Fennistisen kenttätutkimuksen historiaa

Suomen kielen varhaisimpia kenttätutkijoita lienee Antti Juhana Sjögren, joka tunnetaan paremmin muiden suomensukuisten kansojen kielen ja perinteen tutkijana. Sjögren liikkui vuonna 1824 Pohjois-Karjalassa ja selvitti ortodoksiväestön (= vanhojen karjalaissukujen) kielen omaleimaisia piirteitä. Hän pani merkille muun muassa, että ortodoksit käyttivät yksiköllisistä persoonapronomineista mie, sie -variantteja, kun vielä tuolloin muun väestön murteessa yleisempiä olivat minä, sinä -muodot. Parikymmentä vuotta myöhemmin, 1848, Antero Warelius kulki parin matkatoverinsa kanssa Haminasta Pohjanlahden rannikolle tarkoituksenaan selvittää, missä t:n heikon asteen edustus vaihtuu läntisestä (pata : palan ~ paran) itäiseen (paan).

Monet 1800-luvun lopun fennistit keräsivät tutkimusaineistonsa kentältä eri puolilla Suomea. Osa heistä tutki murteiden äänne- ja muotopiirteitä (Aminoff 1871, Brax 1890, Cannelin 1888, Grotenfelt 1878, Hannikainen 1886, Hyyryläinen 1893, Jännes 1890, Järvinen 1890, Kannisto 1897, Lönnbohm 1879, Reijonen 1893, Salonius 1872 ja 1881, Wennola 1897), osa lauseopillisia seikkoja (Kannisto 1902, Latvala 1894 ja 1899, Paasonen 1889, Sirelius 1894). Useimmiten nämä tutkijat pyrkivät merkitsemään muistiin kokonaisia tekstejä, siis satuja ja tarinoita, joita paikalliset osasivat kertoa. Näitä kielennäytteitä he liittivät tutkimuksiinsa. 1800-luvun lopun kenttätutkijoihin kuului myös E. N. Setälä, joka julkaisi 1883 Lauseopillisen tutkimuksen Koillis-Satakunnan kansankielestä. Setälä ehdotti 1890-luvulla, että olisi aloitettava järjestelmällinen murresanaston sekä nimistön keruu. Tämä toteutuikin 1900-luvun aikana.

1900-luvun puolella kenttätutkimusta jatkettiin, ja tuloksena oli paitsi pitäjittäisiä murretutkimuksia (Tarkiainen 1904, Äimä 1903) myös laajempien murrealueiden äännehistorioita (Airila 1912, Ikola 1925 ja 1931, Laurosela 1913 ja 1914, Ojansuu 1901 ja 1903). Merkittävimpänä kenttätutkijana voitaneen pitää Lauri Kettusta. Hän kokosi 1920-luvulla ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan koko Suomen kattavan murrekartaston hankkimalla aineistonsa suoraan kentältä, mm. lääninvankiloista. Julkaistu murrekartasto (1940) käsittää kaikkiaan 213 kielenpiirteen edustuksen. Kettunen oli myös ensimmäisiä murrenäytteiden äänittäjiä; varhaisimmat äänitykset tehtiin fonografilla ja parlografilla. 1940-luvulla murrenäytteitä tallennettiin äänilevyihin.

Kielennäytteiden systemaattinen äänittäminen alkoi 1950-luvulla nauhureiden tultua kielentutkimuksen käyttöön. Pertti Virtaranta perusti vuonna 1959 Suomen kielen nauhoitearkiston, johon oli tavoitteena tallentaa vähintään 30 tunnin murrenäytteet jokaisesta suomen pitäjänmurteesta. Tallennustyötä tekivät paitsi nauhoitearkiston tutkijat virkatyönään myös suomen kielen opiskelijat stipendiaatteina. Nauhoitearkiston kokoelmat sisältävät noin 15 000 tuntia suomen murteita sekä lisäksi muunlaista puhuttua suomea ja näytteitä mm. suomensukuisista kielistä. Nauhoittajia on ollut noin 600. Käytännössä jokainen äännehistorian tekijä on koonnut itse tutkimusaineistonsa kentältä, ja näistä aineistoista on ollut hyötyä myös muille tutkijoille.

1960-luku on ollut kiihkeintä kenttätyöaikaa: tuolloin paitsi nauhoitettiin myös jatkettiin vuosisadan alkupuolella alkanutta sanastusta sekä nimestystä. Vuosikymmenen lopulla aloitettiin lisäksi murteiden muoto-opillisen aineksen keruu. Sanastoaineistoa on nyt koossa yli 8 miljoonaa sanatietoa, joiden pohjalta kirjoitetaan Suomen murteiden sanakirjaa. Nimestystyön tuloksena on nimiarkistossa puolestaan noin 2,6 miljoonaa nimitietoa. Muoto-opin kerääjät ovat tehneet työtään pääosin kenttäkyselyin ja -haastatteluin, myöhemmin myös nauhoitteiden avulla. Valmiina on nyt kokoelmat noin 140 pitäjänmurteesta, ja kokoelmia täydennetään vielä mm. inkeriläismurteilla.

1970-luvulla alkoi suomen kielen sosiolingvistinen tutkimus. Tuolloin aineistoa ryhdyttiin keräämään eri-ikäisiltä ja -taustaisilta kielenkäyttäjiltä, sekä kaupungeista että maaseudulta, ja kielen variaatio kaikkineen nousi kiinnostuksen kohteeksi. Murteiden muuttumista on viime aikoihin asti seurattu opinnäytetutkimuksissa.

Kielennäytteiden äänitystekniikka on parin viime vuosikymmenen kuluessa kehittynyt nopeasti. Painavista kelanauhureista on siirrytty DAT-nauhureihin ja minidisc-laitteisiin. Viime vuosina mukaan on tullut myös erilaisten puhetilanteiden videointi. Kenttätutkimus jatkuu edelleen mm. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen murteenseuruuhankkeessa ja erilaisten arkikeskustelujen ja asiointipuheen tallentamisessa.

MARJATTA PALANDER

Joensuun yliopisto