Tekstit tulevat tykö

Aamusi alkaa lehden lukemisella. Maitotölkin kyljessä märehtii lehmä pipo päässään. Kirjoitat jääkaapin oveen muistilappusen myöhemmin herääville: ”Sori, Mansikki ehtyi!”

Rapussa vilkaiset ilmoitustaululle kiinnitettyä tiedotetta KIINTEISTÖSSÄ SUORITETAAN HUONEISTOKATSELMUKSIA. Kioskissa maksat seutulipun parilla setelillä ja tarkastat päivän lööpit: ”Tappajahyönteinen häiritsi Heikkiä Hikiällä”, ”Blondit ovat out”. Jätät lehdet ostamatta. Myyjän rintapielessä seisoo HILJA.

Bussissa selaat muistiota ja vastaat pariin tekstiviestiin. Yrität kurkkia, mitä kirjaa naapuri lukee. Näkyy olevan Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451. Muistelet, että siinä palomiehet sytyttävät eivätkä sammuta – kirjoja polttavat.

Kuljet läpi kylttien, opasteiden ja mainosten pöheikön. Ihmiset ovat pukeutuneet kirjaimiin: United Colors of Benetton. Minä olen paras. Rok!

Katuun on liimattu monimetrinen tarra, joka kirkuu ÄLÄ ASTU TÄHÄN! Kävelet yli.

Työpaikkasi ulko-oveen teipatussa aanelosessa kerrotaan talossa pidettävästä seminaarista. ”Päivän tekstit, tervetuloa, käynti kuudennen kerroksen kautta.”

Työpöytäsi on täynnä erilaisiin papereihin kiinnitettyjä kirjaimia, ja hyllyssä huojuu yksipuolisten tulosteiden pino. Häviävän hetken mietit alku-t:n merkitystä sanassa ”tuloste”.

Avaat koneesi ja kirjoittaudut sisään, käyttäjätunnus ja salasana. Silmittelet illan ja yön aikana saapuneita sähköposteja, vastaat muutamiin, arkistoit pari. Tartut korkeimman aanelospinkan päällimmäiseen paperiin...

Se voisit olla sinä. Yhä useamman suomalaisen työ ja muu elämä jäsentyy tekstien tekemisen, lukemisen ja käsittelemisen varaan. Tekstit eivät jätä rauhaan, niitä ei voi kokonaan ohittaa.

Tekstit haastavat tekoihin, toimintaan. Ne ovat täynnä ohjeita, pyyntöjä, kysymyksiä, toiveita, kehotuksia, käskyjä ja velvoitteita, monenmoisia vaateita.

Tekstit eivät enää ole pelkästään kirjoitustyön tuloksia tai lukemisen kohteita, vaan teksteihin on alettu suhtautua kuin inhimillisiin olioihin. Tämä näkyy siinä, että teksteistä puhutaan ihmisen kaltaisina toimijoina: pääkirjoituksen sanotaan olevan jotakin mieltä, raportin toteavan ja kirjan väittävän jotakin. Tekstit kuulemma keskustelevat keskenään, riitelevätkin ihmisten puolesta, teksti tekstiä vastaan.

Useimpia arjen tekstejä on toistaiseksi tutkittu vähän. Tämä on harmillista, sillä juuri tavallisin on kiinnostavinta, kun selvitellään sitä, millaisia meitä ja muita sekä oikeaa ja väärää koskevia merkityksiä teksteissä pönkitetään.

Selvitellään? Pönkitetään? Sekä tekstin edessä että takana on aina ihminen, ihmisiä, selvittelijöitä ja pönkittäjiä. Eivät tekstit mitään tee, vaikka me ehkä syystä tai toisesta niin haluammekin luulotella.

Tekstin kriittinen tekijä ja lukija ymmärtää katsoa lähelle, tykö tulleen tekstin läpi. Hän kysyy kysymyksiä, joita ei ehkä ole tapana kysyä ja joita joku voi pitää täysin turhina, asiattominakin.

Kannustaako aamun lehti ihmistä kuluttamaan? Miksi lehmä hymyili? Kenelle isännöitsijä puhuu tiedotteessaan "huoneistokatselmusten suorittamisesta"?

Millaista kuvaa ihmisestä lööppi luo? Koskettaako romaanin taide? Miten turkujen ja torien tekstitureikon läpi pääsee eksymättä?

Mitä minä teen teksteille ja teksteillä, mitä tekstit tekevät minulle ja minulla? Oliko tämäkin teksti pakko tehdä? Miksi kirjoitin näin, miksen toisin?

Kaikkialle sanan koura ei ylety, tekstit eivät tulvi. Turha onkin ihmetellä, miksi moni tekstityöläinen haluaa oikeasti vaeltaa korpeen.

Lukemaan luonnon kirjaa, ajattelemaan harakan varpaita.

VESA HEIKKINEN

Juttu on julkaistu 18 sanomalehdessä (esim. Aamulehti 8.7.2001).