Metsään menemisestä

Teksti ja kuvat: Vesa Heikkinen

21.6.2022

Näin taas todelta tuntuvan unen metsästä. Unesta versoi paperille ajatuksia kuin koivun tyveltä vesoja, runontapainen:

Otan metsän henkilökohtaisesti monestakin syystä, metsä on ottanut minut. Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni metsässä, oppinut hengittämään sen kanssa, oppinut pysymään hengissäkin metsässä. Metsät, maapallon keuhkot! Hiilinielu! Rakastamani kirjailijat, eritoten Samuli Paulaharju, Pentti Haanpää ja Veikko Huovinen, kirjoittivat metsästä ja metsään menijöistä, ihmisistä, joihin on mennyt metsä.

Toki isäni oli metsämies, kuten iso osa hänen sukupolvensa miehistä, metsämies sanan monissa merkityksissä: metsänasuja, metsänkävijä, metsästäjä, metsuri. Yhdessä äidin kanssa he raivasivat ja asuivat itälappilaista metsää puoli vuosisataa. Meistä lapsista taisi tulla samanlaisia metsäläisiä.

Metsäläisiä? Metsäläinen – kotikielelläni eli sallalaisittain mettäläinen – on yksi niistä sanoista, joita käytetään usein kielteisissä yhteyksissä, enkä ymmärrä, miksi.

Metsään liittyvä kielenkäyttö kaikkiaan on kiintoisaa, kummallistakin. Puhumme paljon puista ja metsästä, ikään kuin ymmärtäisimme toisiamme, mutta onko sinun metsäsi minun metsäni? Kun sinä sanot puu, ajatteletko samaa puuta kuin minä? Mitä metsä oikeastaan merkitsee, mitkä ovat metsän merkitykset? Millainen on metsän käsite, mitä muita käsitteitä metsään liittyy? Entä mikä onkaan metsän vastakohta?

Tällaisia asioita pyrin nyt pohtimaan. Pohdintani tueksi luen kielentutkijoiden kirjoituksia. Jotten mene mietteissäni aivan metsään tai oikeastaan jotta pääsen syvemmälle metsään, kysyn kysymyksiäni myös kolmelta metsän asiantuntijalta.

Istutusmetsää ja metsäautotiellä kävelevä lapsi.

Yleiskielen metsistä

Metsä on ’puiden muodostama kasviyhdyskunta; puita suhteellisen tiheässä kasvava alue’. Näin varmoin ottein metsän kartoittaa nyky-yleiskieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirja. Puolipiste selitteessä erottaa merkityksiä: metsällä tarkoitetaan siis sekä kasviyhdyskuntaa että puualuetta. Sanaa käytetään myös erikoismerkityksissä, kun puhutaan esimerkiksi metsän (eli puiden) istuttamisesta tai metsällä olemisesta eli metsästämisestä.

Kielessämme on sanakirjan mukaan kymmenittäin metsä-sanoja. Metsä on muutaman johdoksen runko, esimerkiksi metsäisen, metsäisyyden ja metsälön. Metsä-alkuisten ja -loppuisten yhdyssanojen tureikko on tiheä: metsäkaarti, metsälaidun, metsänemä; korpimetsä, suometsä, yksityismetsä ja niin edelleen.

Huomattavan moni metsä-sanoista liittyy ihmisen metsäsuhteeseen, erityisesti siihen, miten ihminen metsää hallinnoi ja mihin metsää käyttää. Esimerkiksi sanat energiametsä, halkometsä, kasvatusmetsä, kylvömetsä, mottimetsä, talousmetsä ja viljelysmetsä viittaavat puiden hyödyntämiseen. Metsä, jota ei hakata, onkin saanut oman sanansa: suojelumetsä on ’metsä, jossa on rajoitettu metsätalouden harjoittamista yms.’.

Yhdyssanan metsänhoito selite on ’metsätalouden osa, joka käsittää metsien uudistamisen, kasvattamisen ja suojelun’. Yhdyssanan jälkiosa, siis -hoito, askarruttaa, kun miettii hoitaa-verbin jostakin huolen pitämiseen tai jonkin kunnosta huolehtimiseen liittyviä merkityksiä. Paljon onkin keskusteltu siitä, millaista metsistä huolehtimista esimerkiksi avohakkuut oikein ovat. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että avohakkuut eivät ole hoitamista vaan tuhoamista.

Varausmetsä, vesametsä

Kielitoimiston sanakirjaan on otettu myös metsätieteellistä sanastoa. Esimerkiksi varausmetsä viittaa ’määrätarkoitukseen varattuun arvokkaaseen talousmetsään’ ja vesametsä ’kanto- ja juurivesoista kasvatettavaan metsään’. Edellä mainitsemani metsälö on ’yhtenä kokonaisuutena hoidettava metsätalousyksikkö’.

Nuotio pimeässä metsässä hankien keskellä.

Murteiden metsistä

Metsä-sanasto kasvaa tiheänä myös murteissa. Suomen murteiden sanakirjan sana-artikkelissa metsä on viisi merkitysryhmää ja niissä useita alakohtia. Yleiskielen sanakirjasta tuttujen merkitysten lisäksi murresanakirjassa mainitaan muun muassa metsä yliluonnollisena käsitteenä: Hattulassa on marjaan mentäessä saatettu pyytää, että ”anna hyvä mettä marjoja astijani täytee”. Kun Kiteellä on kadonnut lammas metsään, on sanottu, että ”sen om mehtä peittänä”. Eläin voidaan vapauttaa ”metsänpeitosta” panemalla ”metsä lukkoon”.

Sen om mehtä peittänä

Metsään viitataan murteissa usein myös kielteisessä mielessä, esimerkiksi näin: ”Mehtää män, miu toiveet ja huaveet” (meni pieleen, Pälkjärvi). ”Nyt se män metsää koko kalja” (kalja kävi yli astianreunojen, Vuoksela). ”Sillä pyssyllä minä ammun aina mehtään” (ohi, Evijärvi). ”Men mettä siit” (pois, Rauma). ”Panep pelti kiini ettei uuni mene mettähän” (ettei sauna jäähdy, Salla). ”Siäl olis nii munt mukula, mut ku yks men mettä” (keskenmenon saamisesta, Mynämäki). ”Hää o metäs” (muistaa väärin, Muurla).

Murteissa on yleiskielen tapaan runsaasti metsä-alkuisia ja -loppuisia sanoja. Metsä-loppuisia ovat esimerkiksi akkametsä, etämetsä, ihometsä ja väljänmetsä, metsä-alkuisia muun muassa metsäeemeli, metsähurtta, metsäkansa ja metsäperse.

Kielentutkija Matti Vilppula kysyi vuonna 2003 kolumnissaan ”Mennäänkö metsään?” Hän pohtii tekstissään, oliko metsä ennen monimuotoisempi kuin nykyään, siis ainakin kielen vinkkelistä. Näin Vilppula: ”Murteissa metsään voi mennä ja siellä voi olla, vaikka puita kasvavaa aluetta ei olisi lähelläkään. Metsä on nimittäin tullut merkitsemään jonkin hyödykkeen saantipaikkaa tai työn suorituspaikkaa yleensä.” Lähdetäänkö enää akka-, eukko- tai likkametsään? Muijamettään? Entä kahvimetsään (kahvia lainaamaan), leipämetsään tai viinametsään? Saati rahametsään?

Metsä kuulostaa erilaiselta eri puolilla Suomea. Yleiskieleen istutetun metsän lisäksi murteissa puhutaan ainakin mehtästä, mettästä ja mes(s)ästä. Metsässä on vaihtelua, samoin metsässä, siis sanassa. Metsässä kasvaa myös monenlaista viisautta. Sanakirjan esimerkeissä viisautta viljellään sananparsin. Viipurissa esimerkiksi on sanottu, että ”Mite messää huutaa nii kaiku vastaa”, Parikkalassa taas ”Kirves on mehän liäke, kun ei sitä liikoo anna”.

Metsässä on paljon käsitettävää, myös käteen otettavaa. Mutta mistä metsä onkaan kieleemme tullut? Onko meillä ollut metsä ”aina”? Sanan alkuperästä on ollut epävarmuutta, mutta on mahdollista, että kyseessä olisi vanha laina balttilaisista kielistä. Esimerkiksi nykyliettuassa puuta ja metsää tarkoittava sana on medis ja nykylatviassa mežs ’metsä, metsikkö’.

Metsän huuto.

Huutoja, vastauksia

Sanakirjojen lukeminen vahvistaa käsitystä siitä, että metsästä todella on moneksi. Tuollaiseen käsitykseen voi päätyä esimerkiksi seuraamalla sosiaalisen median metsäkeskusteluja tai muuta julkista ajatustenvaihtoa. Käytän metsään liittyviä sanoja esimerkkinä, kun selitän Tekstianalyysi-kirjassa (2020) asioiden nimeämisen keskeisyyttä arvojen ja asenteiden ilmaisemisessa.

”Lakoniseksi ei voi sanoa julkista keskustelua, jota metsästä on käyty. Keskustelu on poukkoillut kuin makuupaikaltaan hätyytetty jänis. Monesti on toki palattu perusasioiden pariin, kuten metsän määritelmään ja tarkoitukseen: Mikä on puupeltoa, mikä metsää? Pitääkö metsän tuottaa ihmiselle rahaa vai rauhaa? Kumpi oli ensin, ihminen vai metsä?”

Metsästä on vaikea keskustella sivistyneesti, jos emme ymmärrä, mitä keskustelukumppanit metsällä tarkoittavat. ”Metsäkeskusteluissa vedotaan monenmoisiin tietoihin ja miltei poikkeuksetta tunteisiinkin. Nimeämisillä on paitsi merkityksiä myös merkitystä. Keskusteluissa isketään kirves kiveen, kun yhdelle metsä on aarniometsää, toiselle energiametsää, kolmannelle luonnonmetsää, neljännelle suojelumetsää.

Yritetäänpä siis raivata ymmärryksen esteitä. Haastattelin tätä juttua varten sähköpostitse kolmea asiantuntijaa: Metsäteollisuus ry:n kotimaan metsäasioiden päällikköä Matti Mäkelää, Luonto-Liiton metsäryhmän entistä puheenjohtajaa, biologi L. V. Maata ja muun muassa ympäristöestetiikkaan erikoistunutta filosofi Jukka Mikkosta. Kaikilla heillä on oma näkökulmansa metsän käsitteeseen ja metsän määrittelyyn. Metsä totisesti näyttäytyy moninaisena, kun sitä tarkastelee eri asennoista.

”Metsä on suomalaisille tärkeä ja tuttu elinympäristö, jossa on puita. Puut voivat olla joko vanhoja tai nuoria ja niitä voi olla joko tiheään tai harvakseen.” Näin metsää mittailee Matti Mäkelä. Mäkelän mukaan metsiä on maailmalla hyvin monenlaisia, ”joten kaikille metsille sopivan määritelmän löytäminen on haastavaa”.

Mäkelä arvioi, että metsälle on ominaista jatkuva muutos. ”Metsäkeskustelussa tämä välillä unohtuu. Ihmiset ajattelevat, että metsän dynamiikan voisi pysäyttää esimerkiksi suojelupäätöksen avulla. Muutoksia kuitenkin tapahtuu joko ihmisen päätöksien perusteella tai ilman niitä.”

L. V. Maa puolestaan näkee metsän näin: ”Sekä ekologisesta että kulttuurillisesta näkökulmasta metsä on kokonaisuus, vaikka valitettavasti metsätalouden asettamassa retoriikassa metsien kohdalla puhutaan usein vain puista. Metsä on puustoinen ekosysteemi, joka koostuu eliöidensä lisäksi myös lukemattomista verkostoituneista vuorovaikutuksista, symbioottisista suhteista, myös lahoamisen ja kuoleman tuomasta elämästä.”

Maan mukaan metsän vastakohta on avohakkuuaukio, jos jokin. ”Se ei tule vuosisatoihin palautumaan toimivaksi metsäekosysteemiksi. Toisenlaiset ekosysteemit eivät ole vastakohtia, vaan rinnakkaisia metsälle.”

Metsä on suhteiden verkosto

”Metsä on puurunkoisten kasvien muodostama elävä ympäristö, lukuisten eliölajien koti ja monimutkaisten suhteiden verkosto”, kiteyttää Jukka Mikkonen. ”Metsä sisältää kasvi-, sieni- ja eläinmaailman sekä inhimillisen kulttuurin historiallisia kerrostumia. Unohtamatta maaperää osana elollisen elämän kiertoa.” Metsä on ”kulttuurille, torpalle ja viljelyksille, sittemmin kylälle ja kaupungille, vastakkaista villiyttä, vallattomuutta, kesyttömyyttä”.

Avohakkuun jälkiä. 

Metsää, puita

Metsästä ei oikein voi puhua puhumatta puista. Olen useissa teksteissäni muistuttanut siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, miten itse kukin puut näemme ja miten puista puhumme. Samuli Paulaharjun Sompiossa (1939) puut ovat aihkeja ja räkämäntyjä, keloja ja suostoja, komoja ja aarniohonkia. Kannon nokassa istuneelle isälleni tuttua olivat niin paulaharjumaiset puut kuin ”Suomi seisoo puujaloillaan” -diskurssiinkiin kuuluvat puusanat: tukki ja pölli, motti ja kiintokuutio, sahatavara ja paperitavara.

”Metsää ei voi olla ilman puita, mutta puut eivät vielä tee metsää. Totta puhuen puita voi olla paljonkin, ilman että on metsä”, arvelee Jukka Mikkonen. ”Olennaista metsälle on peitteisyys. Metsään voi piiloutua – siksi lapselle metsäksi riittää pienempi ala kuin aikuiselle.”

Matti Mäkelän mukaan puut ovat ”metsän tärkein juttu”. Hän arvioi, että ”vaikka metsät tarjoavat kasvuolosuhteet lukuisille erilaisille eliöille, erilaiset puut ovat kuitenkin olennainen metsän edellytys”.

Puitakin voi tarkastella monista näkökulmista. Mäkelän yksi näkökulma on se, että puu on raaka-ainetta ja metsä tuottaa ”paljon erilaista hyvää”. Mäkelän mukaan puu on ”Suomen tärkein uusiutuva raaka-aine, josta jalostetaan tuotteita sadoille miljoonille ihmisille”. Toki Mäkeläkin näkee metsän myös puilta: ”Metsät hillitsevät ilmastonmuutosta. Metsät ylläpitävät luontoarvoja ja suodattavat vettä sen imeytyessä pohjavesivarantoihin. Metsät puhdistavat ilmaa sekä tuottavat happea ja metsissä liikkuminen vaikuttaa tutkitusti positiivisesti ihmisten hyvinvointiin.”

Tasaikäinen puupelto

L. V. Maa huomauttaa, että ihmiselle, joka ei ole tottunut näkemään luonnonmetsää, ”tasaikäinen puupelto voi näyttäytyä metsänä, vaikka sieltä puuttuvat olennaiset metsäekosysteemiin kuuluvat asiat, kuten lahopuut ja kolopesijälinnusto”. Maan mukaan metsästä puhuminen puina häivyttää jotain muuta. Esimerkiksi avohakkuun jälkeen puumäärä voi palautua, ”mutta metsä luonnontilaisena tai luonnontilaisen kaltaisena ekosysteeminä ottaa useamman ihmisiän kehittyäkseen eikä kehkeydy tyhjiössä, vaan vaatii ekologisia yhteyksiä, leviämisreittejä, lajistolle palata”.

”Runollista tai vanhahtavaa ilmaisua tavoitellessa voidaan puhua korvesta, ekologille korpi taas tarkoittaa ennen kaikkea kuusta kasvavaa suota, joka tosin voi herättää kulkijassa metsää vastaavan kokemuksen.” Luonnonmetsiä väheksyvässä kielenkäytössä on Maan mukaan omat vivahteensa. ”Sanat kuten ryteikkö ja pöpelikkö luovat kuvaa epämiellyttävästä, rumasta ja vaikeakulkuisesta ympäristöstä. Tällä on Suomessa pitkä historia: puhutaan itsemurhakuusikoista ja metsistä, jotka kuolevat pystyyn.”

Filosofi Mikkonen puhuu ”metsän arkkitehtuurista”, joka on hänen mukaansa ”toisenlainen kuin rakennetun inhimillisen ympäristön”. Inhimillisessä ympäristössä on suoria linjoja, symmetriaa ja inhimilliset mittasuhteet, mutta metsä on toisenlainen. Sinne on siksi ”helppo eksyä”.

”Metsässä voi vaellella päämäärättömästi, kulkea metsän ehdoilla. Metsäautotiet särkevät lumouksen ja monet samoilijat niitä siitäkin syystä kiroavat”, toteaa Mikkonen. ”Metsässä vallitsee syklinen aika, elämän ja kuoleman kehä. Kuolleita puita on pystyssä, vinossa ja vaakatasossa, ja niillä, niistä kasvaa uutta elämää. Ne vajoavat osaksi maaperää, ja maaperä ruokkii uutta elämää.”

Mikkonen huomauttaa, että näin asiat ovat inhimillisestä vinkkelistä, mutta eri eliölajeilla on erilaisia puuston luonteeseen ja alaan liittyviä ”metsän kriteerejä” (lainausmerkit Mikkosen). ”Oli puhe sitten kuukkelista, liito-oravasta tai lahottajasienestä.”

Halkopino. 

Metsäpuheita

Pyysin asiantuntijoilta näkemyksiä siitä, miten metsistä ylipäätään puhutaan nykyään. Kaikkien vastauksista on luettavissa, että metsäpuhe on hyvin monipuolista ja ehkä jopa monipuolistuvaa. Metsää on vaikea panna halki, poikki ja pinoon.

Jukka Mikkonen kertoo olevansa kiinnostunut metsiin liitetyistä henkisistä arvoista ja metsän estetiikasta. ”Tänä päivänä ne ovat aika lailla jääneet luontoa koskevan terveyspuheen tai niin kutsutun hyvinvointidiskurssin alle.” Terveysmetsäpuhe suorastaan närästää häntä, koska ”se on tehokkuusajattelun ohjaamaa, suorituskeskeistä, laskelmoivaa ja take away -tyyppistä”.

”Terveysmetsissä tuetaan keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden jaksamista ja kehitetään heidän työelämätaitojaan”, arvelee Mikkonen. ”Jatkuvaa itsensä kehittämisen vaatimusta ei pääse pakoon edes korvessa. Metsiin liitetyt henkiset merkitykset ovat kovin ohuita.”

Henkiset merkitykset ovat kovin ohuita

Matti Mäkelä puolestaan kärjistää, että metsistä käytävässä keskustelussa otetaan usein yksi teema, ”jonka ympärille keräännytään väittelemään”. Keskustelu voi olla antoisaakin, ”mutta usein keskustelijat kaivautuvat poteroihin omien argumenttien kanssa”. Mäkelän mukaan liian usein keskustelussa ”osaoptimoidaan tiettyä metsän ulottuvuutta, jolloin erilaisten hyötyjen kokonaisuus voi jäädä hämärän peittoon”.

Metsistä puhutaan usein ikään kuin kaikkien yhteisenä omaisuutena, mutta Mäkelä korostaa sitä, että metsät ovat Suomessa pääsääntöisesti yksityisten henkilöiden omistuksessa. ”Suomessa on noin 620 000 metsänomistajaa. Vaikka metsät tuottavat paljon niin sanottuja julkishyödykkeitä, oikeusvaltiossa omaisuuden turva on tärkeä muistaa keskustelussa. Tämä valitettavasti usein unohtuu. Välillä keskustelua käydään siten, että kaikilla suomalaisilla pitäisi olla oikeus vaikuttaa siihen, miten kuvitteellinen Leinosen Erkki Viitasaarelta metsiään käsittelee.”

Myös L. V. Maa on pannut merkille, että puhe metsistä on lisääntynyt ja monimuotoistunut huomattavasti viime aikoina. ”Taloudellisen ja ekologisen näkökulman rinnalle on tullut erityisesti rentoutumiseen, henkisyyteen ja hyvinvointiin liittyviä ääniä.” Virkistys ei ole Maan mukaan enää vain retkeilyä tai suunnistusta, vaan ”on mahdollista ottaa meditatiivisia ’metsäkylpyjä’, pohtia puista ilmaan erittyvien aineiden terveysvaikutuksia ja levittää iholle voidetta, joka sisältää metsän mikrobiomia”.

Tällä vuosikymmenellä metsä näyttäytyy Maan mukaan monella tavalla funktionaalisena. Tutkimuksissa on osoitettu monimuotoisen luonnon hyöty terveydelle, metsästä on tullut trendikäs ”lifestyle” ja osa maabrändiä, ”jonka myötä voi houkutella matkailijoita ostamaan kuusenkerkällä maustettua suolaa”. Puukuidustakin voi tehdä vaikka mitä innovaatioita. ”Mutta”, kysyy Maa, ”ovatko nämäkin juonteet lopulta jotakin, missä metsä on hyödynnettävissä ja metsä ekosysteeminä itsessään jää taka-alalle?”

Maa arvioi, että ekologinen näkökulma on ”onneksi saanut enenevissä määrin tilaa perinteisessä mediassa”. Hän kiinnittää huomiota myös nykytaiteen metsäteemoihin ja erityisesti eliöiden vuorovaikutussuhteiden esiin nostamiseen. ”Voinee toivoa, että vaikka joissakin trendikkäissä luontoilmiöissä metsällä tuntuu olevan turhan välineellinen osa, on niiden avulla mahdollista saada metsäekosysteemiin kontakti, jonka myötä tehometsätalouden asema alkaa järkkyä.” Maa on pannut merkille, että vaihtoehtoisten metsänkäsittelymuotojen näkyvyys ja kiinnostavuus ovat nousseet, ”mikä on myöhäisyydessäänkin valonpilkahdus tehometsätalouden ja lajikadon paineen alla”.

Hillat astiassa maahan kaatuneen hongan vieressä. Hongalla metson höyhen ja käpy tikan tekemässä kolossa.

Metsäkäsityksiä

Metsästä ja metsistä on paitsi monenlaisia puheita myös monenlaisia käsityksiä. Nykyään metsään liittyvässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan esimerkiksi metsäsuhteista ja metsätietoisuudesta. Yksittäiselle ihmiselle metsä voi olla ennen muuta tuntematon uhka, toiselle tuttu turva, kolmannelle ahdistuksen, neljännelle onnen lähde. Metsä voi pelottaa; metsää voi rakastaa. Metsä voi edustaa kaikkea sitä, mikä on hankalaa ja epämukavaa – tai vapaata ja täynnä mahdollisuuksia.

Suomalaisia sanotaan metsäkansaksi, ja siihen on perusteitakin. Muistan lapsuudesta vanhusten tarinoita metsän keskellä maakuopissa asumisesta ja synkän korven raivaamisesta asumusten tieltä. Talojen ympärille jätettiin runsaasti avotilaa, jotta metsän pedot pysyivät poissa eivätkä jättipuut kaatuneet rakennusten päälle.

Monia asioita merkityksellistetään modernissa digiyhteiskunnassa yhä menneiltä metsäajoilta peräisin olevin sanoin. Ihminen voi jossain kysymyksessä olla kantona kaskessa, asia voi mennä päin mäntyä tai puihin, ajatukset versovat, kuluja täytyy karsia, kansa on katajaista ja niin edelleen.

Matti Mäkelä pohtii, että metsät ovat tarjonneet aina turvaa suomalaisille. ”Aikaisemmin metsiin paettiin, jos jokin väkivaltainen joukko lähestyi kylää. Nyt metsät tuovat lähinnä taloudellista turvaa ja esimerkiksi huoltovarmuutta.”

L. V. Maa ei osaa sanoa, kuinka yhtenäisiä käsityksiä metsistä on historiallisella ajalla ollut. ”Onhan esimerkiksi se, kuinka lähellä asutusta metsä sijaitsee ja kuinka tiiviisti se arkeen kietoutuu, paljonkin ajatuksia metsästä muovaava tekijä.” Käsityksiin metsästä on varmasti vaikuttanut muun muassa viljelyksen aseman vahvistuminen. Maanviljely ”eriytti metsää ihmisen valtapiiristä”. Siinä missä eränkävijä eli metsän myötäisesti, maanviljelijä eli ehkä enemmänkin metsää vasten.  ”Romantiikasta peräisin oleva metsän estetisointi taas vaatinee sitä, että oma toimeentulo ei ole suoraan riippuvainen metsästä, vaan siellä voi kokea ylevyyttä ja elämyksiä voiden palata suhteellisen turvallisesti takaisin.”

Käsityksiin metsistä on vaikuttanut myös sotien jälkeinen tehometsätalous. Maan mukaan se juurrutti suomalaisiin asenteen, ”jossa metsätalous on hyödyllistä ja järkevää ja luonnonsuojelu sekä lajeista iloitseminen epärealistista, epäilyttävääkin ja jopa yhteiskunnan ja työmoraalin vastaista haihattelua”. ”Nämä ajatukset kaikuvat suomalaisessa metsäkeskustelussa edelleen, vaikka muutaman kymmenen vuoden takainen polarisaatio on ainakin retoriikan tasolla lieventynyt.”

Myös Jukka Mikkonen näkee käsitystemme metsistä muuttuneen. Hänen mukaansa metsä on vanhastaan ymmärretty erityisesti riistan perusteella. ”Ylisummaan metsään, metsälle, meneminen on ollut tarkoitushakuista: on menty jänismetsään tai halkometsään.”

Metsästä on tullut toiminnan näyttämö

Mikkonen arvioi, että 1800-luvun suomalainen ihmettelisi sitä, miten nimitämme yksilajisia, tasaikäisiä, nuoria talousmetsiä metsiksi. ”Vielä enemmän hän ihmettelisi sitä, miten avohakattu metsä on yhä metsää, metsämaata, koska se on tarkoitus uudistaa.” Mikkonen pitää 1800-luvun jälkipuolella tullutta ”jouten päin kuljeskelua” hämmentävänä muutoksena. ”Sittemmin virkistysharrastukset ovat käyneet intensiivisemmiksi ja metsästä on tullut toiminnan (reittipatikointi, polkujuoksu, maastopyöräily) tausta tai näyttämö ja päiväretkikohde.”

Mikkonen summaa, että metsäihanteita on monia, kuten metsiin liittyviä intressejä ja harrastuksiakin. ”Yleisesti erikoista ’suomalaisessa metsäsuhteessa’ on ristiriitaisuus, se että brändäämme itsemme erityiseksi metsäkansaksi, mutta emme käytännössä suuremmin piittaa metsiemme tilasta ja tolasta.”

Kaksi kuukkelia naavametsässä. 

Metsäläisiä metsäperällä

Muistan lapsuudestani runon, jonka perusviesti oli jotenkin tällainen: mies meni metsään, metsät menivät. Ihminen siis tuli koskemattomaan idylliin, sitten saha soitti ja iski kirves, ja puut matkasivat hevosreessä tai kumipyörillä tai virran viemänä, uitettuina, sirkkelisahureiden ja sellunkeittäjien hellään huomaan. Paperi, jolle painetuista kärpäsenjätöksistä viisauksia luemme, saattaa kantaa satavuotisen, jopa vanhemman petäjän tarinaa, jo paljon ennen meitä tuulessa huojuneen.

Olemmeko sivistyksissämme ihan tyhmiä? Mikä on paperimme, ”kulttuurimme”, arvo, kun sitä vertaa luonnon arvoon?

Tiitiäinen, metsäläinen

Viittaan tekstini alkupuolella metsäläisyyteen, erityisesti siihen, kuinka kielteisenä metsäläisyyttä pidetään. Yleiskieltä kuvaavan Kielitoimiston sanakirjan viesti on melko selvä: metsäläinen on sana, jota käytetään varsinkin kuvaannollisesti viitattaessa ’metsissä (alkeellisissa oloissa) elävään tai viihtyvään ihmiseen tai muuhun olentoon’. Sanakirjan esimerkit vahvistavat metsäläisyyden kielteisiä merkityksiä yleiskielessä: ”Muuttui metsäläisestä moderniksi kaupunkilaiseksi. Käyttäytyy kuin mikäkin metsäläinen (sivistymättömästi).” Esimerkkinä mainitaan myös Kirsi Kunnaksen säkeet ”Tiitiäinen metsäläinen, pieni menninkäinen”.

Yleiskielen näkökulmasta metsä näyttäisi olevan modernin kaupungin vastakohta. Metsäläiset – ilmeisesti toisin kuin kaupunkilaiset – käyttäytyvät sivistymättömästi ja elävät metsissään alkeellisissa oloissa. Metsäläinen voi olla ihminen mutta myös jokin muu olento.

Suomen murteiden sanakirja tuo metsäläinen-sanan merkityksiin kiinnostavia lisiä. Murrepuheessa metsäläiset ovat syrjäseutujen ja metsäperien ihmisiä, eivätkä millaisia tahansa metsäperäläisiä, vaan ihmisarkoja, epäsiistejä ja kiroilevia: ”Niin syötkii ko metsäläine” (Vuoksenranta), ”Poeka noetui kum mehtäläene” (Tervo), ”On kum mikä mettäläenen, parta ajamata ja tukka takussa” (Vaala), ”Pakkoohan ne mettälä̀iset mennee kun näkevät ihimisijä tulevan” (Utajärvi).

Metsäläisellä voidaan viitata murteissa myös karhuun tai muuhun petoeläimeen tai vaikka metsittyneeseen lehmään eli metsimykseen tai metsänmakuriin. Metsäläinen voi olla myös yliluonnollinen olento, salaperäistä metsän pientä väkeä.

Kielentutkija Kirsti Aapala on selvittänyt sanakirjojen metsäkäsityksiä. Metsäläinen löytyy niin vanhemmista kuin uudemmistakin sanakirjoista: ”Vaikka metsänhaltijat ovat haihtuneet nykymetsistä, niin jonkinasteista villeyttä ja vapautta tapaa vielä nykykielenkin sanakirjojen metsä-esimerkeistä. Muutaman vuoden takaisessa Kielitoimiston sanakirjassa oleilee jo Gananderin tuntema metsäläinen, joka selitetään metsissä eläväksi primitiiviseksi ihmiseksi. Metsittyä voi paitsi oma puutarha myös syrjässä elävä ihminen.”

Metsän merkitysten moninaistuessa – jos niin todella on, emmekä vain kuvittele, että niin on – sekä metsän ymmärryksen ja merkityksen kasvaessa käy ehkä niinkin, että alamme nähdä metsän sellaisella uudella tavalla, jota emme vielä nyt osaa aavistaa. Tai ehkä ainakin pystymme keskustelemaan metsästä ja metsistä tavoilla, joista itää ja kasvaa uutta ymmärrystä.

Mitä jos vaikka alkaisimme miettimällä miettiä omia metsäkäsityksiämme. Istuisimme virtuaaliseen kannonnokkaan tuumaamaan. Vaikka konstapylkkäsmäisesti sinisiä ajatuksia. Kysykäämme aivan aluksi itseltämme, mikä on sellaista metsää, jonne voisi neuvoa todellisen metsän kysyjän.

Haastateltavani miettivät tätä, kun pyysin. Matti Mäkelän neuvoisi kysyjän suomalaiseen lähimetsään, jonne ei keskimäärin ole monta sataa metriä. ”Minun oma lähimetsäni sijaitsee viisitoista metriä talosta pohjoiseen.”

Pohjantikka nakuttaa koloja

L. V. Maa kertoo, että hänelle sykähdyttävintä ja lajistoltaan tutuinta metsää on kenties Kainuun ja Koillismaan tuore ”vaarapykäsammal-metsälauha-mustikkatyypin vaarakuusikko”, jonka seassa on vanhoja, koloisia haapoja. ”Oksilta kasvavien luppojen määrä ja kuusten sekä haapojen rungot tuovat maisemaan kesälläkin utuista harmautta ja järeä maalahopuu mahdollistaa elämän lukuisille sammal-, sieni- ja hyönteislajeille. Pohjantikka nakuttaa koloja, joita tiaiset asuttavat myöhempinä vuosina, metsän ja rinnesuon laidassa kilisee parvi pikkukäpylintuja. Kynttiläkuusten terävät latvat ovat sopeutuneet runsaslumisten talvien tykkykuormiin.”

Jukka Mikkonen arvelee, että kysymys todellisesta metsästä sisältää mielenkiintoisen arvolatauksen ja olettamuksen. Hän suostuu silti vastaamaan: ”Helsingin keskustasta oikeaan metsään taitaa olla lyhyempi matka kuin vaikkapa Mikkelin torilta. (Kiinnostava aarnialue voi todellisuudessa löytyä läheltäkin.) Toisaalta monimuotoisuuden näkökulmasta kaupunkimetsä voi olla rikkaampi kuin maakunnan talousmetsä. Mutta mitäpä ovat nykyajan metsät entisiin verrattuina... Todelliset metsät sijaitsevat kuvitteellisessa menneisyydessä. Neuvoisin etsijän kirjallisuuden pariin, esimerkiksi Samuli Paulaharjun matkakertomusten äärelle.”

Entä minun todellinen metsäni? Se on ehkä kaipuuna korvieni välissä, pihkantuoksuisissa unissa.

Kaatunut honka jängällä. Kuva: Vesa Heikkinen.