oli myös zoologiaa.
Mullistavat murrikat ja myllätyt myllikkäät
Nisäkäsnimistötoimikunta julkisti syksyllä 2008 ehdotuksensa
maailman nisäkkäiden suomenkielisiksi nimiksi. Ehdotusten joukossa olivat muun muassa hemulit, tikutaku, murrikat ja myllikkäät. Suomen kielen lautakunta
käsitteli ehdotusta ja suositti toimikuntaa tarkastelemaan aineistoa uudestaan.
Kielikello-lehti kysyi vuonna 2018 nisäkäsnimistötoimikunnan puheenjohtajalta professori Heikki Henttoselta, mitä nisäkkäiden nimeämistyössä on tapahtunut vuoden 2008 jälkeen. Henttonen kertoo lehdessä työn taustasta ja etenemisestä sekä kirjavasta palautteesta:
Palautetta oli laidasta laitaan. Saimme jopa kiitosta uraauurtavasta työstä, ja toisaalta meidät uhattiin viedä saunan taakse. Kun jossain haastattelussa totesimme, että meillä on ollut hauskaa tämän työn kanssa, niin useassa sähköpostiviestissä epäiltiin, että olemme olleet kaljoissamme koko ajan; selvin päin ehdotuksiamme ei kuulemma ole voitu tehdä.
Jos tšekkiläinen piirroshahmo Krtek (myyrä, joka sai housut ja auton) nimettäisiin suomeksi nyt, se ei olisikaan Myyrä vaan Kontiainen.
Myyrä, maamyyrä, kontiainen... Mitä sitä sanottiinkaan rakkaan lapsen nimistä? Kuva: Pixabay.
Ma(h)tavat matelijat
Matelijoihin
kuuluvat liskot, käärmeet, krokotiilit ja kilpikonnat. Sana matelija on johdettu
verbistä madella, jota on käytetty suomen kirjakielessä jo Mikael
Agricolasta alkaen. Madella puolestaan on johdettu verbistä mataa. Agricolan teoksissa esiintyy jo matelijakin sen
aikaisessa kirjoitusasussaan: ”Pedhot ja caiki eläimedh, mateliat, ja lendeuet
linnut.”
Sisiliskon nimityksille on tyypillistä, että niistä on lukuisia erilaisia äänteellisiä muunnoksia. Näin on laita myös suomen murteissa ja vanhassa kirjakielessä. Käytetyimpiä ovat sikalisko, sikaliska, sikolisko, sisalisko, sisarliisa, sisarlisko, sisilieska, sisiliisko, sisiniska, sisolisko ja sisälisko. Kansankielisistä nimityksistä monen jälkiosana on siis -lisko. Niin myös oli jo Agricolan vuonna 1551 kirjaamassa muodossa siselisko (luetaan: sisälisko). Lisko erkani itsenäiseksi sanaksi kuitenkin vasta runsaat 300 vuotta myöhemmin, 1800-luvulla.
Sisiliskoa ei sopinut tappaa, sillä sen pääpuoli oli ihmissukua, häntä sen sijaan käärmettä. Hännän se oli saanut käärmeeltä oltuaan sille lapsenpiikana: käärmeellä ei ollut varaa maksaa palkkaa piialle, joten se nipisti palan hännästään ja antoi sen sisiliskolle. Käärmeeseen on liskon liittänyt myös uskomus, jonka mukaan se on käärmeen huoripoika tai käärmeen sisko.
Suomessa on Sikalisko-nimisiä
paikkoja. Esimerkiksi Kuusamosta on saatu talteen kaksikin niityn nimeä Sikalisko. Sallan Aatsinginjoessa on
tiukka mutka Sikaliskomukka, joka
muistuttaa sisiliskoa. Hämeenkyrössä on Sikaliskonmäki,
Nivalassa Sikaliskoräme ja
Kärsämäellä niitty Sikaliskoala.
Arvokas orava
Oravaa on metsästetty ja sen nahkaa on käytetty maksuvälineenä. Onpa sanalla ollut itäsaamelaisissa kielissä sekä mordvassa, marissa ja komissa myös merkitys ’kopeekka’.
Kuvallisessa käytössä oravanpyörä esiintyy tiheään. Sillä ilmaistaan ihmisen joutumista kierteeseen, josta ei ole ulospääsyä: noidankehää, hullunmyllyä, elintasokilpailua.
Kurre kiipeää mäntyyn. Kuva: Vesa Heikkinen.
Majavan Nokia
Majava on ollut arvokas turkiseläin, ja sen nimi kuuluu varsin vanhoihin perintösanoihin. Majavalla on vastineita niin itämerensuomalaisissa kielissä kuin etäisemmissä sukukielissäkin.
Vähitellen näätäeläintä tarkoittava sana siirtyi tarkoittamaan eläimen arvokkainta osaa eli turkista ja sitten arvoturkista yleensä. Lopulta majavannahkaa tarkoittava nois siirtyi myös elävän majavan nimitykseksi. Näin on ymmärrettävissä, että Nokia-nimet viittaavat todennäköisesti majavien pesimisalueisiin.
Etymologien mukaan sanan jänis alkuperä on tuntematon. Sitä on arveltu jäänteeksi Itämeren alueen tuntemattomiksi jääneistä ja myöhemmin kadonneista alkuperäiskielistä. (Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, WSOY, 2004.)
Jänis salamatkustajan merkityksessä on ilmeisesti käännöslaina. Venäjän kielessä on nimittäin aivan vastaava ilmaus: ilman matkalippua matkustavaa kutsutaan ”jänikseksi”. Kyseinen venäjän sana on zájats.
Sana rusakko on lainaa venäjän kielestä, jossa rusák on ruskeanharmaa jänis. Lainasanan leviämistä suomen kielessä on varmaan edistänyt se, että suomalaiset kielenkäyttäjät ovat mieltäneet rusakko-sanan liittyvän jotenkin ruskea-sanaan.
Lintujen ja jänisten vanhoja silmukkapyydyksiä ovat ansa, lanka ja paula. Sanaristikon ratkojakin saattaa mennä laatijan virittämään ansaan ja hyväuskoinen laihduttaja pillerikauppiaiden lankaan. Silloin tällöin joku joutuu lemmen pauloihin, sillä viisaskin menee vipuun.
Käärme, murteiden mato
Käärme
kuuluu vanhoihin balttilaisiin lainasanoihin. Lainan lähtökohtaa edustavat
nykykielissä liettuan kirmìs ’mato, käärme’ ja latvian cirmenis
’mato, toukka’.
Laajalti suomen murteissa
käärmettä on kutsuttu madoksi. Se on alkuaan kiertoilmaus.
Jos käärmeen tiedettiin olevan lähellä ja se haluttiin saada pois päiviltä tai sitä yritettiin estää puremasta, ei saanut käyttää käärme-sanaa vaan jotakin muuta nimitystä. Näistä kiertoilmauksista yleisin on miltei koko maassa käytetty mato, joka saattaa olla samaa kantaa kuin mataa ja madella. Mato on monissa murteissa vakiintunut tavalliseksi käärmeen nimitykseksi.
Murteet tuntevat käärmeille paljon nimityksiä, esimerkiksi aljokäärme, asumakäärme, eläkekäärme, juottokäärme, kartanokäärme, kotikäärme, piimäkäärme, syöttökäärme ja vaalimakäärme. Joku iittiläinen vanhus on kertonut, että ”tuol Mankalas jossah, joka ol kaukaa ihmisist, ol ollus sellasii, jokka pit elättikärmehii, antovat niillem maitoo ja kirnujeh allakih pitvät, että ol pal voita tulluh”. Tästä paljastuu jo elättikäärmeiden pitämisen syy: kun käärmeitä kohdeltiin hyvin ja ruokittiin maidolla, karja menestyi ja antoi paljon maitoa.
Käärme-alkuisten nimien iästä voidaan päätellä yhtä jos toistakin. Käärmeiden mukaan nimetyt paikat ovat usein pieniä, mikä antaa aihetta olettaa, että ne on nimetty verrattain myöhään. Paikannimien muodostumisessa pääsääntönä nimittäin on, että suuret kohteet nimetään ensin ja vähäpätöisemmät myöhemmin, jos tarvetta ilmenee.
Rantakäärme. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kärppänä paikalla
Sanalla
kärppä vastineita on vatjassa, virossa ja liivissä. Kärpän ohella sana
tarkoittaa virossa myös muita näätäeläimiä, liivissä kǟrpa on hilleri.
Eri puolilla maata lumikko saattaa tarkoittaa jotakin muutakin lähisukuista eläintä, esimerkiksi kärppää. Nimi viittaa eläimen valkoiseen talviväriin.
Seksikäs näätä
Sanan näätä, samoin kuin
sen vastineiden karjalassa ja vepsässä, on arveltu olevan lainaa
muinaisvenäjästä. Nykyvenäjässä lainalähtökohtaa vastaa gnedój, joka
tarkoittaa ruskeaa ja rautiasta.
Kansanrunouden seksisanasto on yllättävän laaja ja moninainen. Yllättävää on sekin, etteivät kansanrunousaineiston seksi-ilmaukset juurikaan eroa myöhemmästä kielestä. (...) Kyrpä kuusehen kavahti / kuin kultanen orava / tahi näätä kultarinta.
Ketun kesi
Kettu on johdettu vanhasta nahkaa tarkoittavasta sanasta kesi. Kettu tarkoittaa siis alun perin ”nahkaeläintä”.
Arktisilla alueilla pohjoisessa
elävä napakettu on toiselta nimeltään naali. Naali on tullut
yleiskieleen suomen pohjoisista murteista, ja Pohjois-Suomen murteisiin sana on
lainautunut saamelaiskielistä.
Toimistokuukkelin ilmestyminen työhuoneen ovensuuhun saattaa ketuttaa eli harmittaa, hatuttaa, potuttaa huoneenhaltijaa. Verbi kuukkeloida on johdettu kuukkeli-sanasta, ja se kuvaa kuukkelin tai toimistokuukkelin puuhailua ja hääräilyä sosiaalisena ja seurallisena eläimenä. Ketuttaa-verbillä ei ole puolestaan mitään yhteyttä ketun puuhiin.
Kettu lemmikkinä
Ennen eläinsuojelulain muutosta saattoi kettu päätyä lemmikiksi. Ylen arkistofilmissä (7.11.1970) kerrotaan yhdestä tapauksesta.
Elo-ja vanhushiiriä
Ikivanhojen uskomusten mukaan henki tai elinvoima voi esiintyä hiiren
hahmoisena. Elohiiri-sanassa olisi siten tallentuneena muinaisen
sielukuvitelman jälki. Tämän kuvitelman kannalta on mielenkiintoista, että
lihaksen latinankielinen nimitys musculus juontuu hiirtä tarkoittavasta mus-sanasta.
Päivälehdessä on näyttävä juttu vanhushiirestä. Hiiri on tavallista pienempi, laiha ja karvaton ja jo nuorena ryppyinen. Sen elinaika on vain puolet tavallisen hiiren elämänkaaresta. Nämä siirto- ja poistogeeniset eli geenimuunnellut hiirivanhukset auttavat tutkijoita ratkomaan ihmisen – ja hiiren – vanhenemisen mekanismin saloja.
Kaksi sammakkoa keväällä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Hämärä sammakko
Sammakko voisi liittyä erästä suutautia
tarkoittavaan sanaan sammas. Oletusta tukee se, että muissakin kielissä
tauti ja eläin liittyvät toisiinsa: esimerkiksi englannin frog ja saksan
Frosch tarkoittavat molemmat sekä sammakkoa että sammastautia. Toisen hyvin epävarman oletuksen
mukaan sammakko liittyy toiseen sammas-sanaan, joka tarkoittaa muun
muassa pylvästä, patsasta ja paalua ja on ehkä johdos sanasta sampo.
Poro Pohjois-Sallan paliskunnan mailla Tuntsan erämaassa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Poro peltotöissä
Eeva Honkala haastattelee kittiläläistä Hilja Takkusta peltotöistä, joissa on käytetty apuna poroja. Kittilän murre kuuluu peräpohjalaisiin murteisiin. Haastattelu on tehty heinäkuussa 1964 Kittilän kirkonkylässä.
mie olen tehny veikkoset, niin että, peltojakin tehthin nim poroilla, kaksi porowa rinnan niŋ ku niŋ ku ainaki, niŋ ku valjashevoset, ja niitä piti taluttaa ja isä̀ se sitte ohjas tuota, m- mei- meltakhi sanothin semmosta se eij_ollus niir raskas ku aura., ja niin tehthim peltoja ja ja niin niillä poroilla. sillä lailla nii.
Susi hukassa, ahma ahmimassa
Suomessa eläviä suurpetoja ovat ahma, ilves, karhu ja susi. Niiden nimien alkuperä on osittain hämärän peitossa.
Ahmia ja ahmatti ovat johdoksia tämän ahman nimestä. Arvellaan, että ahma on ikivanha laina kanta-arjan tai siitä kehittyneen kantairanin syöjää tarkoittavasta sanasta.
Sanalla ilves on vastineita kaikissa lähisukukielissä eli itämerensuomalaisissa kielissä. Esimerkiksi karjalassa ja virossa sana on saman näköinenkin kuin suomessa.
Karhu on johdos sanasta karhea ja viittaa eläimen karvapeitteeseen. Kyse ei siis ole niinkään lempinimestä, vaan pelätystä eläimestä ei ole haluttu puhua suoraan.
On ehdotettu, että sana susi olisi vanha laina indoeurooppalaisista kielistä. Ajallisesti etäistä lainalähtökohtaa edustaisi nykykielissä esimerkiksi ruotsin hund ’koira’.
Isojen eläinten nimitykset ovat vaihtuneet useaan otteeseen
Pienten eläinten nimityksiä on suomalais-ugrilaisessa yhteissanastossa selvästi enemmän kuin isojen eläinten nimityksiä. Isojen eläinten nimitykset ovat vaihtuneet kaikissa suomalais-ugrilaisissa kielissä useaan otteeseen, ja isoja nisäkkäitä on lajimäärään nähden huomattavan paljon vähemmän kuin pikkueläimiä. Toisaalta isot eläimet on helpompi yksilöidä, ja niiden nimeäminen biologisen lajin mukaan on perustellumpaa kuin vaikkapa hyönteisten, joista monet muistuttavat suuresti toisiaan.
Suurpetojen nimitykset kuuluvat kielemme uudempaan sanastoon, ja ne on johdettu muista sanoista. Eräät nykyihmisestä aika vaatimattomat ja vähäpätöiset eläimet sen sijaan ovat säilyttäneet nimensä vuosituhansia. Jo kaksisataa sukupolvea sitten äiti on keväällä voinut huutaa lapsille: ”Tulkaa katsomaan, täällä on hiiri, koi, kusiainen ja siili.”
Tulkaa katsomaan, täällä on hiiri, koi, kusiainen ja siili.
Tuliko susi, teitkö karhunpalveluksen?
Epäonnistunutta, pilalle mennyttä tekelettä tai yritystä
kutsutaan arkikielessä sudeksi. Nimitys on tuttu myös miltei kaikkialla
suomen murteissa. Se puuttuu kuitenkin Vermlannin ja Inkerin suomesta,
joten ikää sillä tuskin on vuosisatoja. Susi tulee yleensä jostakin
käsin tehtävästä niin kuin Vampulassa: ”Tulkaas äiti kattoon ko mun
kankaastanin tuli susi.”
Eräänä päivänä mies nukahtaa puun alle, ja kärpänen istahtaa hänen kasvoilleen. Karhu haluaa ajaa kärpäsen pois ja iskee sitä kivellä. Lyönnissä on kuitenkin liikaa voimaa, ja kärpäsen lisäksi myös mies saa surmansa.
Iso tumma karhu Laskulammin haaskalla Ilomantsissa. Kuva: U. Pekka Kinnunen. Suomen Metsästysmuseo.
Eväkkäitä, veden viljaa
Evä on uimaelin, varsinkin kalojen uimaelin. Evä-sanaa käytetään kuvaannollisesti esimerkiksi ilmauksessa Ei eväänsä liikauttanut, ei hievahtanutkaan. Evä-sanalla voidaan tarkoittaa myös sivuvakainta eli vaikkapa lentokoneen sivuperäsintä. Evä-sanasta johdettu eväkäs viittaa leikillisesti kalaan.
Kala on kuulunut uralilaisia
kieliä puhuneiden ihmisten ruokavalioon jo tuhansia vuosia. Sana kala juontuu ainakin 6 000 vuoden päähän uralilaiselle ajalle ja mahdollisesti sen
taaksekin. Samalle ajalle on epäröiden ajoitettu lohensukuisen kalan nimi kuore.
Suomalais-ugrilaisia
kalannimiä voisi olla lahnansukuista pasuria tarkoittava keso eli kesämä
(todennäköisemmin se on kuitenkin johdos sanasta kesä). Arvokas tarunhohtoinen herkkukala, ”kaikkien kalojen äiti”, sampi on säilynyt sanana suomessa ja
vogulissa, samoin suomessa ja useissa etäsukukielissämme monnia tarkoittava säkiä sekä särkikalat särki ja säyne.
- Kala (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Satu Tanner: Syökää vanhoja suomalaisia kaloja (Kieli-ikkuna, 9.7.1996)
”Meri yhdistää, näinhän usein sanotaan”, pohtii Klaas Ruppel. ”Näin sitten käy helposti kalan nimissä.” Ruppel keskustelee kalasanojen taustoista toimittaja Minna Pyykön kanssa radio-ohjelmassa Minna
Pyykön maailma.
Sana vesi on ikivanha. Vastineita löytyy lähes kaikista uralilaisista kielistä, kaukaisia samojedikieliä myöten. Unkariksi vesi on víz.
Hauki, elävien ja kuolleiden maailman välillä
Suomalaiset kalannimet ovat yleensä omaperäisiä tai lainoja germaaniselta tai balttilaiselta taholta. Petokala hauki on poikkeuksellinen; se on lainasana, mutta eri suunnalta. Mytologiassa hauella on ollut ilmeisen tärkeä asema. Uskottiin, että hauki pystyy kulkemaan elävien ja kuolleiden maailman välillä.
Savukosken murrenäytteessä Matti Saukoski (s. 1885) kertoo isojen haukien kalastamisesta haastattelija Kyllikki Vaaralle. Nauhoitus on vuodelta 1959.
Lähimmä uistimelle. Ja, sitte, me uistatimma ja uistatimma. Jo tarttu. Ja saimma jo muutampia, tuommosia viien kuuen kilom painavia – niitä sai siihen aikhan kovasti, haukia uistimella – nim paljo ku, ilkes ihan ottaa. Jo tarttu. ”No min että no mikä tämä nyt on?”
Ja isoja siihen aikhan oli ne haukit.
Savukoskelainen Matti Saukoski vuonna 1959
Iso Saimaan hauki haavissa veneen pohjalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Yhäkö kalastaisin epävarmaa huomista saastuneista vesistä?
Veden viljaa
(WSOY, 1976) sisältää parikymmentä kaloja ja kalastusperinteitä käsittelevää
asiantuntija-artikkelia. Hannes Sihvon artikkelin otsikko on ”Lyra piscatoria”. Hän pureutuu
kalojen ”symbolimerkityksiin runouden faunassa”. Hän näkee esimerkiksi Jouko Puhakan
runoissa ”yleisiä Lyra piscatorian teemoja ja kuvia, joissa kala ja
kalastus ovat osana inhimillisen kehityksen – ja kenties tuhonkin
historiassa”. Esillä ovat myös apokalyptisen katastrofin ainekset, kun
ihmiskunta kaikkivoipaisuudessaan tuhoaa luontoa ja kun maaperä, vesi ja
ilmakehä saastuvat.
Yhäkö kalastaisin
epävarmaa huomista
saastuneista vesistä?
Aika on paennut maihin
mieluisat päivät kaupunkeihin.
Myös Ilpo Tiitisen tutkielma Juhani Ahon päätymisestä lohilastuihin tuo vahvasti esiin ihmisen luontosuhdetta ja ajattelutapojen muutostakin. Tiitinen arvioi Ahon edustaneen uudenlaista luonto- ja saalistusajattelua, ”luonnonpalvoja-urheilukalastajaa”. Jotain Ahon antaumuksesta kertonee sekin, että hän vaati arkkuunsa kalastusvälineet. Ja sinne ne myös sai.
Hapan muikku?
Kilohailin ja muikun nimitykset liittyvät hapattamiseen. Kilohailin kilo ei tarkoita painomittaa, vaan kyse on lounaissuomalaisesta murresanasta, joka tarkoittaa happoa ja hapanta. Muikku taas on muodostettu sanavartalosta, josta on johdettu myös niin ikään hapanta tarkoittava muikea.
Pieniä kaloja, etenkin muikkuja, perataan puhkomalla: kiduskaaren takana olevat evät puristetaan peukalon ja etusormen väliin ja repäistään irti, jolloin irtoavat myös kidukset ja sisälmykset. Tällaista perkuuta sanotaan murteissa myös muun muassa sormeamiseksi ja kiilaamiseksi.
Muikkukukko, herkkua!
Muikku on Savon maakuntakala ja muikkukukko itäsuomalaista herkkua. Vuodelta 1958 olevassa Herkkujen herkku - muikkukukko -elokuvassa arvellaan, että muikku on parasta taikinakuoreen leivottuna.
Kaksi suutaria
Ruotsissa, josta suomen suutarit on lainattu, sutare tarkoittaa sekä kalaa että jalkineiden tekijää. Myös saksassa, josta sanat ovat kulkeutuneet ruotsiin, sanalla Schuster on samat merkitykset. Pohjana on latinan sutor ’jalkineiden tekijä’. Sana on johdettu ompelemista tarkoittavasta verbistä suere. Tästä löytynee todennäköinen syy, miksi kalaa on ruvettu kutsumaan suutariksi: kalalla on suupielissään kaksi pikilankaa muistuttavaa viiksisäiettä.
Haili näkyy!
Pohjanmaan rannikolla kalastelleet huomasivat saaren ja huudahtivat: ”Hai, luoto
näkyy.” Iijoen perukoille saapui etelästä erämiehiä, joista ensimmäinen järven
havaittuaan huikkasi: ”Oi, järvi näkyy.” Suomenlahdella liikkunut oli joutunut
varoittamaan tovereitaan: ”Seis, kari näkyy.” Näin olisivat syntyneet
paikannimet Hailuoto, Oijärvi ja Seiskari. (...)
Paikannimet eivät kuitenkaan synny huudahduksista, eikä nimissä piile mystisiä
olioita. (...) Todellisuudessa enin osa paikannimistä on tavanomaisia, arkisia ja jopa tylsiä. Hailuodon
hai on vain lyhentynyt silakkaa merkitsevästä sanasta haili. Oijärvi
on taas alkuaan ollut Ojajärvi ja Seiskari Seitsenkari.
Punertava neituri
Neituri tarkoittaa pientä säynävää, erään Pudasjärveltä kirjatun tiedon mukaan ”siihen ikään asti, jolloin sen liha alkaa punertaa”. Useimmiten käytetäänkin sanaliittoa ”säynäjän neituri”.
Kuha, haukiahven?
Suositun ruokakalan kuhan nimitys on lainaa germaaniselta taholta. Lähtökohtana on sana, josta on sittemmin kehittynyt ruotsin kuhan nimitys gös.
Kuha kuuluu ahvenkaloihin, mutta toisaalta väritykseltään se muistuttaa haukea. Hauen tavoin myös kuha kuuluu petokaloihin. Kuhan tieteellinen lajinimi onkin lucioperca, joka tarkoittaa sananmukaisesti ”haukiahventa”.
Tammukka paistuu tikussa nuotiolla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Lohikaloja
Tammukka, jolla tarkoitetaan useimmiten purotaimenta, on lainattu saamelaiskielistä (vrt. esim. pohjoissaamen dápmot).
Itämerensuomalaisten eli suomen lähisukukielten lohi-sana ja saamelaiskielten vastaava sana (pohjoissaamen luossa) ovat vanhoja balttilaisia lainoja. Lähtökohtana on aikanaan ollut lohta tarkoittava sana, joka nykyliettuassa on kehittynyt muotoon lašiša ja nykylatviassa muotoon lasis.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen esitti puheessaan akateemikko Kustaa Vilkunan selvitykseen nojautuen, että allaskalana suositusta sateenkaariraudusta käytettäisiin suomessa vastedes nimitystä kirjolohi.
Nykysuomalainen saattaa kummastella vertauksia siijansilmäine ja reäpöinrunkaine. Runossa lausutaan näin:
Oh, armahazeńi, t́iettozeńi, siijansilmäńi, reäpöinrungańi, pastaipäiväńi, zolotoirožańi. (Oi, armahaiseni, mielitiettyni, siiansilmä, muikunvarsi, päivänpaiste, kultaposki.)
Siika ja muikku ovat arvokkaita lohikaloja. Sitä paitsi siialla on suuret silmät ja muikulla pikkuinen vartalo, joten ehkä nuo hellittelysanat eivät olekaan niin outoja.
Siika ja pilkkivapa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Hirmuttoma suurel lahna
Anna Maria Paukkunen (s. 1892) Kaukolasta kertoo Laatokan lahnoista. Nauhoitus on vuodelta 1966.
Mie ko oon iham pienest pahast ast jo kalamies ollut ni, mie sitte, kalastelin, siellä ja sitte mie sain hirmuttoma suurel lahna – min o ikinä soanu, lähillien neljä kilojsel lahnan Loatokast nousseita ly-, lynttiä (’mötiköitä’).
Keväällä lahna tulee rantaan kudulle. Kuva: Vesa Heikkinen.
Ruotsista silliä, sillistä silakkaa
Kalannimi silli on lainattu ruotsista, jossa silli on sill. Silliä säilöttiin suolavedessä, joka on ruotsiksi laka tai lake. Sillinsuolavesi on sillaka, sillake, josta taas suomen silakka on lainattu. Tätä kautta sillin ja silakan nimitykset liittyvät toisiinsa.
Madeluoto ja muita Kalasaaria
Saarten nimissä esiintyy tietenkin myös kaloja. Aineistossa on Ahvensaari,
Pikku Ahvensaari ja Ahvenkivi, Lohikari ja Madeluoto.
Lisäksi Repossaaren ruotsinkielinen nimi Repoxholmen sisältää muikkua
merkitsevän sanan repox.
Suomi, suomumaa?
Suomi-sanan alkuperästä on vuosisatojen
mittaan oltu monta mieltä. Aikoinaan sanaa on arveltu kotoperäiseksi, ja sitä
on yhdistelty esimerkiksi sanoihin suo
tai suomu. Sittemmin erilaiset
laina-alkuperää puoltavat selitykset ovat herättäneet vilkasta keskustelua,
eikä täysin yksimielistä kannatusta saanutta selitystä vielä ole löytynyt. Suomen laina-alkuperä on kuitenkin
todennäköinen.
Lehdessä kerrottiin, että ruotsalaisilta alakoululaisilta kysyttiin yleisintä kalaa. Kalapuikko, vastasivat lapset.
Kalastajakin viljastaa
Vanhastaan on Kainuussa käytetty metsästyksestä ja kalastuksesta verbiä viljastaa. Vilja tarkoittaa murteissa metsän ja veden antia, ravintona käytettävää riistaa ja kalaa.
Viehättävä syötti
Sana viehe on myös kalastusterminä viehättämisen sukulainen: viehehän on syötti, jonka ulkonäöltään on tarkoitus viehättää kalaa. Tässä merkityksessä sana on tunnettu ainakin 1900-luvun alkupuolelta.
Auervaara koukussa, ottiko onkeensa?
Liikenneratsiassa rattijuoppo joutuu poliisin katiskaan tai rysään. Rahakkaita naisia kalastellut Auervaara sai koukkuunsa lukuisia hyväuskoisia ikäneitoja. Myös rahapeleihin, huumeisiin, tv-sarjaan ja vaikkapa avantouintiin voi jäädä koukkuun eli tulla niistä riippuvaiseksi. Uhri saattaa harhautua huijarin verkkoon ja huijari puolestaan joutua poliisin haaviin.
Sanoista ja sanonnoista voi ottaa myös onkeensa: siis ottaa opiksi. Mielenkiintoista kyllä, että joissakin Suomen murteissa onkiminen tarkoittaa urkkimista ja utelua, tietojen hankkimista. Onkiminen on oppimista. Mutta tämänhän jokainen kalannarraaja tietää ilman sananselittäjien apuakin.
Khalastelua verkossa?
Phishing voidaan suomentaa verkkourkinnaksi tai tietojen kalasteluksi; kalasteluhan voi tarkoittaa myös jonkinlaista haalimista ja pyydystämistä. Arkisempana, leikillisempänä synonyyminä käytetään sanaa khalastelu, phishing-muotoa mukaillen.
Kalastamassa järvellä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Siivekkäitä, ilmaneläviä
Aviopuolisoa voi kutsua siipaksi, myös lepakoissa on siippoja. Molemmat siipat on todennäköisesti johdettu sanasta siipi. Lepakon kohdalla yhteys siipeen on selvä, ja tätä lentävää nisäkästä on suomessakin vanhastaan sanottu nahkasiiveksi. Aviopuolison, aikaisemmin myös heilan ja mielitietyn, merkitykset saattavat olla metaforisia: siippa olisi alkuaan ollut ikään kuin ”sivussa riiputettava, käsikynkässä kuljetettava”.
Etäsukukielten sanat eivät äänteellisesti vastaa täysin lähisukukielten lintu-sanaa, mutta merkitykset ovat niin lähellä, että sanaa on pidetty yhteisestä kantakielestä periytyvänä. Linnulla on siis vuosituhansien taival takanaan.
Linnun maito viittaa johonkin olemattomaan, mutta äärettömän hyvään ja vaikeasti tavoitettavaan. Jukolan veljesten joulu Impivaarassa oli niin täydellinen, että siitä ei Timon mielestä puuttunut ”linnun piimääkään”.
Lintukoto on onnen maa, ihanneyhteisö, paratiisi. Lintukotoa on väitetty myös paikaksi maailman reunalla. Sinne muuttolinnut menevät talveksi. Taivas on siellä matalalla, joten ihmiset ovat pienen pieniä.
Seitsemän veljeksen Juhani huokaa tyytyväisenä Impivaaran joulun yltäkylläisyydessä: ”Mikä on meidän täällä ollaksemme. Mitä puuttuu?” Timo vahvistaa: ”Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää. Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin.”
Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää.
Onomatopoeettiset alli, liro, kuikka ja moni muu
Linnun usein kuulee ennen kuin näkee. Monesti kuulijan korvissa soi kokonainen konsertti, josta harjaantunut kuuntelija voi erottaa ja tunnistaa visertäjät toisistaan. Ei ole siis mikään ihme, että linnut ovat usein saaneet nimityksensä onomatopoeettisesti eli äänensä perusteella. Linnut värikuvina -teoksen 274 linnusta lähes puolet on nimetty niiden ääntelyn mukaan. Onomatopoeettisen nimen ovat saaneet esimerkiksi alli, huuhkaja, kaakkuri, kuikka ja liro.
Peipoiksi tai peipposiksi on ilmeisesti sanottu monia pieniä piipittäviä lintuja. Lähisukukielten eli itämerensuomalaisten kielten vastineet tarkoittavat myös metsäkirvistä, kananpoikaa tai ylipäätään lintua. Nimi viittaa siis pikkulinnun ääntelyyn.
1600-luvulla ei puhuttu eikä kirjoitettu moottorin piiputtamisesta vaan moottorien asemesta piiputtivat linnunpojat. Onomatopoeettinen piiputtaa-verbi kuvasi lintujen ääntelyä, ja nykykielessä sitä vastaa melkein samanasuinen verbi piipittää.
Duurien ja mollien eroa kuvaavat hyvin peipponen ja pajulintu: kumpikin laulaa hyvin samantapaista sävelkuviota, mutta peippo kaiuttaa sitä riemukkaan pirteästi duurissa, pajulintu lurittelee vienon surumielisesti mutta suloisesti mollissa. Laulamisen eroa voisi hyvin kuvata myös laatusanoilla ”kova” ja ”pehmeä”.
Elävä arkisto täynnä ulvontaa, päkätystä, puputusta ja muita luontoääniä
Ylen Elävä arkisto esittelee yli 130 ääninäytettä Viikon luontoääniä -sarjassa. Äänet on taltioinut luontotoimittaja Veikko Neuvonen.
Miten susi ulvoo? Miten riekko päkättää? Miten helmipöllö puputtaa? Arkistosta on kuunneltavissa myös vuosina 1988 ja 1990 järjestetty lintutietokilpailu Mikä lintu lauloi?
Silmä tarkkana! Kiilopään kiiruna kätkeytyy kätevästi tunturimaastoon. Kuva: Vesa Heikkinen.
Linnut ja maailman järjestys
Linnuista voi lukea maailmaa. Vanhan sanonnan mukaan kevään edistymistä voi tarkkailla seuraamalla muuttolintujen paluuta: kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Kansanrunousarkiston eläinkortisto ja sananlaskukortisto sisältävät värssyn toisintoja kaikista Suomen maakunnista ja itäisiltä lähialueilta. Sananparsi tulee vastaan myös Suomen murteiden sanakirjassa, esimerkiksi kiuru-sana-artikkelissa:
kuu kiurusta kessään, kaks vareksen raakkunasta (Tammela)vähä västistä kessään, kiurusta kirpuv verta (Korpilahti)
Kiurusta on vanhastaan kirjallisuudessa käytetty enemmän leivo-nimitystä. 1920-luvulla ryhdyttiin kuitenkin suosimaan kiurua, ja se tuli viralliseksi nimitykseksi vuonna 1950. Syynä oli mm. se, että leivoksi on murteissa sanottu myös punatulkkua.
Myös kuovi kertoo talven taittumisesta. Suomen murteiden sanakirjassa kerrotaan seuraavaa:
Kun kuovi huutaa keväällä, voi hevosen laskea ulos: kuavist hepo elää. (Renko)
Ko kuulet kuovin äänen, älä meem merej jääle. (Kalajoki)
Linnulla on vuosituhansien taival takanaan.
Hyönteinen hyönää
Osin kiusallisten tai vahingollisten mutta enimmäkseen hyödyllisten pikkueläinten nimi liittyy juuri niiden pieneen kokoon ja vikkelään liikehdintään. Samantapaisia hyönteisten nimityksiä on muitakin murteissa: hyönne, hyöntiäinen, hyöntäinen. Samaan yhteyteen kuulunevat Elias Lönnrotin sanakirjassa oleva kirjaus lumen hyöntemet ’lumihiutaleet’ sekä esimerkiksi hyönti ’pieni ja kevyt hiukkanen’. Murteista voisi mainita vielä hyörimistä ja touhuamista tarkoittavan verbin hyönätä.
Talvikääriäinen keväisellä hangella. Kuva: Vesa Heikkinen.
Ampujaisia ja pörrääjiä
Monet hyönteisten nimistä on muodostettu deminutiivisen, pienuutta osoittavan nen-johtimen avulla. Ampiaisen alkuna on verbi ampua, ja vanhastaan hyönteinen on siellä täällä Itä-Suomessa lennellytkin ampujaisena, joka ampaisee kiivaasti häiritsijänsä kimppuun.
Paarman nimityksen on arveltu pohjautuvan hyönteisen aikaansaamaan ääneen. Parintuhannen vuoden ikäinen sana kärpänen saattaa sekin alkuaan
jäljitellä kärpäsen pörinää.
Kärpänen seinällä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kiusaa ja riesaa
Ihmistä ovat täiden lisäksi kiusanneet luteet. Ihmislude eli lutikka pesiytyi erityisesti huonosti siivottuihin puusänkyihin. Värinsä takia sitä on nimitetty myös punatakiksi tai punaturkiksi; täi puolestaan oli harmaatakki. Lude ja lutikka lienevät samaa lähtöä kuin puristamista ja rutistamista tarkoittava verbi lutistaa.
Lähinnä eläimiä hätyyttelevä kirppu lienee saanut nimensä hyppäämiskykynsä
mukaan: kirppu on kaiketi samaa sanuetta kuin kirvota, joka tarkoittaa
murteissa myös singahtamista ja ponnahtamista. Kirput vaihtavat usein isäntäeläintä,
minkä vuoksi ne levittävät tauteja.
Sääskiä iät ajat
Esi-isämme ovat tunteneet sääsken jo iät ja ajat. Sanalle on vastine paitsi läheisissä karjalan ja viron kielissä myös saamen ja mordvan kielissä. Kaakkois-Hämeessä ja Keski-Suomessa on puhuttu sääksestä. Muualta tulleen tai muualla olleen tuntee pohjoisessa taas siitä, että tätä kiusaavat hyttyset. Pienellä kiusanhengellä on kaima, jonka nimeksi on kirjakieleen vakiintunut sääksi tai kalasääski. Hyönteisen ja linnun nimitysten samannäköisyys on sattumaa: linnun nimi sääksi on vanhempaa perua.
Sääski sormella. Kuva: Vesa Heikkinen.
Verinen kerttu?
Toinen vanha veren kiertoilmaus on savolaismurteiden leppä. Kyseessä on sama sana kuin yleisen lehtipuun nimitys leppä. Lepän kuoresta on saatu punaista väriainetta, joka on ollut tarpeen esimerkiksi kankaita tai verkkoja värjättäessä. Tästä on syntynyt kiertonimitys myös toiselle tutulle punaiselle aineelle, verelle. Punaisuushan on tunnusomaista myös leppäkertulle, ja punaruskea on leppälinnunkin pyrstö, koiraalla myös rinta.
Leppäkerttu ruiskaunokissa. Kuva: Ulla Onkamo.
Tankomainen pahantekijä
Sudenkorennon nimi koostuu kahdesta osasta: alussa on susi-sanan genetiivi suden, ja sitä seuraa sana korento. Suomen murteiden sanakirjan mukaan korennon yleisin merkitys on ’vesisaavin tms. kantamiseen käytettävä tanko’.
Tankomainen sudenkorento kieltämättä on, mutta miten se liittyy suteen? Selitys on siinä, että sudenkorentojen uskottiin tuovan onnettomuutta, syövän jyviä tähkäpäistä ja tekevän kaikkea muuta pahaa. Tähän viittaavat myös sudenkorennon muut murteissa esiintyvät nimitykset kuten pirunpuntari ja pahanhevonen sekä ruotsin trollslända (”noidan värttinä”) ja englannin dragon-fly (”lohikäärmekärpänen”).
Korento korrella. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kansallisperhonen, Suomen symboli
Mitä yhteistä on kielolla, laulujoutsenella ja karhulla? Ne on kaikki valittu Suomen ja suomalaisuuden symboleiksi: kielo kansalliskukaksi, laulujoutsen kansallislinnuksi ja karhu kansalliseläimeksi. Kesäkuussa 2017 joukkoon liihotteli uusi tulokas, sillä kevään muiden vaalien ohessa suomalaisilla oli tilaisuus osallistua äänestykseen, jossa valittiin Suomen kansallisperhonen. Kansallisperhoseksi äänestettiin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi paatsamasinisiipi.
Paatsamansiipi. Kuva: Vesa Heikkinen.
Närhi koivun oksalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Lainahöyhenissä
Linnunnimistössä on selviä lainoja lähialueiden kielistä. Balttilaisperäisiä ovat ainakin hanhi, harakka ja rastas, germaanista lähtöä taas haikara, haukka ja kana. Varpunen on lainaa venäjästä. Myöhemmin lainoja on saatu myös ruotsista tai ruotsin kautta (lunni, pingviini) ja saamelaiskielistä (kiiruna, piekana). Uusissa oppitekoisissa muiden maanosien lintujen nimissä on myös jonkin verran lainoja paikallisista kielistä (ou, tui, piopio).
Millä linnuilla on eniten nimiä ja mille riittää yksi? Runsaimmin nimiä näyttäisi olevan hiiripöllöllä, isokoskelolla, keltavästäräkillä, kiurulla, kivitaskulla, kuovilla, närhellä, räkättirastaalla, taivaanvuohella, tervapääskyllä ja varpusella. Näistä moni elää siellä missä ihminenkin, ja jos lintu ei ulkonäöllään herätä huomiota, niin ainakin äänellään.
Kaksi kuukkelia talipallolla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Koko Suomen kuukkeli
Kuukkelilla on suomen murteissa runsaasti toisiaan muistuttavia nimityksiä. Näitä ovat esimerkiksi kuuksa, kuuksanka, kuuksiainen, kuuksikas, kuuksilainen, kuuksinkainen, kuusanka, kuusanko, kuutsanka, kuuhanka ja kuuhinkainen. Myös läheisissä karjalan ja lyydin kielissä tunnetaan sanalle vastine. Nimitysten lähtökohta on saamelaiskielissä; esimerkiksi pohjoissaamessa kuukkeli on guovssat.
Toimistokuukkelia luonnehdittiin ulospäin suuntautuneeksi puheliaaksi työtoveriksi, joka ei malta istua omassa työpisteessään. Kuukkelin tavoin myös toimistokuukkeli ilmaantuu paikalle yllättäen ja pyytämättä ja jää tavallisesti työtoverin huoneen ovensuuhun kuukkeloimaan niin pitkäksi aikaa kuin juttua riittää.
Käytä kuukkelia! Kuukkelilla voidaan nykyään viitata myös hakukone Googleen. Tietynlaista leikkimielisyyttä, suorastaan letkeää sanankäyttöä.
Pöllönpoikaset pöntössä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Varpuspöllö ja muita yhdyslintuja
On olemassa joukko yhdyssanoja, joiden sekä alku- että loppuosana on jokin
eläin: hirvikoira, mäyräkoira, muurahaiskarhu, hiirihaukka, varpuspöllö,
kalasääski, käärmekotka. Niille näyttää olevan yhteistä, että sanan
alkuosa ilmoittaa sen, mitä jälkiosan ilmoittama eläin pyydystää, saalistaa
tai ajaa.
Sääksen nimi on hyvin vanha, suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä sana. Lintua on suomeksi sanottu usein myös kalasääskeksi sekä kansankielessä kalahaukaksi ja kalakotkaksi. Sääksi lienee alkuaan onomatopoeettinen eli se jäljittelee linnun ääntelyä.
Västäräkki kevätjäällä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Västit tietävät hyvää satoa
Sulatettuaan viimeisetkin jäät västäräkki vipelsi kyntömiehen kaveriksi. Käännetyiltä pelloilta einettä hakevaa lintua kutsuttiin kyntäjäksi, kyntäjäiseksi tai kyntölinnuksi. Lemillä tiedettiin, että sillo sopii kynteä jo ku kyntölintu ilmestyy. Uskottiin, että jos västejä on kylvöaikana paljon, se tietää hyvää satoa. Myös toukolinnuksi tai toukomieheksi pikkulintua puhuteltiin.
Västäräkki-nimen ”antajaa” ei saada enää selville ja tilille, sillä sana kuuluu hyvin vanhoihin suomalais-ugrilaista perua oleviin linnunnimiin, ja sillä on siis ikää tuhansia vuosia. On oletettu, että nimitys on ollut alkuaan linnun ääntelyä jäljittelevä eli onomatopoeettinen.
Tilhi pajussa toukokuussa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Tilhi töyhtöpää
Nimitys tilhi on levinnyt, osaksi kirjallisuuden myötä, eri tahoille kansankieleen. Melko laajalti tilhi on tunnettu pihlajalintuna. Myös pihlajapyystä, pihlajatilhestä ja pihlajakukosta on puhuttu.
Tilhen päälaen töyhtö on hyvä tuntomerkki, ja sen mukaan tulevat nimet tupsulintu, tupsupää, tupsuhyyppä, töyhtöpää ja harjapää. Niin ikään ulkonäköön, koreisiin siipisulkiin, viittaa Petäjäveden kirjosiipi.
Punatulkkupariskunta kesällä koivussa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Punatulkku tolkuttaa
Suomen murteissa punatulkulla on kuutisenkymmentä nimitystä. Suurin osa niistäkin viittaa linnun punertavaan väritykseen. Nimitys punatulkku on tunnettu vanhastaan etenkin lounais- ja hämäläismurteissa, paikoin savolais- ja kaakkoismurteissakin, mutta verraten tuntematon se on ollut pohjalaismurteissa ja Kainuussa.
Punatulkku-sanan jälkiosa on alkuaan ääntä kuvaileva. Se on liitetty tulkuta-verbiin, joka merkitsee mutisemista, jupisemista, inttämistä, nopeasti puhumista, tolkuttamista. Tulkku viittaa siis linnun ääntelyyn, jota voidaan kuvata katkonaiseksi, kitiseväksi viserrykseksi.
Hanhi, joutsen, koskelo, kottarainen, kurki, rastas, tiltaltti – mistä näitä lintujen nimiä oikein tulee?
Sana hanhi on lainattu
balteilta kauan sitten. Sanaa, joka oli hanhi-sanan lähtökohtana,
edustavat nykyisissä balttilaisissa kielissä liettuan žąsìs ja latvian zoss.
Molempien merkitys on ’hanhi’.
Joutsen kuuluu vanhoihin perintösanoihin, jolla on vastineita monissa sukukielissä (saamelaiskielissä, mordvassa, marissa, komissa ja udmurtissa). Myös merkitys on säilynyt samana. Pohjoisessa linnun saapuminen on kevättalvisin aina pantu merkille, ja esimerkiksi pohjoissaamessa maaliskuu on nimetty laulujoutsenen mukaan (njukčamánnu).
Koskelot eivät yleensä oleskele koskien lähellä, joten linnunnimi ei luultavasti liity sanaan koski. Sanaa on myös ehdotettu johdokseksi vanhasta kuusen kuorta tai kuorilevyä tarkoittavasta sanasta kosku (myös koskut, koskus). On arveltu, että kuusen kuorilevystä olisi joskus tehty koskeloiden munituspönttöjä, mutta tästä ei ole varsinaisesti todisteita. Joka tapauksessa koskelo on muodoltaan johdos. Aikaisemmin on arveltu, että sillä olisi sukulaissana komissa, mutta tätä ei pidetä enää todennäköisenä.
On ajateltu, että kottarainen
on johdettu sanasta kotti, joka tarkoittaa erilaisia koteloita, pusseja,
säiliöitä ja kaukaloita. Kotti on vanha laina germaanisista kielistä, ja
sen yhdistäisi kottaraiseen linnun tapa pesiä pöntöissä, koloissa tai muissa
kottia muistuttavissa onteloissa.
On tosin muistettava myös se, että aina kottaraisella
ei ole tarkoitettu samaa lintua kuin nykyisin. Vanhimmat kirjalliset merkinnät
ovat 1700-luvun sanakirjoissa, joissa kottarainen oli vielä varpusen
nimitys.
Ilmeisesti kurki on erittäin vanha linnunnimi, sillä sanalla on vastineita sukukielissä kaukaisiin samojedikieliin asti. Myös muissa kielikunnissa (tunguusikielissä, indoeurooppalaisissa ja seemiläisissä kielissä sekä sumerissa) on kurki-sanaa muistuttavia nimityksiä. Nimet eivät kuitenkaan ole välttämättä lainautuneet kielikunnasta toiseen, vaan ne voivat kukin omalla tahollaan viitata kurjen ääntelyyn. Myös linnun tieteellinen nimi Grus grus on selvästi ääntä jäljittelevä eli onomatopoeettinen.
Rastas kuuluu
balttilaiskielistä itämerensuomalaisiin kieliin lainattuihin sanoihin.
Lainalähtökohtaa edustavat nykybalttilaisissa kielissä liettuan strãzdas ja latvian strazds,
jotka tarkoittavat molemmat niin ikään rastasta.
Tiltaltti kuuluu onomatopoeettisista alkuperää oleviin linnunnimiin, eli linnun nimi muistuttaa jotenkin kyseisen linnun ääntä. Tällaiset nimet ovat toisin sanoen ääntä jäljitteleviä. Tiltaltin laulusta voi tulla mieleen nesteen tiputtelu, ja niinpä se on vanhastaan tunnettu nimellä tynnyrilintu: linnun ääni on yhdistetty pisaroiden tippumiseen tynnyristä. Tähän viittaavat myös kansanomaiset nimet kaljantiputtaja, kuurnantilkuttaja ja oluentiputtaja. Linnun ääntä on joillakin seuduin verrattu myös sepän takomiseen, josta kertovat nimet hopeaseppä, kultaseppä ja metsäseppä.
- Hanhi (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Joutsen (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Koskelo (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Kottarainen (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Kurki (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Rastas (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
- Tiltaltti (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Lentävä laulujoutsen Saimaalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kaunis on lintu harakkakkii, ku sitä harvo näkköö.
Käkihaukka paskantaa ihmisen
Monissa kielissä käki on nimetty juuri ääntelynsä perusteella: ruotsiksi käki on gök, englanniksi cuckoo, saksaksi Kuckuck, ranskaksi coucou, latinaksi cuculus, venäjäksi kukuka. Suomessakin on joskus puhuttu kukkulinnusta, mutta varsinainen nimitys käki on muuta alkuperää, ehkä balttilaislaina.
Kansa on puhunut käkihaukasta. On uskottu, että kun käki loppukesästä lakkaa kukkumasta – sen sanotaan saaneen ohranvihneen kurkkuunsa –, se muuttuu haukaksi. Vanha kansa on uskonut, että jos keväällä ensi kerran kuulee käen kukkuvan eikä ole sinä päivänä vielä ehtinyt syödä mitään, voi kuulijalta mennä koko vuoden onni. Ellei ole heti aamutuimaan ehtinyt haukata vaikkapa leipäpalaa, käenpalaa, niin kukkuva käki paskantaa eli sittuu ihmisen, ”pilaa” hänet, aiheuttaa hänelle taianomaisesti vahinkoa.
Äimän käki on kontaminaatio kahdesta vanhasta sanonnasta. Se on yhdistelmä sanonnoista olla äimänä (siis hämmästynyt) ja olla käkenä (olla tukevahkosti humalassa). Nämä sanonnat ovat vanhoja, äimän käki sen sijaan lienee paljon nuorempi.
Se lintu joka uamusilla varain laulaa on ennen iltoo haukan suussa. (Eno)
Seun huono lintu joka ei höyheniijään kanna. (Hailuoto)
Kaunis on lintu harakkakkii, ku sitä harvo näkköö. (Kurkijoki)
Käki kuusenlatvassa kukkumassa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Haukkana vai uutishaukkana paikalla?
Tuurihaukaksi voidaan kutsua ketä tahansa, jolla on onnea. Esimerkiksi luontokuvaajan hommissa hyvien kuvien saaminen vaatii tietenkin työtä ja kärsivällisyyttä, mutta tuuristakin on paljon hyötyä. Oman kuuluisan haukka-loppuisen pesueensa (tai pesyeensä) muodostavat alennusten ja tarjousten perässä lentävät haukat: heitä ovat ainakin tarjous-, ale- ja hintahaukka. Mutta mitä ovatkaan kirpparihaukka, uutishaukka ja munahaukka?
- Minna Pyhälahti: Jo matkaan tarjoushaukka käy (Kotus-blogi, 15.11.2021)
- Kielitoimiston sanakirja: -haukka-loppuiset sana-artikkelit
”Järvem pinta oli niin tyyni ni jotta oikeej ja, aurinko paisto niil
lämmintä ja, haukka kiiteli tualla ylähällä. Minä a-, piräti hevosej ja,
ja rupesin kahtomaan se haukam mukaa että mikähän, mikähän tuasta
oikeen, mitähän se tuassa nuin kiitelöö?” Vuodelta 1970 olevassa äänitteessä lehtimäkeläinen Julius Kätkä (s. 1886) muistelee rauhallista aamua, joka saa yllättävän käänteen, kun luonnonvoimat ottavat mittaa toisistaan.
Mitähän se tuassa nuin kiitelöö?
Huuhkajat liihottelevat sanakirjoissakin
Suomen miesten jalkapallomaajoukkuetta kutsutaan Huuhkajiksi. Huuhkajat olivat EM-kesänä 2021 koko kansan huulilla, ja huuhkaja valittiinkin kesäkuussa kuukauden sanaksi. Seuraavaksi Huuhkajat liihottelivat Kielitoimiston sanakirjaan. Syksyn 2021 päivitysversiossa huuhkaja-artikkelin loppuun tuli lisäys:
Erisn. Huuhkajat [= Suomen miesten jalkapallomaajoukkue] pelasi t. pelasivat hyvää puolustuspeliä.
- Huuhkaja (Kuukauden sana kesäkuussa 2021)
- Kielitoimiston sanakirjaan uusia sanoja ja merkityksiä loppusyksystä (Ajankohtaista Kielitoimiston sanakirjassa, 12.10.2021)
Suomen murteiden sanakirjasta
– tuttavallisesti SMS:stä – löytyy paljon tietoa huuhkajista. Linnusta
käytetään eri murteissa hieman toisistaan poikkeavia muotoja: huuhhaaja, huuhka, huuhkaani, huuhkahaukka, huuhkain, huuhkainen, huuhkainhaukka, huuhkainpöllö, huuhkajahaukka, huuhkajain, huuhkajainen, huuhkaijaishaukka, huuhkajapöllö, huuhkajas, huuhkajo, huuhkalainen, huuhkapöllö, huuhkaukko, huuhkaushaukka, huuhkinen, huuhtaja, huuhtajainen, huukka, huukkio. Osassa Suomea käytössä on myös sana hyypiä.
Huuhkajien avauskokoonpano. Huuhkajan nimityksiä Suomen murteiden sanakirjassa. Kuva: Risto Uusikoski ja Vesa Heikkinen.
Lemmikkejä ja muita kotoisia eläimiä
Lemmikki on johdettu sanasta lempi, jolla viitataan usein eroottissävyiseen rakkauteen. Näyttäisi siltä, että eläimiä on alettu sanoa lemmikeiksi vähitellen 1920-luvulta lähtien. Eräässä lastenkirjassa esimerkiksi puhutaan lemmikki jänöstä. Sanat lemmikkikissa ja lemmikkikoira tulivat käyttöön 1930-luvulla.
Vasta sotien jälkeen, kun englannin kieli valloitti maailman, yleistyi myös sana lemmikki suomen kieleen koirista puhuttaessa. Nyt tuntuu siltä, että englannin kielen ylivalta vie voiton lemmikistäkin ja tilalle tulee englannin pet.
Se, mikä nimetään, on meille tärkeä ja merkityksellinen. Nimen saanut kotieläin ei ole mikä tahansa lauma- tai tuotantoeläin, vaan yksilö. Läheinenkin. Ilo, Lysti, Soma ja Tomera; olisipa hauska tavata nämäkin tyypit. Eräällä tilalla on Hymyn seuraksi saatu Nauru ja joukon jatkoksi vielä Riemu. Entäs sitten tämä sarja: Novelli, Pakina ja Runo. Pakina on tainnut tästä joukosta olla se velmuin kaveri.
Ikivanhasta penistä syntyi penikkakin
Peni on vanhin koiraa tarkoittavista suomen sanoista – jopa vanhin kaikista kotieläinten nimityksistä: se palautuu 5 000 vuoden taakse. Sana peni esiintyy vanhoissa kansanrunoissamme, mutta yleiskielestä samoin kuin murteista se on nykyään lähes kadonnut. Sen sijaan se on säilynyt koiran erisnimenä. Edelleen tämä ikivanha sana jatkaa elämäänsä johdoksissa. Penikka ja pentu on johdettu peni-sanasta.
Pakina on tainnut tästä joukosta olla se velmuin kaveri.
Lemmikki. Kuva: Ilona Lahtinen.
Nuoria kotieläimiä
Kotieläinten nimitykset ovat suomalais-ugrilaisessa katsannossa verraten nuoria: lainoja balttilaiselta taholta ovat esimerkiksi härkä, vuohi ja vohla, germaaniselta taholta muun muassa lammas, kana ja nauta, arjalaisia tai vielä vanhempia
indoeurooppalaisia lainoja mehiläinen, porsas ja uuhi. Omaperäisiksi laskettavat – siis eivät ainakaan toistaiseksi lainoiksi osoitetut – kotieläinten nimitykset ulottuvat parhaimmillaan mordvaan saakka (lehmä, sika). (Häkkinen 1990; SSA.)
Leikkihevonen. Kuva: Ilona Paajanen.
Ruuna tulla örnäsee
Örnäistä-verbiä verbiä käytetään kuvailemaan vauhdikasta tai voimallista etenemistä. Usein se esiintyy rakenteissa ”mennä örnäistä” tai ”tulla örnäistä”. Suomen murteiden sana-arkistosta löytyvät esimerkiksi tällaiset esimerkit:
Ruuna tulla örnäsee.
Suuri aoto mennä’ örnäsi.
Paloa' örnäsi (metsä).
Hevonen ja kaurapussi Juvalla vuonna 1937. Kuva: Arvo Inkilä. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Ostavinnai kolmaisvuotise hevose
Antti Eteläpää (s. 1886) kertoo hevoskaupoista haastattelija Matti Punttilalle. Haastattelu on tehty 9.7.1964 Savitaipaleen Tornion kylässä. Savitaipaleen murre kuuluu kaakkoismurteisiin.
Olen meä usjemma kertoakii. Kerra Mikkelis markkinoil käin myömäs ja, siit osti sielj ja pettiit minua vielj. Meä oli ostavinnai kolmaisvuotise hevose ja se oljkii toisvuotine. Ei rupeakkoa keväil lähtemeä hampoat suust pois ja, niiku tavallisesti lähtööt jo sit kolmaasvuotisel ja. Eikä se oltkoa ku kaksvuot-, kaks vuotta täytti sillo keväil sit ku meä markkinoilt tuli kotii.
Keppari eli keppihevonen. Kuva: Minna Pyhälahti.
Hevonen ajolihassa?
Hevosaiheiset murresanat paljastavat monenlaista ihmisen suhteesta hevoseen. Ajokki-sanaa käytettäneen nykyään pääosin autoon viitattaessa, mutta murteissa kyseessä on ollut jonkun käytössä oleva hevonen, usein nimikkohevonen. Ajolihassa oleva hevonen on sopivan lihavassa kunnossa, mutta heinähevonen ei kelpaa pitkälle matkalle tai raskaan kuorman vetoon, sillä sitä on ruokittu pelkällä heinällä.
Porsas. Kuva: Risto Uusikoski.
Sikatörkee?
Useimmat sikaan liittyvistä kielikuvista ja sanonnoista perustuvat paheksuttaviin ominaisuuksiin. Olemukseltaan ja tavoiltaan siivotonta, käytökseltään ja asenteiltaan törkeää nimitetään halveksivasti siaksi. Aivan toisenlainen merkitys ja tunnesävy sika-sanalle on kuitenkin kehittynyt nykyslangissa: sikamakee saattaa olla parasta, mitä nuori tietää, ja esimerkiksi rahaa voi olla sikana (= todella paljon).
Tyhmäksi arvioidusta sanotaan, että hän ”ei ymmärrä asiasta enempää kuin sika hopealusikasta”. Sanonnasta on murteissa monia muunnelmia: ”ei ymmärrä sen vertaa kuin sika Pohjantähdestä (taivaasta, päivännoususta, pyhäpäivästä, tuulimyllystä, satulasta)” tai ”ei ole ymmärrystä enempää kuin sialla saparostaan”.
Lampaita keritään Pyhämaalla vuonna 1928. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Lampuri ja sikuri
Aikaisemmin ammattinimikkeet ovat usein olleet ri- tai uri-loppuisia kuten ajuri, lautturi, leipuri, parturi, sahuri, soturi, suutari, viinuri. Nimike voi pohjautua yhtä hyvin substantiiviin kuin verbiinkin. Aina ei nimikkeen pohjana oleva substantiivi tai verbi ole helposti hahmotettavissa. Lampuri tarkoittaa lampaiden hoitajaa ja perustuu sanaan lammas. Sikopaimenta tarkoittava sikuri on jäänyt jo kauan sitten käytöstä pois, ja syykin on ymmärrettävissä: kiusallinen samankaltaisuus kasvia ja kasvin juuresta valmistettua kahvin korviketta tarkoittavan sikurin kanssa.
Kissa. Kuva: Risto Uusikoski.
Söpö koiruus ja kissuus
Miksi lemmikkieläimeen viitataan ilmauksella,
joka kuvaa sen ominaislaatua tai olemusta? Tahtooko omistaja kenties korostaa
sanavalinnallaan koiransa erityisen koiramaista luonnetta? Vai halutaanko koiruudella tai kissuudella tuoda puheeseen tai tekstiin jokin vivahde, esimerkiksi
leikittelevä tai hellittelevä sävy? Ainakin koiran ja kissan vanhemmat nimitykset
koiruli ja kisuli ovat monille tuttuja nimenomaan hellittelysanoina.
Kissa pöydällä Juvalla vuonna 1937. Kuva: Arvo Inkilä. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Kissa poissa, apina kuninkaana?
Kiinan kielestä ei löydy aivan samanlaista sanontaa kuin suomen kielen kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä. Silti tämä sanonta on ymmärrettävä kiinalaisille.
Kiinan
kielessä on nimittäin sanonta, jossa kissan sijaan puhutaan tiikeristä
ja hiirien sijaan apinoista. Miltä kuulostaa, kun sanotaan kun tiikeri on poissa vuorelta, apinat tulevat kuninkaiksi? Uskon, että tämä sanonta on myös suomalaisille ymmärrettävä.
Ilveksiä Kissamäellä
Suomen ainoaa luonnonvaraista kissaeläintä, ilvestä, on voitu nimittää myös kissaksi tai metsäkissaksi. Tämä näkyy myös joissain Kissa-alkuisissa paikannimissä. Asikkalan Kissakalliosta kerrotaan, että koirat ovat ajaneet ilveksiä kalliossa oleviin luoliin, joista niitä on saatu tapetuksi. Virtasalmen Kissamäellä sanotaan pesineen ja pesivän ilveksiä. Miehikkälän Kissakorvessa on ollut runsaasti ilveksiä.
Lapinkoira Lapista
Perusohje on, että [koirarotujen] nimet (vaikka ne sisältäisivät paikannimenkin) kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja useimmiten yhdyssanoiksi. Nämä alun perin lintujen ja kasvien nimiin omaksutut periaatteet ovatkin jo melko tutut ja vakiintuneet. Esimerkkejä koirarotujen nimistä: dalmatialainen, dobermanni, lapinkoira, saksanpaimenkoira. Hevosrotuja ovat mm. shetlanninponi, suomenhevonen ja walesinhevonen.
Koiran ulkoilutus. Kuva: Ilona Lahtinen.
Laika ja Napoleon
Laika ja Haukku ovat tyypillisiä koirien nimiä. Koirille on perinteisesti annettu luonnehtivia ja esimerkiksi ulkonäköä, luonnetta, tehtävää ja käyttäytymistä kuvaavia nimiä. Koirien nimet ja nimeäminen on sen verran iso asia, että niistä voisi kirjoittaa kirjan.
Napoleon, istu! Tänne Bronx! Mona-Lisa, irti! Maahan Capri! Koirien nimipäiväkalenterista voi lukea mitä kummallisimpia nimiehdotelmia karvakuonoille.
Koiran urapolku
Koiria pidetään lähinnä lemmikkeinä, mutta keskuudessamme liikkuu myös eri tehtävissä ihmistä avustavia koiria. Sokean opastamiseen koulutetut opaskoirat, metsästyksessä avustavat metsästyskoirat ja poliisin apunaan käyttämät koulutetut poliisikoirat ovat monille tuttuja.
Suolaava koira
Suomen murteiden sanakirjan kokoelmissa on metsästykseen liittyvässä sanastossa tietoja koiran eri haukuntatavoista. Silloin kun koira haukkuu kiivaasti ja tiheään, se muun muassa hakkaa, hätäyttää, keittää, kähittää, laulaa, paahtaa, paistattaa, polttaa, räikättää, saarnaa, soittaa, suolaa ja tellää.
Kurmu, takkuri, vohla: kaksi kirjaa kotieläinten nimityksistä suomen murteissa
Kotimaisten kielten keskuksen kirjasto valitsema kuukauden kirjaksi huhtikuussa 2017 Kotieläinten nimitykset suomen murteissa -kirjaparin. Ensimmäinen osa (alaotsikko Hevonen, nauta, lammas, vuohi) ilmestyi 1943. Toinen osa (alaotsikko Sika, koira, kissa, siipikarja) ilmestyi 1947. Kirjoissa käydään läpi paljon myös sellaisia kotieläinten nimityksiä, jotka ovat monille nykyään vieraita. Tässä joitakin poimintoja:
takkuri, hevonen ensi ikävuoden täyttyessä
piettiö, vaillinaisesti leikattu hevonen
sänkiäinen, keväällinen vasikka syksyllä
vuona, lammas ensi kuukausinaan
kesonen, kesällä syntynyt vuona
vohla, vuohi ensi kuukausinaan
kurmu, nuori vuohi.
Mansikki, metsuri metsänpeitossa?
On varmasti ollut suuri ongelma, ettei kaikkia lehmiä ole saatu illalla tai laidunkauden päätteeksi kokoon silloin, kun olisi ollut aika tulla takaisin lypsettäväksi tai navettaan. Ilmiölle on löydetty maagisiakin selityksiä: lehmät ovat joutuneet metsänpeittoon, koska pahat voimat ovat ne sinne taikoneet ja muuttaneet esimerkiksi kannoiksi tai kiviksi.
Metsään jääneet lehmät ovat villiintyneet, tulleet ihmisaroiksi ja säikyiksi, ja niille on murteissa monia nimityksiä. Joillakin alueella tällaisia lehmiä on nimitetty metsureiksi.
Kuis kudu lehmää kuis!
Lehmiä kutsuttiin monin eri tavoin. Rautjärvellä tarhaan paluuta säestettiin: ”Aitse aitse, aitaa hö!” Evijärvellä tiedetään suomenruotsin puhuma-alueella huudellun: ”Kom taan Kuttuna. Huu, uu!” Kutsuhuutoon liittyi yleensä juuri paikka, jonne eläimen toivottiin saapuvan, kutsumanimi ja lisäksi erityisiä huudahdussanoja.
Merikarvialla kyseltiin: ”Kuis kudu lehmää kuis! Onko kuduij jano?” ja ”Kuistaa, kuistaa, Ruisku, misä äitir Ruisku o, kuistaa kuistaa, äidiv vasu!” Talouseläimet eivät olleet vain välttämättömiä ravinnonlähteitä vaan lähes perheenjäseniä.
Kom taan Kuttuna. Huu, uu!
Karjan rutto usein saattaa Maakunnalle suuren wahingon
Sen syyn tähden, että Karjan rutto usein saattaa Maakunnalle suuren wahingon, on Kuningallinen Suomalainen Huonenhallituxen Seura löynnyt tarpellisexi anda tämän lyhykäisen neuwon nijden hywäxi , joilla ei ole tilaa erittäin eläinden tautein parandajilda apua kysyä. (...) Nijnkuin taudin poispoistamisen wälikappalet owat muistettawat:
1:xi Täydellinen eläinden ruokkiminen talwikaunna, ja hywä laidun suwen alusta asti, eli jos ei sitä ole, apu soweljaisista ruan aineista kotona, joiden seasa suppu (surpu eli silpu) katawa liemen kanssa ei ole unhotettawa.
2:xi Tarpellinen lepo ja erinomattain puhdas (raikas) wesi juhdille juodaxi, ajoin ajalla.
3:xi Syötin hakain asettaminen meriweden rannoille, sywäin järwien ja juoxewaisten ojain reunalle, eli nijhin paikoihin, joisa lähteitä löytyy, ja jotka luonnostansa owat korkiat ja lakeet.
4:xi Karjan uittaminen joka päiwä; mutta jos ei sijhen tilaa ole, waletaan eläimet joka ehto puhtaalla lähde wedellä.
Waikka nyt wahinko on nähtäwästi suuri Hewoisen, Eläimen, Raawaan, Lampaan, Karitzan, Sian, Kanan, ja waikka se olisi Porsaan pois tullesa, ruton, loukkauxen, taudin, haawan eli muun wian kautta; Niin ei kuitengaan meidän maasa, misään asiasa olla huolimattomammat, kuin Karjan holhomisesa, Eläinten tautein tunnosa ja aikaisten lääkitysten ja parannusten hankkimisesä; niin että se on ihmet, että Hewoiset, Lehmät, Naudat ja Irujamet ja Itikat niinkään menestywät, ettei ne kuole sukupuuttoon.
Kotimaisten kielten keskuksen aineistopalvelussa on monia muitakin eläimiin liittyviä vanhan kirjasuomen tekstejä. Sellaisia ovat esimerkiksi Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä (1791) ja Carjan Taudista Suomesa ja sen parannuxesta ja estämisestä (1770).
Akseli Gallen-Kallelan taideteos Lehmä ja poika vuodelta 1885. Kuva: Museovirasto.
Eläin kuin ihminen, ihminen kuin eläin
Yleiskieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa on kymmenittäin -eläin-loppuisia sanoja. Ne löytyvät sanakirjasta haulla *eläin. Ihmisten ja eläinten välisiin suhteisiin viittaavat eri tavoin ainakin haaskaeläin, haittaeläin, hyötyeläin, kansalliseläin, koe-eläin, kotieläin, kuormaeläin, leikkieläin, löytöeläin, pehmoeläin, riistaeläin, saaliseläin, seuraeläin, sirkuseläin, taputuseläin, terraarioeläin, toteemieläin, tuhoeläin, tuotantoeläin, turkiseläin, uhrieläin, urheilueläin, vahinkoeläin, verrokkieläin, villieläin ja yhteiskuntaeläin.
Myös suomen murteissa tunnetaan monenlaisia -eläin-loppuisia sanoja. Ne löytyvät Suomen murteiden sanakirjasta haulla *eläin. Näitä ovat esimerkiksi joutoeläin, kaupaneläin, kuolineläin, lahtieläin ja merkkieläin. Kuolineläin viittaa eläimeen, joka teurastetaan hautajaisiin paistiksi, merkkieläin toukkaan, jonka värityksestä tarkkaillaan tulevan kesän säätä tai satoa tai muuta sellaista seikkaa.
Eläimestä, joka on jossakin esillä, jotta sitä voisi taputtaa ja silittää.
Taputuseläin-sanan selitys Kielitoimiston sanakirjassa
Fauna sopi hyvin Floran pariksi
Flora Suecica -kasviston lisäksi Carl von Linné julkaisi Ruotsin eläimiä käsittelevän teoksen vuonna 1746. Teoksen nimeämisessä hän turvautui taas roomalaiseen mytologiaan, jossa kerrotaan henkilöstä nimeltä Fauna. Nimi sopi ilmeisen hyvin Floran pariksi, joten teoksesta tuli Fauna suecica, vaikka Faunan yhteys eläimiin oli löysähkö.
Fauna oli Faunuksen naispuolinen sukulainen (ei ole varmuutta, onko kyseessä vaimo, sisar vai tytär). Faunus oli paimenten, laidunten ja luonnonäänien jumala.
Opaskoiramerkki raitiovaunussa. Kuva: Ilona Lahtinen.
Hänellä on sielu ja tunne
Kielenkäyttäjien keskuudessa herättää keskustelua – ja usein paheksuntaa – etenkin se, että eläimestä käytetään hän-pronominia. Aiheesta väitellään sosiaalisessa mediassa ja verkkokeskusteluissa, joskus lehtien palstoillakin. Suurin osa niistä kommenteista, jotka puolustavat hän-pronominin käyttöä eläimistä, liittyy erilaisin tavoin arvostukseen. Keskustelijoiden mielestä hän-pronomini ilmaisee käyttäjän arvostavan kohteena olevaa eläinyksilöä, pitävän sitä perheenjäsenenä ja erottelevan sen kasveista ja esineistä. Kyllä ”Hän” sana tarkoittaa persoonallista yksilöä jolla on sielu ja tunne, toteaa eräs keskustelija.
Samasta näkökulmasta eläinlääkärin hän on ymmärrettävää. Maksavia asiakkaita ei kannata suututtaa kutsumalla rakasta kumppania sanalla se. Mielenkiintoista kuitenkin on, että koiraansa hänittelevä puhuu hyvin tyytyväisenä ihmisistä sanalla se. ”Missä Mikko on?” ”Se on kotona.” Tämäkin hiertää toisten korvaa.
Kirjakieleen vakiinnutettiin tietoisesti käytäntö, jonka mukaan 3. persoonassa ihmiseen viitataan pronominilla hän ja eläimiin, esineisiin ym. olioihin pronominilla se; monikossa pronomineina ovat he ja ne. Murteissa tällaista työnjakoa ei ole ollut, vaan sekä hän- että se-pronominia on vanhastaan käytetty niin ihmisiin kuin eläimiinkin viitattaessa.
Häkkinen, Härkönen, Kukkonen, Oinonen, Kananen...
Ei ole varmaa tietoa siitä, miksi ihmistä on alettu kutsua eläimen nimityksellä. On arveltu, että ihminen on saattanut olemukseltaan tai luonteeltaan muistuttaa kyseistä eläintä tai että hän on ollut esimerkiksi metsästäjä tai kasvattanut tiettyjä eläimiä. Joskus eläinaiheinen nimi on voinut lohjeta asuinpaikan nimestä. Esimerkiksi Sorsajärven rannalla asuvasta on voinut tulla Sorsa.
Yleisimmät eläinaiheiset sukunimet voidaan jakaa viiteen ryhmään: kotieläimiin, villieläimiin, lintuihin, hyönteisiin ja kaloihin. Toki osa nimistä voisi kuulua ainakin kahteen ryhmään. Esimerkiksi Kukko on sekä kotieläin että lintu.
Kotieläinten ryhmään kuuluvista nimistä tuhannen yleisimmän sukunimen joukossa ovat yleisyysjärjestyksessä Häkkinen, Härkönen, Kukkonen, Oinonen, Kananen ja Kukkola. Nimi Häkkinen sisältää sanan häkki, joka tarkoittaa härkää, ja nimen Oinonen taustalla on oinas eli (kuohittu) pässi. Kananen voi siis perustua todellisuudessa henkilönnimeen, ja onkin kiinnostavaa, että tässä ryhmässä kaikki muut nimet viittaavat koiraseläimeen. Sukunimet Lehmonen ja Lampainenkin ovat kyllä käytössä, mutta ne ovat paljon harvinaisempia kuin Häkkinen, Härkönen ja Oinonen.
Ei teidän pidä totteleman linduin huuto?
Vaikka lintujen käyttäytymisestä voi monessa tapauksessa ottaa oppia,
suoranaisena ennusmerkkinä lintujen toimintaa ei vanhimman
raamatunsuomennoksen mukaan sovi pitää. Kolmannessa Mooseksen kirjassa
(3. Moos. 19:26) kielletään ennustamasta merkeistä. Vuoden 1642
Bibliassa tässä kohtaa kielletään nimenomaan lintujen ääntelystä
ennustaminen: ”Ei teidän pidä totteleman linduin huuto eli walidzeman
päiwiä.”
Toisessa aikakirjassa kerrotaan, miten Manasse toimi tätä kieltoa vastaan: hän muun muassa ”otti waarin linduin lauluista, ja noidui, ja sääsi welhot ja merckein tulkidziat” – siis kaiken kaikkiaan ”teki ylön paljo paha Herran silmäin edes” (2. Aik. 33:6).
Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius julkaisi vuoden 1776 ajan Suomenkielisiä Tieto-Sanomia, ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä. Valistusajan kirkonmiehenä hän tuskin itse luotti vanhan kansan sääennusteisiin mutta ei myöskään suhtautunut niihin tuomitsevasti, koskapa esitti lehdessään koko joukon enteitä, jotka ”owat monelta koeteldut edellä tietä antawan saten”. Osa niistä liittyy lintujen käyttäytymiseen:
- Kuin usianlaiset wähemmät linnut lentäwät lähes huoneita ja paatteja eli aluxia, ja ei karta suurestansa ihmisiä.
- Kuin pääskyiset lentäwät matalalta.
- Kuin merilinnut oleskelewat woimattomina meren rannoilla, ja siellä itziänsä peseskelewät.
- Kuin kukkoi tawattomalla ajalla laulaa.
Ankeuttava pistiäinen?
Pistiäisiin kuuluva Amputex dementor on hauska esimerkki tutkijoiden vapauksista nimetä uusia lajeja. Dementor tarkoittaa ankeuttajaa, joka on Harry Potter -kirjoissa esiintyvä uhrinsa sielun imevä hahmo. Amputex-sukuun
kuuluva pistiäinen lamauttaa hermomyrkyillään uhrinsa ja jättää sen
eläväksi ravinnoksi toukilleen. Tutkijoiden mukaan tämä käytös vaikuttaa
ankeuttajien toiminnalta, joten nimi annettiin kirjan hahmojen
mukaan.
Havukantojäärän toukkia kaarnassa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pukkeja pienellä ja isolla peellä
Urosvuohta tarkoittava pukki on lainaa ruotsista, jonka sana bock on samaa lähtöä kuin saksan Bock. Suomen sahapukki, joulupukki ja syntipukki ovat käännöslainoja ruotsista (vrt. sågbock, julbock, syndabock). Syntipukki on alkuaan ollut elävä pukki, joka on uhrattu syntien sovittamiseksi. Käsite on tunnettu muissakin kielissä, ja se on peräisin Raamatusta.
Sukunimi Pukki johtuu todennäköisesti talonnimistä, joiden taustalla on mahdollisesti asukkaan lisänimi. Myös vuohien hoitaminen ja kasvattaminen ovat voineet antaa aiheen nimeen.
Koppelo eli naarasmetso keväisellä tienpenkalla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Naaraslehmä ja koiraskoira?
Ihminen-sanan ’nainen’-merkitys saa uuden näkökulman, jos sanaa tarkastelee laajemmin, paralleellisten tapausten avulla. Eläinkunnasta on esimerkkejä, joissa sama sana tarkoittaa sekä naaraseläintä että koko lajia. Tällaisia ovat kotieläimistä lehmä, lammas ja kana. Myös hevonen kuuluu tähän yhteyteen, sillä se on alun perin tarkoittanut ja tarkoittaa eräissä sukukielissämme edelleenkin tammahevosta. Sen sijaan koira on poikkeus tässä systeemissä; koira on vanhastaan ollut uroskoiran, koiraskoiran nimitys.
Rakkaan jälkeläisen monet nimet
Eläinten jälkeläisten nimityksistä kattavin on poikanen. Sen voi liittää yhtä hyvin nisäkkäisiin, matelijoihin, lintuihin kuin kaloihinkin. Sitä voi yleensä käyttää myös pentu- ja penikka-sanojen rinnalla. Kissalla, karhulla ja sudella on niin pentuja ja penikoita kuin poikia ja poikasiakin.
Jälkeläisten nimitysten järjestelmä on ainakin jossakin määrin kielikohtainen. Eroista huolimatta järjestelmillä on yhteistäkin, ainakin se, että mitä tutummasta ja ihmisen kannalta tärkeämmästä eläimestä on kyse, sitä todennäköisemmin sen jälkeläisellä on oma, vain sitä koskeva nimityksensä.
Kirsu-sana, joka nykyisin tunnetaan lähes yksinomaan koiran kirsuna, on alkuaan tarkoittanut hylkeen ”nenää”. Suomenlahden saarilla on puhuttu hylkeen kirsusta, esimerkiksi Suursaaresta on vuodelta 1918 tiet ”Ei niit auta hylkeenkirsuu pois viskaa, siit saap viis markkaa, kuv viäp vallesmannil.” Kirsu on siis ollut hylkeen kuono, turpa.
Kirsu, usein muodossa kirso, on vanha murresana myös koiran kuononpään nimityksenä. Lounais-Suomesta on runsaasti tietoja sian kirsosta eli sian kärsästä. Eri puolilla Suomea on puhuttu oravan, rotan, kissan ja koiran kirsusta; merkitys on epämääräisesti kuono, kuonon osa.
Linnassa se jäniskin asustelee
Myös eläimillä on linnansa ainakin sellaisissa paikannimissä kuin Jäniksenlinna, Ketunlinna, Kissanlinna ja Varpusenlinna. Koska tällaiset nimet usein liittyvät johonkin maastossa olevaan kumpuun, töyryyn tai kallionyppylään, on arveltu, että nimenantaja on halunnut nimetä linnaksi sellaisen paikan, jossa jokin eläin viihtyy ja asustelee ja joka eläimen kokoon suhteutettuna muistuttaa ”oikeaa” linnaa tai linnavuorta.
Eläimeen liittyvät linna-nimet vaikuttavat lastenkielisiltä, ikään kuin jostakin sadusta peräisin olevilta. Lastenkieleen ne kuuluvatkin – ainakin jäniksenlinna. Kainuussa lasta on pidetty jäniksenlinnassa silloin, kun tuolilla istuva aikuinen on kiusoittelumielessä puristanut lasta jalkojensa välissä, niin että lapsi yrityksistään huolimatta ei ole päässyt pois.
Eläimiä ja muita pehmoleluja. Kuva: Vesa Heikkinen.
Ryhmä eläimiä
Katras on merkitykseltään suppein, sillä sanaa on vanhastaan käytetty nimenomaan lampaiden laumasta. – – Parvi-sanaa käytetään etenkin ilmassa tai vedessä liikkuvista eläimistä. Puhutaan siis esimerkiksi hyttys-, mehiläis-, varpus- ja kalaparvesta. Lauma-sana viittaa tyypillisesti nisäkkäisiin: susi-, sonni-, sopulilauma. Erityisen tavallista on käyttää lauma-sanaa puhuttaessa laumaeläimistä.
Kurkiaura on parvi. Kuva: Vesa Heikkinen.
Täpökääpiötypäkkö pienellä
Eläinlajien ja -rotujen nimityksissä on pieni alkukirjain. Moniosaiset kirjoitetaan yleensä yhdyssanoiksi.
suomenajokoira, egyptinmau, isokäpylintu, vaaleakeltaperhonen, lapinlehmä, täpökääpiötypäkkö, pikkumyrskysukeltaja, harmaaniilinhauki, keltainenanakonda
Ihminen näki niityssä saparon
Paikannimiin sisältyvät eläinten ruumiinosien nimitykset ilmaisevat lähes aina paikan muotoa, sellaista, mihin nimenantaja paikassa ensimmäiseksi kiinnittää huomionsa ja mitä yhtäläisyyksiä muuhun maailmaan havaitsee. Siksi nimen taustaa tuntematta voikin helposti arvella nimen motivaation, kuten on kerrottu kiuruvetisestä niitynnimestä Lampaansaparo: ”semmonen tuo ol' váen niitty, tottahan se o' ollup panijam mielestä semmone”.
Niittykukat. Kuva: Ulla Onkamo.
Lihatiski Tampereen Kauppahallissa. Kuva: Ilona Lahtinen.
Elvyttävä vegaani
Lihan syönnistä kieltäytyvät ovat kasvissyöjiä. Heitä kutsutaan monessa kielessä latinanperäisellä nimityksellä (vrt. ruotsin vegetarian), jonka pohjana on verbi vegetare ’voimistaa, elvyttää’, joka puolestaan on johdos sanasta vegetus ’pirteä, vilkas’. Tähän pohjautuu myös esimerkiksi englannin vihannesta tarkoittava sana vegetable.
Eläinten ruokinta kielletty. Kuva: Ilona Lahtinen.
Lihatonta lihaa?
Viime vuosina myyntiin on tullut paljon erilaisia lihan kaltaisia kasviperäisiä tuotteita, joille monet toivovat näppärää yhteisnimitystä. Hiljattain esillä on ollut kasviliha, jolla tarkoitetaan lihan tapaan käytettävää kasvipohjaista ruoka-ainesta.
Ongelmana kasvilihassa
on kuitenkin se, että lain mukaan pakkausmerkinnöissä ei voi käyttää sanaa liha ainesosista, jotka eivät ole
eläimen lihaa. Niinpä viranomainen on puuttunut jo myynnissä olleen tuotteen
kasvilihapulla nimitykseen.
Kasvilihan ja soijamaidon kaltaisissa sanoissa yhdyssanan loppuosa ei kerro mitään ruoan raaka-aineesta; kasvilihassa ei ole yhtään lihaa eikä soijamaidossa ole yhtään maitoa. Tämän kaltaiset sanat herättävätkin tunteita ja jopa lainsäädäntöön liittyviä kysymyksiä. Voiko tuotetta kutsua lihaksi, jos se ei sisällä lainkaan lihaa?
Nuori nainen ratsastaa isolla itikalla Orivedellä vuonna 1923. Kuva: Matti Luhtala. Tampereen museot.
Itikasta keittoa?
Itämurteissa itikka tarkoittaa erityisesti Culicidae-heimoon kuuluvia pistäviä hyttysiä ja sääskiä: Itikka inisöö korvais juures: eno, eno, miul on ihmise vere jano (Kivennapa). Mutta kun pohjalainen kertoo ruokolahtelaiselle tekevänsä itikan lihasta keittoa, tämä ihmettelee: Kyl minnuu ois naurattant, ne itika kintut on nii laihat! Seinäjoelle 1914 perustetun Itikka-osuuskunnan nimi viittaa samoin itikan toiseen merkitykseen, joka on ’lehmä, nauta’, usein myös ’sika, lammas’ tai ’karja, kotieläimet’.
Kaksi lainattua kania
Eläintä
tarkoittava kani on lyhentymä sanasta
kaniini, joka puolestaan on lainaa
ruotsin sanasta kanin. Latinassa tämä eläin on cuniculus.
Panttilainaamoa tarkoittavan kani-sanan alkuperä on venäjän slangissa, jossa
käskyn kanáj! voidaan tulkita
tarkoittavan kehotusta mennä hoitamaan omaisuuttaan tai arpomaan. Käännöksen kautta sanasta kani tuli Stadin slangissa panttilainaamoa
tarkoittava sana.
Muumilaakson kartta seinällä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Panda- ja muumidiplomatiaa
Pandadiplomatia-käsitteen synty liittyy etenkin Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteiden parantamiseen 1970-luvulla, jolloin pandoja lähetettiin Washingtonin eläintarhaan. Tuoreita pandadiplomaatteja löytyy paitsi Ähtäristä, myös Berliinin eläintarhasta.
Diplomaattisia suhteita voi parantaa ja ylläpitää, vaikka ne olisivat jo
valmiiksi hyvät. Suomen hyväntahdon lähettiläitä ovat muumit, joiden kerrotaan
harjoittaneen muumidiplomatiaa Suomen
suurlähetystössä Tokiossa.
Pidgey-niminen Pokémon eli lisättyä todellisuutta lähikaupassa. Kuva: Aku Heikkinen.
Hunttausta lisätyssä todellisuudessa
Pokémon tietenkään ei ole millään tavalla uusi ilmiö. Se sai alkunsa kaksikymmentä vuotta sitten videopelinä, ja tuoteperheessä (kuten kuuluu sanoa) on jo pitkään ollut muun muassa keräilykortteja, kirjoja, lehtiä, televisiosarja, pienoishahmoja ja pehmoleluja. Innokkaita harrastajia on Suomessakin useampaa sukupolvea.
Suosio räjähti kesähelteillä, kun julkaistiin uusi Pokémon Go -peli, jossa yhdistetään reaali- ja virtuaalitodellisuudet. Harva jaksaa enää puhua Pokémon Go -pelin pelaamisesta. Pokettamistahan se tietenkin on. Ja kun pokettaa, todennäköisesti myös hunttaa, evolvaa, rivaivaa ja lurettaa.
täydennetty todellisuus, laajennettu todellisuus, lisätty todellisuus (engl. augmented reality) fyysisestä todellisuudesta, jota on täydennetty virtuaalisilla (esim. kännykkäkameran tai erityisten lasien avulla näkyvillä) elementeillä
Heikkopeikko ei muista taikasanaa
Heikkopeikko oli ensimmäinen Yleisradion tuottama nukkeanimaatiosarja. Sitä esitettiin televisiossa vuosina 1975–1976. Ohjaaja oli Irja Ranin.
Tässä Ylen Elävän arkiston näytteessä Peikkolan koulun opettaja pyytää Heikkopeikkoa taikomaan pöydän pois. Taikasana on Ukka-rakku-pöö, mutta Heikkopeikko sanookin taikasanan väärin.
Impivaaran peikko
Aapon tarinasta käy ilmi, että impi on kalpea, koska ”peikko imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti”. Peikko päätti pitää häntä ”ainiaan luonansa uumentojen yössä”. Niin elelee vuosia ”kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun”. Mutta öisin hän näyttäytyy kuin henkimaailman olento ”äänettömänä rukoilijana vuoren harjulla”.
Antropomorfismi ja bambifikaatio – vaikeita sanoja ja suhteita
Ihmisen ja eläimen suhde on monitahoinen kysymys. Ihminen on kautta aikain ratkonut sitä sanoin, muun muassa kertomalla faabeleita, monenlaisia eläintarinoita. Olennainen näkökulma on se, miten ihminen kielenkäytössään ja muussa toiminnassaan ikään kuin inhimillistää luontoa ja eläimiä, ihmisenkaltaistaa sitä. Tätä ilmiötä on kuvattu muun muassa sanoilla antropomorfismi ja bambifikaatio.
Filosofiassa ja laajemminkin tunnetaan termi antropomorfismi. Sillä tarkoitetaan näkemystä, jossa ei-inhimillinen, luonto tai Jumaluus, kuvataan inhimillisten ominaisuuksien avulla tai ymmärretään ihmistä itseään heijastavien käsitysten avulla.
Antropomorfismi on varsin tyypillinen piirre ihmisyydessä, koska ihminen on tiedostomattaan hyvin ihmiskeskeinen, mutta se on yleistä myös kirjallisuudessa, ja sitä onkin kritisoitu monista eri näkökulmista. Antropomorfismi on nähty esimerkiksi eettisenä ongelmana, koska ihmisen katsoessa eläintä hän näkee siitä heijastuvan vain oman kuvansa, eikä eläintä sellaisena kuin hän on. Eläimyys voi kadota ihmisen silmissä tällöin kokonaan, eikä tilaa jää eläimen toiseudelle, mistä on haittaa muun muassa eläinsuojelutyössä. (S. 74.)
Koiran antropomorfisminen tulkinta on suomalaisessa taiteessa selvimmillään – tai ilmeisimmillään – sen inhimillistäessä koira äärimmäisen antroposentrisen antropomorfismin, eräänlaisen ”bambifikaation”, kautta. Avoimesti naiivinakin pidetty tulokulma esittää koiran kautta tai koirassa ihmiselle oletettuja ja miellettyjä piirteitä ohittaen täysin koiran itsensä tuntoisuuden ja kokemusmaailman. Siten valikoiden koirasta tiettyjä piirteitä, jotka antroposentrisesti palvelevat parhaiten haluttua tarkoitusperää. Ilmiö on 1900- ja 2000-lukujen vaihteessa syntynyt, joskin ollen suomalaisessa taiteessa edelleenkin hillitympää niin kutsuttuun länsimaiseen Disney-kuvastoon verrattuna. (S. 109.)
Faabeli on opettava eläintarina, monesti julma ja moraalisesti jyrkkä. Tämän päivän eläinkertomusten peruspoljento on usein syyllistävä. Julkisissa keskusteluissa ei kaihdeta ihmisen intiimeille alueille tunkeutumista. Suu, vatsa, syöminen. (...) Faabeleista kerrottaessa on kerrottava ihmisen ja luonnon suhteesta: vain niin voimme syvemmin ymmärtää tämän genren uskomatonta selviytymistarinaa. Kun sanon ”ihmisen ja luonnon” suhde, oletan, että nämä ovat kaksi erillistä asiaa, ihminen ja luonto. Mutta ovatko ne, ja jos ovat, millä tavalla? (S. 106, 108–109.)
Vesa Heikkinen: Faabelin vinkkelimutkia elämän taipaleella. (Teoksessa Täydellinen lause on mahdoton yhtälö: merkitysesseitä. Teos, 2019.)
Kissan ja ihmisen sekoitus, hirviökö? Kuva: Risto Uusikoski.
Ketkä orjuuttavatkaan söpöjä hirviöitä?
Ihmiset ovat niitä todellisia hirviöitä. Siihen sitä taas tultiin. Tähän toteamukseen on päädytty lukuisissa kirjoissa, peleissä ja muussa kulttuurissa. Palataan Pokémoniin. Ketkä toimivatkaan impulsiivisesti ja itsekkäästi, viskovat pokepalloja ja orjuuttavat söpöjä hirviöitä? Ihmiset.
Kilttejä, komeita ja söpöjä hirviöitä. Hirveitä ihmisiä. Eläimiä, jotka muuttuvat varjoissa hirviöiksi ja joita toisaalta inhimillistämme liikaa aina kun meillä on siihen mahdollisuus. Olkaamme suosiolla hirviöitä kaikki, koko luomakunta (ja se luonnoton kunta). Harmoniaa!
Muunlajinen, toisenlajinen
Kotimaisten kielten keskuksen sanatietokantaan lisättiin vuonna 2019 eri
lähteistä vajaat kuusituhatta uutta tai muuten ajankohtaista sanaa.
Sanatietokantaa käytetään Kielitoimiston sanakirjan, kielenhuollon ja tutkimuksen tarpeisiin. Tietokantaan lisättiin muun muassa sanat muunlajinen ja toisenlajinen.
muunlajinen, toisenlajinen muuta (eläin)lajia kuin ihmistä edustava. Eläinoikeuspuolue julkaisi alkuvuodesta 2019 eduskuntavaaliohjelmansa, jossa vaadittiin, että muunlajisten eläinten perusoikeudet tulisi kirjata perustuslakiin.
Kriittisiä eläintutkijoita ja kielentutkijoita muutos ilahduttaa. Tutkijat ja suomentajat ovat pitkään ponnistelleet eläinten kategorisointien sekä erontekoja korostavien ja purkavien termien parissa. Itse olen valinnut käyttää tutkimuksessa ja tuottamissani teksteissä eniten juuri muunlajisuutta, sillä se sisältää kielikorvaani vähiten erontekemistä ja sopii sujuvasti tekstiin. Tällä hetkellä se sekä heijastaa että haastaa nykytilannetta suhteessa lajien välisiin oikeuksiin ja kielen merkitykseen. Ilahduin Kotuksen valinnasta käyttää toisena vaihtoehtona nimenomaan toisenlajista ”toislajisen” sijaan.
Ihminen on ihmiselle myös sana, ja kiinnostavia ihmiskysymyksiä on loputtomasti
Kiinnostavia ovat monessa tapauksessa myös metaforat, joilla ihmisiä merkityksellistetään. Rinnastuuko ihminen esimerkiksi eläimeen tai kasviin, ehkä koneeseen? Esitetäänkö ihmisen toiminta kamppailuna, sotana, teatterina, leikkinä, urheiluna? Kiinnostavia ihmiskysymyksiä on loputtomasti.
Kielenkäytössä näkyy ehkä enenevässä määrin myös toisenlaista kehitystä: eläimistä puhutaan kuin ihmisinä. Filosofi Tomi Kokkonen tuo tähän liittyen esiin kiinnostavia pohdintoja. Joidenkin perinteisesti yksinomaan ihmisille kuuluviksi ajateltujen oikeuksien piiriä on Kokkosen mukaan alettu laajentaa esimerkiksi eläimiin. ”Sellaiset ihmisen ominaisuudet, joita on pidetty keskeisinä moraalin kannalta, vaikkapa subjektiivinen kärsimys ja itsetietoisuus, ovat osoittautuneet ihmistä laajemman eläinjoukon ominaisuuksiksi.”
Kokkosen mukaan kysymys siitä, onko olemassa ihmisluontoa,
liittyy kysymykseen mahdollisuudesta määritellä ihminen. ”Se, voidaanko
ihmiselle ylipäätään antaa määritelmää, on jälleen filosofinen kysymys
itsessään.”
Jos olemme vieraantuneita luonnosta, mistä olemme vieraantuneita ja miten luonteemme tai ihmisluontomme tähän vieraantuneisuuteen sopeutuu? Jos koemme olevamme luonnon ulkopuolella, esimerkiksi sen suvereeneja ja kaikin oikeuksin varustettuja hallitsijoita ja hyväksikäyttäjiä, toimimmeko vastoin luontoamme, luonnettamme ihmisinä?
Ihminen teki muille eläimille pöntön. Aika kallisti sen. Kuva: Vesa Heikkinen.
Mikä on kielessä kauneinta ja kauheinta, luontomies Kauppinen?
Kauneinta on mahdollisuus sanoa kielellä asioita, joilla on merkitystä, jotka voivat jopa pelastaa jonkun ihmisen hengen tai auttaa selviämään vaikeista asioista tai miksei vaikka pelastamaan planeetan ekokriisiltä. Varmaankin kauheinta on sitten se päinvastainen vaikutus, se millaisia asioita ihmiset voidaan saada manipuloitua tekemään tai ajattelemaan kieltä käyttämällä.
Kaikki me ollaan eläimiä
Sielun Veljet: Säkenöivä voima (sanat Ismo Alanko, julkaistu albumilla Kuka teki huorin, Poko Rekords, 1986)
Teemasivun apinalaatikko
Eläin elää, ihminen ihmettelee -teemasivun ensimmäinen versio julkaistiin 17.12.2021. Sivun toimittivat Vesa Heikkinen ja Risto Uusikoski.
apinalaatikko ark. vars. toimittajien kuvat esittävä tunnuslaatikko.
#EläinElää