Fennougristinen kenttätyö

Keruutoiminnan alku

Kansallisromantiikka nosti 1800-luvun alun Euroopassa huomion keskipisteeksi kansojen menneisyyden. Sen löytämiseksi tutkittiin mm. kieltä ja kansanperinnettä.

Käsitys suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuudesta oli muodostunut 1700-luvulla Keski-Euroopassa, etenkin Saksassa ja Unkarissa. Suomeen ajatuksen toi Henrik Gabriel Porthan, joka korosti sekä sukukielten että suomalaisen perinteen tutkimisen tärkeyttä.

Systemaattinen kansanrunouden keruu johti Kalevalan syntymiseen. Suomalais-ugrilaisten – tai laajemmin uralilaisten – kielten tutkimus oli niin ikään aloitettava aineiston keruusta. Ensimmäisiä sukukielten tutkijoita olivat Antti Juhana Sjögren (1794–1855) ja Matias Aleksanteri Castrén (1813–52), joiden matkat Pietarin Tiedeakatemia rahoitti. Autonomian alkuaikoina Tiedeakatemian kiinnostukseen oli puhtaasti tieteellisten päämäärien ohella myäs poliittiset syyt: suomalaisten kansallisen herätyksen suosiminen oli vielä tuolloin venäläisten etujen mukaista, koska se käänsi suomalaiset pois Ruotsista ja ruotsalaisuudesta.

Castrénin keruutoiminta

Castrénin perimmäinen tarkoitus oli selvittää kansamme muinaisuus: oli löydettävä Suomen suku, suomalaisten juuret. Hänen toimintansa oli sidoksissa kansallisen herätykseen, eikä hänen matkojensa tarkoitus ollut pelkästään kielitieteellinen vaan myös kulttuuripoliittinen. Castrénin mukaan tärkein asia tuon ajan oloissa oli pelastaa suomen kieli. Aktiiviseen poliittiseen toimintaan hän suhtautui epäilevästi ja piti sitä niissä oloissa mahdottomana.

Castrén uskoi, että tieteellisen työn avulla, tutkimalla Suomen kansan historiaa ja suomen kielen alkuperää, voitiin herättää kansallistunto, isänmaanrakkaus, joka oli ehdoton edellytys kansakunnan säilymiselle. Juuri tämä oli myös sukukielten ja niitä puhuvien kansojen tutkimuksen tarkoitus.

Suomalais-Ugrilaisen Seuran keruutoiminta

Castrén nousi esikuvaksi koko seuraaville fennougristien sukupolville. Sukukieliä puhuvien kansojen pariin tehtyjen tutkimusmatkojen samoin kuin koko fennougristiikan kannalta 1800-luvun tärkeimpiä tapahtumia oli Suomalais-Ugrilaisen Seuran perustaminen 1883. Seuran päätarkoituksena oli ”jatkaa sitä tieteellistä työtä, jonka M. A. Castrén niin loistavalla tavalla on alkuunpannut”, siis ”edistää suomalais-ugrilaisten kansojen tuntemista niiden kielen, muinaistieteen, muinaishistorian ja kansatieteen tutkimisella”.

Alkuvaiheessa pidettiin tärkeimpänä järjestää tutkimusmatkoja uralilaisia kieliä puhuvien kansojen pariin kieltä ja historiaa valaisevien ainesten keräämiseksi ja näin saatujen ainesten julkaiseminen. Tästä alkoi yksi suomalaisen tieteenhistorian suurimmista hankkeista: 30 vuoden aikana Seura lähetti kolmisenkymmentä stipendiaattia tutkimus- ja keruutyöhön läheisten ja etäisempien sukukieliä puhuvien kansojen luo.

Tutkimusmatkoilla kerätty aineisto oli välttämätön tieteenalan kehitykselle, koska ilman sitä tietomme uralilaisista kielistä olisivat riittämättömät. Kun lokakuun vallankumous v. 1917 (itse asiassa jo Venäjän sisäiset levottomuudet vuodesta 1914 alkaen) keskeytti tämän keruutoiminnan, seuraavat fennougristipolvet – osittain meidän päiviimme astikin – omistautuivat matkojen tuottaman valtavan materiaalin julkaisemiseen ja tutkimiseen, mikä on ollut fennougristiikan kannalta sekä etu että haitta.

Millaista oli fennougristien kenttäkeruu?

Suomalais-Ugrilaisen Seuran stipendiaatit viipyivät yleensä kohdealueillaan pitkään, useita vuosia, ja tutustuivat perinpohjaisesti tutkimaansa kieleen ja kulttuuriin. Joistakin kielistä oli ennalta käytettävissä suppeita sanalistoja tai yksinkertaisia kielioppiluonnoksia, mutta monissa tapauksissa tutkija joutui aloittamaan kieleen tutustumisen aivan alusta.

Tuolloin eivät kielen- ja perinteentutkimus olleet vielä eriytyneet toisistaan, joten kerättiin yhtä lailla sanastoa ja taivutuskaavoja kuin folklorea ja kansanelämän kuvauksiakin. Tutkijoiden tehtävä oli kartoittaa kaikki murteet, joten he eivät viipyneet koko aikaa yhdessä paikassa vaan pyrkivät keräämään materiaalia niin monilta murrealueilta kuin mahdollista. Sen vuoksi kerätyt materiaalit ovatkin yhä korvaamattomia, sillä muuta vanhaa murreaineistoa ei näistä kielistä ole olemassa ja osa sata vuotta sitten tutkituista murteista on jo täydellisesti hävinnyt.

Heikki Paasosen ja Yrjö Wichmannin keruutoiminta

Heikki Paasonen (1865–1919) tutki intensiivisimmin mordvaa (vuosina 1889–90), mutta teki myöhemmin pitemmän matkan Venäjälle (1898–1902), jolloin hän jatkoi mordvan tutkimustaan mutta merkitsi muistiin myös maria eli tšeremissiä ja hantia eli ostjakkia sekä turkkilaiskieliä tataaria ja tšuvassia. Hänen keräämiään mordvalaisia tekstejä (Mordwinische Volksdichtung 1938, 1939, 1941, 1947) on julkaistu neljä nidettä, ja 1990-luvulla valmistui vihdoin Paasosen kuusiosainen mordvan murteiden sanakirja (Mordwinisches Wörterbuch 1990–99). Paasosen hantilaistekstejä on julkaistu niin ikään neljä nidettä (H. Paasonens ostjakische Textsammlungen 1980) ja marilaistekstejä yksi nide (Tscheremissische Texte 1939) sekä marin itämurteiden sanakirja (Ost-tscheremissisches Wörterbuch 1948). Kaikki näistä ovat jälkipolvien toimittamia.

Yrjö Wichmann (1868–1932) tutki udmurttia eli votjakkia (1891–92, 1894), komia eli syrjääniä (1901–02) ja maria (1905–06). Hänen keräämästään materiaalista julkaistuja teoksia ovat mm. Syrjänische Volksdichtung (1916), Volksdichtung und Volksbräuche der Tscheremissen (1931), jotka hän ehti toimittaa itse. Wichmannin sanastoainekseen perustuvat permiläisten kielten sanakirjat Syrjänischer Wortschatz (1942) ja Wotjakischer Wortschatz (1987), jotka ilmestyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa laadittavassa tšeremissin murteiden sanakirjassa keskeisimmässä asemassa ovat niin ikään Wichmannin kokoelmat.

Keruutoiminta Siperian puolella

Siperian puolella puhuttavia uralilaisia kieliä tutkittiin myös intensiivisesti. K. F. Karjalainen (1871–1919) oleskeli neljä vuotta hantien luona (1898–1902). Hänen kenttätyönsä satoa ovat mm. kaksi tekstikokoelmaa (Südostjakische Textsammlungen 1975, 1997) ja kaksiosainen sanakirja Ostjakisches Wörterbuch (1948).

Artturi Kannisto (1874–1943) keskittyi mansin eli vogulin tutkimukseen perinpohjaisesti (1901–06); hän kävi jokaisen mansilaisperheen luona ja suoritti heistä samalla väestönlaskun. Hänen folklorekokoelmansa on julkaistu seitsemänä niteenä (Wogulische Volksdichtung 1951, 1955, 1956, 1958, 1959, 1963, 1980), joista viimeinen on sanasto teksteihin. Hänen laajaan sanastomateriaaliinsa perustuva vogulin murteiden sanakirja on tekeillä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Samojedikieliä lähti samana vuonna tutkimaan kaksi kovin erilaista tutkijapersoonaa: Toivo Lehtisalo (1887–1962) keskittyi nenetsin eli jurakkisamojedin tutkimiseen (1911–12, 1914). Hän ehti itse toimittaa omaa tekstimateriaaliaan (Juraksamojedische Volksdichtung 1947) ja Castrénin jäämistöä (Samojedische Volksdichtung 1940) sekä molempia yhdessä (Samojedische Sprachmaterialien 1960) ja myöskin sanakirjan keräämästään leksikaalisesta aineksesta (Juraksamojedisches Wärterbuch 1956). Kai Donner (1888–1935) otti tutkittavakseen eteläisemmät samojedikielet enetsin eli jeniseinsamojedin, nganasanin eli tavgin, selkupin ja kamassin (1911–13, 1914). Hän julkaisi sanastoa jo elinaikanaan (Samojedische Wörterverzeichnisse 1932), mutta hänen selkupin sanakirjansa on edelleen työn alla. – Kaikki edellä luetellut folklorekokoemat on julkaistu Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksissa ja sanakirjat Seuran Lexica-sarjassa.

Matkakuvaukset

Monet Seuran stipendiaateista ovat kirjoittaneet matkoistaan kirjoja (mm. Donner, Lehtisalo, Karjalainen). Niiden kautta avautuu tuolloinen Venäjän suomalais-ugrilaisten todellisuus, jota tutkijat hyvinkin kriittisesti mutta samalla myötätuntoisesti tarkastelevat. Heidän teksteissään on selvästi aistittavissa myös sortokauden varjo, huoli suomen kielestä ja suomalaisuudesta ja tunne suomalais-ugrilaisia kansoja yhdistävästä kohtalonyhteydestä, pienten kansojen vaikeasta asemasta suuremman puristuksessa.

Matkojen työskentelystä voi lukea myös heidän Suomalais-Ugrilaiselle Seuralle lähettämistään matkakertomuksista, jotka on julkaistu Seuran aikakauskirjoissa. Valitettavasti kerääjät ovat hyvin vähän kertoneet itse työskentelystä, mikä on etenkin folkloremateriaalin tulkinnan kannalta hankalaa: onko esimerkiksi laulut merkitty muistiin laulettuina vai kirjoitettuina, onko niistä jätetty kertosäkeet kielellisesti uutta tarjoamattomina pois, onko niitä lyhennelty jne.

Kieliaineisten julkaiseminen 1920-luvulta alkaen

Ensimmäisen sadan vuoden aikana suomalainen fennougristiikka oli luonteeltaan pitkälti kieliaineksen keruuta. Kun keruu Suomen itsenäistyttyä ja Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton, rajojen sulkeuduttua tuli mahdottomaksi, tarmo käännettiin julkaisemiseen ja tutkimiseen.

Seuraavina vuosikymmeninä, 1920-luvulta alkaen, ilmestyi valtava määrä kielennäytteitä ja vankkaa kielitieteellistä perustutkimusta sekä myös folkloristisia ja uskontotieteellisiä tutkielmia. Seuraavat fennougristisukupolvet kouliintuivat ammattiinsa useimmiten edeltäjiensä materiaaleja julkaisemalla ja oppivat sitä kautta tutkimansa kielet. Näin heistä tuli automaattisesti myös dialektologeja.

1990-luvulta alkaen on jälleen ollut mahdollista lähteä tekemään kenttätöitä itäisten suomalais-ugrilaisten parissa. Itse asiassa vanhat materiaalit tarjoaisivat nykytutkijalle kiinnostavan vertailukohdan ja mahdollisuuden noin sadan vuoden aikana tapahtuneen kielenmuutoksen tarkasteluun. Toistaiseksi tähän tilaisuuteen ei juurikaan ole tartuttu.

SIRKKA SAARINEN, Turun yliopisto