Hemminki Maskulainen – virsirunoilija

Palaa otsikoihin

Hemmingin virsikirja 400-vuotias

Hemminki Maskulaisen virsikirjan on arvioitu ilmestyneen neljäsataa vuotta sitten 1605. Virsikirja on sekä Suomen kirkon että suomen kirjakielen merkkiteos. Kirja vahvisti luterilaista uskoa ja edesauttoi suomen kirjakielen kehitystä. Se vaikutti muun muassa vuoden 1642 Raamatun kieleen, ja kirjoittajaa itseään on sanottu suomenkielisen kirjallisen runon ensimmäisten vuosisatojen merkittävimmäksi runoilijaksi.

Hemmingin virsikirjan ensimmäisen painoksen nimeä ei varmasti tiedetä, koska molemmista tämän painoksen jäljellä olevista kappaleista puuttuu kansilehti. Todennäköisesti nimi on kuitenkin ollut sama kuin vuosien 1607 ja 1630 painoksissakin: Yxi Vähä [’pieni’] Suomenkielinen Wirsikiria.

Hemminki Maskulainen syntyi Maskussa tai Turussa noin 1550 porvarisperheeseen. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa. Koulun rehtorina ehti hänen aikanaan olla Jaakko Finno, Hemmingin edeltäjä suomenkielisten virsien historiassa. Hemminki Maskulaisen virsikirja ei nimittäin ole aivan ensimmäinen suomenkielinen virsikirja, sillä Jaakko Finnon virsikirja oli ilmestynyt noin vuonna 1583. 

Hemmingin virsikirjalleen antama nimi ei ole totuudenmukainen: virsikirjassa ovat kaikki Finnon virsikirjan 101 virttä, mutta niiden lisäksi 131 uutta virsirunoa. Yhteensä virsikirjassa on 242 virttä. Niitä ei ole numeroitu, vaan nykylukijasta kirja muistuttaa  enemmän runo- kuin virsikirjaa. Sitä voikin sanoa ensimmäiseksi suomenkieliseksi runoantologiaksi, koska Finnon ja Hemmingin  kirjoittamien runojen lisäksi siinä on myös viisi Turun tuomiorovasti Pietari Melartopaeuksen runoa. Seuraava suomenkielinen yhtä laaja yhden tekijän runokokoelma ilmestyi vasta parin vuosisadan päästä.

Hemminki Maskulainen oli Maskun kirkkoherra. Nimi tuli virkapaikan mukaan: vielä opiskeluaikana se oli ollut Hemminki Henrikinpoika Hollo. Pappina Hemminki koki syvästi aikansa uskonnolliset ristiriidat. Mikael Agricola oli Hemmingille rakas ja läheinen, myös siksi että hänen poikansa oli Hemmingin koulutoveri. Kuningas Juhana III suosi kuitenkin katolista uskoa, minkä takia Hemminkikin joutui ainakin messukaavan suhteen joustamaan katolisuuden suuntaan. Tosin vastauskonpuhdistus vain hipaisi valtakuntaa, sillä kun valtaistuimelle nousi Puolan kuningas Sigismund, joka oli Juhanaakin jyrkempi katolilainen, papisto hätääntyi. Se kokoontui Uppsalaan ja julisti Ruotsin olevan luterilainen. Luterilaisuuden aseman vahvisti Kaarle-herttuan nouseminen hallitsijaksi.

Tämä kaikki tapahtui ennen vuotta 1605, jolloin Hemminki Maskulaisen virsikirja ilmestyi. Varmasti Turun tuomiokapitulin päätökseen teettää uusi virsikirja vaikuttivat juuri menneiden vuosikymmenten tapahtumat. Hemmingin virret onkin koettu opillisesti oikeiksi: ne ovat yhdessä Finnon virsien kanssa niin sanotun Vanhan virsikirjan (1701) runko, ja tämä virsikirja taas oli käytössä lähes kaksisataa vuotta.

Nykyisessäkin virsikirjassa on yhteensä 45 Hemmingin virttä: 43 virsikirjan virttä ja kaksi virttä Hemmingin suomentamasta Piae cantiones -laulukokokoelmasta Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud, 1616.

Palaa otsikoihin

Eurooppalaista virsirunoutta

Suurin osa Hemminki Maskulaisen kirjoittamista virsistä on suomennoksia. Aina ei voi kuitenkaan varmasti sanoa, onko virttä pidettävä enemmän alkutekstin kirjoittajan vai kääntäjän luomuksena. Ensimmäisillä virsisuomentajillamme on usein ollut käytettävissään sama virsi erikielisinä käännöksinä. Hemminki ei ole välttämättä suomentanut virttä alkuperäiskielestä, vaan on valinnut kustakin eri käännöksestä parhaaksi katsomansa kohdat. Monet virret ovat näin ollen pikemmin alkuperäistekstien mukaelmia kuin suomennoksia.

Jaakko Finnon virsikirjan runoja sen sijaan voi kutsua suomennoksiksi, sillä Finno seurasi hyvin tarkasti alkutekstiä. Voidaankin sanoa, että ensimmäisten virsikirjojemme tekijät yhdessä toivat kansainvälisen virsirunouden Suomeen, mutta Hemminki Maskulainen loi lisäksi omaa kotimaista perinnettä.

Mukaelmat syntyivät siten, että Hemminki jätti alkuperäisten ruotsin-, saksan-, latinan- ja tanskankielisten virsien säkeistöistä pois säkeitä, yhdisteli niitä ja mahdollisesti runoili itse lisää – tätä voidaan pitää nykyajankin näkökulmasta uutta luovana työnä. Hemmingistä se on varmasti tuntunut uuden luomiselta vielä enemmän kuin meistä, koska jo suomen kielellä kirjoittaminen on ollut tuore asia ja vaatinut siten kekseliäisyyttä.

Hemmingin virsikirjassa ei runojen alkuperästä mainitakaan mitään: alkutekstit on jäljitetty myöhemmin. Suomenkielisissä runoteoksissa on vasta toistasataa vuotta tehty jyrkkä ero käännöksen ja alkuperäisen tekstin välillä. Virsikirjoihin tekijätietoja alettiin merkitä viime vuosisadalla.

Palaa otsikoihin

Raamattuvirsistä omiin virsiin

Hemmingin virsikirjassa Yxi Vähä Suomenkielinen Wirsikiria on 242 virttä. Virsikirjan virsistä mahdollisesti 26 on Hemmingin itsensä kirjoittamia, toisin sanoen ne eivät perustu kenenkään muun kirjoittamaan virteen. 

Osa Hemmingin luomista virsistä pohjautuu Raamatun evankeliumeihin tai psalmeihin. Virsikirjan ilmestymisaikaan 1600-luvun alussa elettiin vielä uskonpuhdistuksen tunnelmissa. Katolisessa kirkossa Raamatun psalmeja oli laulettu sellaisenaan: säännöllisen poljennon puuttumisen ja suorasanaisuuden takia ne eivät sopineet seurakuntavirsiksi, vaan niitä esittivät harjaantuneet laulajat. Uskonpuhdistusaikana raamatunkohdat kirjoitettiin virsiksi; toisin sanoen Raamatun teksti rytmitettiin ja riimitettiin. Tämän jälkeen koko seurakunta pystyi laulamaan tekstejä yhdessä, mikä sopi uskonpuhdistuksen tuomaan uuteen, henkilökohtaista osallistumista korostavaan ajatteluun.

Raamattu haluttiin pitää ylimpänä uskon ja elämän ohjeena. Aivan ensimmäisiksi Hemminki Maskulaisen virsikirjan virsiksi ovatkin päässeet juuri raamattuvirret. Ne on kirjoitettu melko suoraan jonkin Raamatun kohdan pohjalta. Niiden taustalla on jo suomenkielisiäkin tekstejä, ainakin Mikael Agricolan Psaltari ja Se Wsi Testamenti (1548).

Uskonpuhdistusajan uutuutena alettiin psalmien lisäksi laulaa myös evankeliumeita. Jo Jaakko Finno oli ottanut evankeliumeista virsikirjaansa Sakariaan, Marian ja Simeonin kiitosvirret muuttamatta niitä mitenkään. Hemminki Maskulainen sen sijaan kirjoitti nämäkin raamatunkohdat suorasanaista tekstiä laulettavampaan muotoon. Ensin virsikirjassa on Finnon suorasanainen teksti, sitten ”Se sama” -maininnan jälkeen Hemmingin runomuotoinen teksti.

Kun juhannuksena veisataan kirkossa virttä ”Kiitetty olkoon Jumala” (258), lauletaan oikeastaan Raamattua, Luukkaan evankeliumin ensimmäisen luvun jakeita 68–79. Virsikirja nimeää virren Hemminki Maskulaisen kirjoittamaksi. Usean vuosisadan mittaisella matkallaan raamatuntekstistä virreksi sanasto on muuttunut niin paljon, että muistumana Raamatun tekstistä on oikeastaan vain Kristukseen viittaava sana aamunkoitto, Agricolalla: ”meite etzinyt on coitto ylehelde”. Vielä Hemmingin virsikirjassa Raamatun teksti on tunnistettavissa myös sanaston, ei vain sisällön, perusteella. Hemmingin virren sanasto mukailee raamatunkohdan sanastoa: terveydhen Sarvi, Daavidin Huone, pyhä liitto, vakaa vala. Suurin muutos raamatunkohdan ja Hemmingin virren välillä koskee puhuttelua: virressä  Jumala on sinä, raamatunkohdassa hän. Ks. Hemmingin virsi Agricolan käännöksestä (Luuk. 1: 68–79).

Jo raamattuvirsissä näkyy siis Hemmingin kynän jälki: hänen työtään niissä on vähintäänkin Raamatun tekstien rytmittäminen ja riimittäminen. Usein virsissä on mukana myös kokonaan Hemmingin omaa tekstiä. Raamattuvirsiin Hemminki nimittäin on saattanut runoilla kyseisen raamatunkohdan selityksen tai tulkinnan. 

Nykyään veisaamamme ”On Kristuksen tulemus arvaamaton” (virsi 152) on juuri tällainen Hemmingin kirjoittama pienoissaarna. Virren taustalla on Raamatun vertaus kymmenestä neitsyestä, ja alkuperäisen Hemmingin virren seitsemän ensimmäistä säkeistöä onkin raamatunkohdan runoksi puettu versio. Loput säkeistöt ovat raamatunkohdan selitystä:

Näin Christuxen tulemus tietämätöin,
Hetki cuoleman myös huomamatoin,
jong jälken on armon aica ulvos juosnut,
Paranoxen paicka pois pääsnyt. 
Meit synneidzeit, ah Jumal armadh.

Siis manap meit Herra valvoman,
Armon ajall ojenduman,
hänen ansjons oljuu ottaman,
Händ hyväs elos odhottaman.
M[eit synneidzeit, ah Jumal armadh].

Seoracunnas ovad seculaised,
Cans hyväin ulcocullaised,
Jotc Christuxen oljun hyljäväd,
Mailman hecumast huckuvad.
M[eit synneidzeit, ah Jumal armadh].

Ei taedha tehdhä autuax ansjom omad,
Paidz Christuxen ansjon suomat,
Cung luottain lujast turvadcam,
Ain elom caunist käyttäkäm,
Meill synneidzeill jong Jumal suocon.

Mailman myös suru suur suistacam,
Autuudhest murhe muistacam,
Herran tuloo virjäst vartjoidcam,
Niin ilon taevan tavoitam.
Meill [synneidzeill jong Jumal suocon].

Nykyinen virsi alkaa raamatunkohdan selityksestä:

On Kristuksen tulemus arvaamaton,
myös kohta voi aueta hauta,
ja niin armonaikamme loppunut on,
voi, sitten ei parannus auta.
Oi Herramme, armahda meitä!

Tätä Hemmingin virttä voi kutsua opetusvirreksi. Opetusvirret muodostivat vanhimmissa virsikirjoissamme oman osastonsa. Monien evankeliumivirsien lisäksi niihin kuuluivat katekismusvirret: Hemminginkin virsikirjasta voi esimerkiksi kymmenen käskyä lukea runomuotoisina:

Minä olen sun Herras Jumalas,
Älä muit pidhä turvanas,
Mun päällän usco vahvasta,
Minua myös sydhämest racasta.
Kyrieeleison.

Nykyisen virsikirjamme virret ”Ne jotka täällä uskossa” (virsi 141) ja ”Maailma täynnä turhuuttaan” (virsi 157) perustuvat samaan Hemminki Maskulaisen kirjoittamaan virteen: virsi 141 alkuosaan ja 157 loppuosaan. Alkuosassa kuvataan pyhien eloa maailmassa ja loppuosassa taas keskitytään maallisen turhuuteen ja katoavuuteen.

Virsi on esimerkkinä sellaisista Hemmingin kirjoittamista virsistä, jotka eivät suoraan perustu mihinkään raamatunkohtaan eivätkä ole suomennoksia. Se on myös hyvä esimerkki Hemmingin suorasukaisuudesta:

Caick qvin Christusta cunnjoitid
Ja uscon oikjan tunnustid
He pidhid paljo paramban
Sen suuren taevan tavaran: 
Cuin mailman häijyn hecuman,
Taick turhan cunnjan catovan.

Eipä he valdain vaatimall,
Cuningain covall käskemäll,
Cuvii cuuroi cumartaned,
Hengettömii cunnjoittaned,
Pacanain Jumaloit palvelled,
Christuxen uscost erhelled.

Kärseid ennen kyll covutta,
Tylyin tyrannein tuimutta,
Haavad, häpjäd, häväistyxed,
Kyllän curjad culkeuxed,
Vihad, vainod, fangiuxed
Piinad, surkjad suretuxed.

Cosca tulepi duomjolla,
Christus caikella cunnjalla,
Pyhäd täs Herran turvilla
Seisovad suurell rohkjulla,
Vahvast vastan vaevahitans,
Tuimii Tyrannei vainoitans.

Hepä Hengens ahtaudhest,
Sydhämen kivun surkjudhest,
Pyhäin perinöst peljästyväd,
Mailman muutett hämmästyväd,
Valjust vaevoins valittavad,
Käskenäns curjast puhuvad.

Engö me ennen ollesam
Näitä pitäne naoronam?
Pidhim heit jalcaportanam,
Pilcax poljim heit painuman,
Teorax tehdhä temmaelim,
Heidhän elons hyljäelim.

Cadzo cuinga he cunnjasa,
Ovad autuas ilosa,
Siihen he ovad säästetyd,
Pyhäin perindön päästetyd,
Jumalan jouckon otetud,
Jumalan lapsix luetud.

Mitä meit autti mailman meno?
Corjus kempi pramjus paljo?
Vaattein callein kiildämyxed?
Muitten paljod palveluxed?
Voima väkevä, valda tuima?
Cunnja corkja, suuri saama?

Cullad, calud, caick tavarad?
Taick sughud suured avarad?
Cuin samois sanan saattaja,
Cuin joudhui haaxi juoxeva,
Cuin lindu leten livautti,
Cuin nuoli ammutt sivautti.

Perät pois pyrjid kiiruttain,
Joedhen jäljeit ei tutacan:
Niin nedkin ojet olkeisid,
Cauvas caikin pois culkeisid,
Äkild cuin varjo catoisid,
Cuin ei ollucan olisid.

Oho meitä onnettomii,
Tieten tyhmii toimettomii,
Etem totelle totutta
Engä osane autuutta,
Engä armon auringota,
Engä käine oikja rata.

Vaevaesed vaickjast valittavad,
He hiljan huckan catuvad,
Aica cadhotettuin catua,
Jo cadhotuxen caatunein.
Hep helvetin tuulen duomitan,
Piruin cans piinan kituman.

Pyhädpä pysyväd taevas,
Engelein iloises seoras,
Christuxen cansa cunnias,
Isän, Herran Hengen huomas,
Herrall kiitos hyvin suomast,
Idcust ilon omill andamast.

Palaa otsikoihin

Virsien hengellinen sanoma

Nykyiseen virteen ”Oi Luoja, lohduttajamme” (virsi 115)  on säilynyt Hemmingin kielikuva, jossa  uskominen on ristissä kiinni riippumista. Hemmingin muistakin virsistä voi lukea, että hänelle uskominen ei ole ollut passiivista uskossa olemista vaan totista kilvoittelua, esimerkiksi:

Ann Jumal meidhän hyvyttäs ain muista,
Sun käskys pitä,
idzem synnist suista.

Halud häijyd pois häkytä,
Lihan himod pois läkäytä.

Hemminki sanoo suoraan, mitä ajattelee:

Qvin racastam hecumat hartast,
Näky mielestäm risti rascax,
Cuta kärsim vähän erän. 
– –

Meidhän tääll täyty kärsii vaevaa,
Luodhud caick tätä todhistavad,
Jos tahdhom Christittyn olla.
Mutt mailma vaevohin suuttu,
Ja Christuxen uscost pois puuttu,
Häijyn haluns himos ollen.

Toisaalta Hemminki ei jää vain ihmisen syntisyyden kuvauksiin, vaan kertoo suoraan myös sen, minkä takia pelastuminen on mahdollista (nykyään virsikirjassa ”Sinua, Jeesus, piinattiin”, virsi 62):

O camala duomjo, salaus suur,
Syytöin syypän edhest vaevatan,
Qvin pahoin tekjä rickop juur,
Sen sias hurscas pyhä piinatan,
Cuole Jumal ihmisen edhest,
Luoja luondocappalens syyn puolest.
Cuings Christe idzes näin nöyritid?

Sä viatoin vicapäedhen edhest
Armon halust kävid cuoleman.
Etts päästäisid meit pirun kädhest,
Iäss lapsix soid tuleman,
Velcam maxoid, laiin täytid,
Meill armon ja auun näytid,
Piinas ja cuolemas cautta.

– –

O Jesu cuing sua kiittänen,
Taaen armos auun tähdhen?
Etts nöyritid idzes näin tänne,
Kävid Cuoleman caickein nähdhen.
Aut ettän sen ain muistaisin,
Idzen pois synnist suistaisin,
Jongs tähdhen surkjast surmattin.

Mua piinas ansjost osalisex tee,
Synnist verelläs virut puhtaxi,
Sun haavais sisäll sä minua vie,
Isäs edhes tee mua hurscaxi.
Vahvist tähän uscoan lujaxi,
Vaevois, kiusauxis turvaxi
Mull piinas ja cuolemas olcon.

Hemminki sanoo kiertelemättä, mikä tähän uskoon taipumattomia odottaa (nykyään virsikirjan virressä 157 ”Maailma täynnä turhuuttaan”):

Vaevaesed vaickjast valittavad,
He hiljan huckan catuvad,
Aica cadhotettuin catua,
Jo cadhotuxen caatunein.
Hep helvetin tuulen duomitan,
Piruin cans piinan kituman.

Virsillään Hemminki puolusti luterilaisuutta rohkeammin kuin Finno. On kiinnitetty huomiota esimerkiksi Hemmingin ehtoollisvirteen (nykyisin ”Kiittäen nyt ylistämme”, virsi 221), jossa hän hylkää Tuomas Akvinolaisen alkutekstissä olleen muuttumisopin kirjoittamalla ”Leipä ei muutu”.

Ehtoollisvirren viimeiset säkeistöt kuudennesta eteenpäin ovat Hemmingin omaa tekstiä. Näissä säkeistöissä hän sanoo, että syntejä ei saada anteeksi ehtoollista nauttimalla vaan uskomalla:

Niin se paha cuin se hyvä,
Leiväs viinas molemin,
Suulla syöpi, suulla juopi
Ruumin veren molemin.
Cuolema pahall, elämä hyväll,
Eri osa on molemill.

Paha on vieras catumatoin täs,
Uscotoin Herran sanoi,
Eikä parane, aina pahane
Tieten pysy synnis pahoin:
Synnix syöpi, duomjox juopi,
Otta cadhotuxen ansjon.

Synneins catuva, sydhämest sureva,
Ojeta elämätäns tahtoin,
Hyvä täs liene, uscoa tiene,
Herran omin asetus sanoin,
Herran cuoleman, pitäin oman,
Sill synnist pääsnens uscoin.

Ehtoollisen nauttiminen on tarkoitettu uskon vahvistamiseksi ja on eri asia kuin synneistä pääseminen:

Jesu kiitett, ijät ylistett,
Ruumillas meit ruockimast,
Vahvistamast virvottamast,
Verelläs synnist viruttamast:
Ynnä Isän, Hengen pyhän
Cunnja nyt, cuin alust hamast.

Palaa otsikoihin

Hemmingin sanastoa ja kielikuvia

Hemmingin kielikuvat vetoavat tunteisiin. Fraasin pestä verellä puhtaaksi rinnalla on säe sun haavais sisäll sä minua vie. Kristityn ajassa oleminen on ristissä kiinni riippumista, siis totista kilvoittelua. ”Uscovaised asuvaised, kiildäväised Kirckast cuin auringon terä” kuvaa vanhurskaiden puhtautta iankaikkisuudessa. Moniääninen laulu on monen mutcaisill äänill laulamista.

Nykyisen virsikirjan virsi ”Enkeli taivaan” (virsi 21) on alkujaan Hemmingin suomentama. Alkuperäisessä suomennoksessa lauletaan toisin sanoin kuin nykyään:

Hemminki 1605	Virsikirja 1986
Ah Jesuinen minun Herraisen	Ah Herrani, mun Jeesuksein,
Tule minun sydhäncarsinaisen.	tee asunnokses sydämein.

Hemmingin käyttämä sana  sydhäncarsinainen vie laulajan ajatukset talliin. Ihminen kokee itsensä yhtä halvaksi kuin oli se paikka, johon  Jeesus konkreettisesti tuli.

Hemmingin aikana kuoleman kuvaaminen oli tavallista. Pääsiäisvirren ”O Jesu cuings oled piinattu” (”Sinua, Jeesus, piinattiin”, virsi 62) kolme ensimmäistä säkeistöä keskittyy Kristuksen kärsimyksen kuvaamiseen:

O Jesu cuings oled piinattu
Poskell piesty, syljett, rusicoittu,
Orjantappuroill cruunattu,
Sun ruumis ruoskittu, haavoittu
Purpurall pilcatt naorettu, 
Veri pääst, casvoist vuodhatettu,
Coco ruumis verta tiucui:

Ristin pääll jäsenäd pingotetud,
Jalad, kädhed läpidz lävistetyd.
Eticall sapell juotettu,
Sydhän ricki pilcall pistetty,
Julmall Jumalan vihall runneltu,
Kylki keihäll läpidz tungettu
Surkiall cuolemall surmattu.

Cuing sun hyvä hahmos lauvenut,
Cans casvos caunis valistunut.
Sun ruumis rymäx rauvenut,
Valjox on muotos muuttunut,
Ett luodhud caick luondons vastoin
Hämmästyid, surid, itkid, lastoid
Heidhän Herrans luojans cuolendot.

Hemminki Maskulainen käyttää ilmauksia, jotka saattavat nykylukijasta tuntua virsirunoon liiankin voimakkailta. Veri vuotaa Kristuksen kasvoista ja päästä, ei esimerkiksi haavoista, ja hänet on ripustamisen sijaan pingotettu ristin päälle. Kärsimyksestä lauletaan preesensissä ja perfektissä. Näiden aikamuotojen takia kuolema on veisaajalle läsnä, aistittavana tässä ja nyt.

Jotkin ilmaukset, jotka nykyään tuntuvat lukijasta hyvin voimakkailta, eivät kuitenkaan Hemmingin aikana välttämättä ole olleet arkikielestä poikkeavia. Esimerkiksi verbi manata säkeessä ”Siis manap meit Herra valvoman” tarkoittaa ’kehottamista’ ja ’vaatimista’ ja on Hemmingin aikana esiintynyt myös arkikielessä tuossa merkityksessä. (Ks. verbi manata luvusta Hemmingin sanat.) Kieli muuttuu, ja manata-verbiäkin käytetään nykyään harvoin tässä merkityksessä; käyttö olisi mahdollinen juuri esimerkiksi runossa.

Nykyisissä virsissä saattavat pauhata urut, mutta Hemmingin virsissä myös kristityt:

Eija Eija Cans Engelein, 
caickein pyhäin,
caick paohavad,
Pyhä Pyhä Pyhä Jumal.

Pojad parhad paohadcatt,
Neidzed nuored iloidcatt,
Vanhad vahvast veisadcatt.

Viehättävintä vanhinten äidinkielisten tekstien lukemisessa onkin tämä ristiriita: kirjoitukset ovat vanhoja, mutta silti ne tuntuvat sanovan monet asiat tuoreemmin kuin nykykielellä pystyisi sanomaan. Sanat ovat tuttuja nykykielestäkin, mutta niitä on käytetty yhteyksissä, joissa nykyään käytetään jotakin muuta ilmausta.

Se että Hemmingin sanonta tuntuu nykyään niin ilmaisuvoimaiselta, johtuu siis osittain kielen yleisestä muuttumisesta, mikä ei välttämättä tarkoita kehittymistä vaan pikemminkin pelkistymistä. Tämän paljastaa suomen kirjakielen historia. Kun on pyritty yhteiseen ja yleiseen kieleen, on täytynyt tehdä monia kompromisseja ja yksinkertaistuksia: on esimerkiksi pitänyt karsia murresanoja ja merkitysvariantteja, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa tarpeetonta hämmennystä tai jopa väärinkäsityksiä.

Toisaalta nykylukija voi aivan hyvin uskoa siihen, mitä Hemmingin sanat sanovat: niiden takana on runoilija voimakkaine tunteineen, ja sanasto on sen mukaista. Todennäköisesti moni ilmaus on ollut jo syntyessään aivan yhtä tunteisiin vetoava kuin nykyäänkin.

Vertailu Finnon virsiin onkin osoittanut, että myös oman aikansa yleiseen kielenkäyttöön verrattuna Hemmingin kieli on persoonallista, voimakkaasti tuntevan runoilijan kieltä. Hemminki on käyttänyt saman asian ilmaisemiseen värikkäämpiä sanoja ja ehkä myös mielikuvituksellisempia kuvia kuin Finno. Vertaileminen on ollut mahdollista, koska Finno ja Hemminki ovat suomentaneet samoja virsiä.

Palaa otsikoihin

Tyylikeinoja kansanrunoudesta 

Hemminki Maskulaisen virsirunojen mielenkiintoisimpia piirteitä on se, että hän otti tyylikeinoja kansanrunoudesta. Hemmingin virret ovat sangen vuolaita. Vuolaus kertoo ehkä toisaalta runoilijan palavasta tunteesta, joka on purkautunut sanoiksi, toisaalta sen voi nähdä tietoisena kansanrunouden itkuvirsistä lainattuna tyylikeinona.

Kalevalamitta

Jotkin Hemmingin säkeistöt noudattavat kalevalamittaa:

Kärseid ennen kyll covutta,
Tylyin tyrannein tuimutta,
Haavad,  häpjäd, häväistyxed
Kyllän curjad culkeuxed,
Vihad, vainod, fangiuxed
Piinad, surkjad suretuxed.

Oho meitä onnettomii,
Tieten tyhmii toimettomii,
Etem totelle totutta,
Engä osane aututta,
Engä armon auringota,
Engä käine oikja rata.

Hemmingin jälkeen virsirunoilijat luopuivat kalevalamitasta, koska se oli pakanallisen runon mitta. Matkallaan nykyvirsikirjaan Hemminginkin virret ovat menettäneet kalevalamittaisuutensa.

Hemmingin alkuperäiset virret ovat kuitenkin usein kokonaisuudessaan poljennoltaan vajavaisia, koska niissä saattaa olla sekaisin sekä jambi- että kotoisia kalevalamittaisia säkeitä. Suomennettavista säkeistä valtaosa oli jambia. Suomen kielen sanat ovat pitkiä, ja yksitavuisia sanoja on vähän, minkä takia suomea oli vaikea sovittaa jambimittaan. Kalevalamitta oli Hemmingille tuttu, niinpä hän vapaasti käytti jambin sijaan myös sitä. Hän löysi kuitenkin useita vaihtoehtoja myös suomenkielisen jambisäkeen rakentamiseen.

Alkusointu

Perca sydhämed petoxist,
Juonista jumalattomist,
Niist cangius cauvas carcota,
Kiusauxist meit kirvota,
Elämän vedhell virvota.

Alkusointu on suomalaisen kansanrunon keino, kun taas suomennettavissa virsirunoissa käytettiin loppusointua. Hemminki ei aina noudattanut alkuperäistekstin loppusointukaavaa eikä yrittänyt saada loppusointuja joka säkeistöön. Toisaalta hän käytti vapaasti alkusointua, joka kokonaan puuttui alkuperäisistä säkeistä.

Hemmingin virsissä esiintyy ilmaus suistaa synnistä. Tämä liittyy ilmeisesti alkusoinnun tavoitteluun, samoin ilmaus ”synnist verelläs virut puhtaxi”, jossa Hemminki käyttää verbiä viruttaa eikä verbiä pestä. 

Alkusointu myös synnytti Hemmingin virsirunoihin sanontoja, joita ei muuten ehkä olisi syntynyt – kansanrunoudesta tuttu ilmiö. Jotkin Hemmingin varsin persoonalliset kuvat saattavat siis olla myös tämän tyylikeinon aiheuttamia. Virressä ”Taaen elämän peräst parambat” Hemminki kuvaa autuaitten eloa kuoleman jälkeen:

Taevan Chuoris cumajavad,
Uruin uutt virttä veisavad,
Cumisevill curcuill laolavad. 
Monen myös mutcaisill äänill. 
Ynnä Engeleitten kielill Jumalat alat ylistäin. 
Eija Eija Cans Engelein, caickein pyhäin, caick paohavad,  
Pyhä Pyhä Pyhä Jumal.

Sanonnat cumisevill curcuill ja monen myös mutcaisill äänill ovat ehkä syntyneet juuri alkusoinnun tavoittelun takia. Jälkimmäinen kuvaa siitä huolimatta varsin osuvasti moniäänistä laulua. Hemmingille tyypillistä siinä on sanonnan konkreettisuus.

Kerto

Hemminki otti kansanrunoudesta myös kerron. Seuraavissa säkeissä yhdistyvät kauniisti alkusointu ja kerto: sama asia – kehotus kiittämään – on alkusointuisesti sanottu  kolmesti, aina eri sanoin.

Pojad parhad paohadcatt,

Neidzed nuored iloidcatt,
Vanhad vahvast veisadcatt.

Kerto on rakentamassa myös pääsiäisvirttä ”O Jesu cuings oled piinattu”. Esimerkiksi ”Minä väärin tein” on kerrattu siinä kahdella muulla tavalla, samoin kuin ”sinä rangaistin”. Kertoa on myös vastaavan nykyisen virren 62 ”Sinua Jeesus piinattiin” yhdeksännessä säkeistössä, tosin osittain toistoksi muutettuna. Kun Hemmingin virressä sanotaan kahdella muullakin tavalla ”Minä väärin tein”, nykyvirsi toistaa sen samoilla sanoilla:

Hemminki 1605 Minä väärin tein: sinä rangaistin. Minä ricoin: sen edhest sinä vidzattin. Minä häpjän tein: sinä vaevattin. Mun syndein tähdhen sinä piinattin, Ja ristin puuhun ripustettin. Mun pahudhen tähdhen sä cuoletettin, Mun syndein uhrix sinä uhrattin.

Virsikirja 1986 Tein väärin, sinut tuomittiin ja vaivuit ristin alle. Tein väärin, sinut rangaistiin ja vietiin Golgatalle. Teen väärin aina uudestaan,  vaan, Kristus, kuljit kuolemaan. Se uhri aina riittää.

Palaa otsikoihin

Miten Hemminki kirjoitti?

Hemmingin virsikirja ilmestyi aikana, jolloin suomen kielen ortografia ei ollut vielä vakiintunut. Suomen kieltä kirjoitettiin siis hyvin monella eri tavalla. Nykyään kirjoittajalla on valmis työkalu, mutta vielä Hemmingin aikana näin ei ollut. Nyt voi joutua Hemmingin kohtaamaan tilanteeseen silloin, kun kirjoittaa vierasta kieltä: sanan osaa lausua muttei ole varma siitä, miten se pitäisi kirjoittaa. Hemmingin ongelma ei johtunut tietämättömyydestä; hänen piti päättää, mikä olisi paras tapa kirjoittaa tietty äänneyhdistelmä. Jo pelkästään ajatuksen  pukeminen kirjoitusasuun vaati hänen aikanaan luovuutta. 

Hemminki pyrki kaiken lisäksi johdonmukaisuuteen, mihin vielä Agricola ei ollut kyennyt. Hänen ortografiansa luonnollisesti poikkeaa nykyisestä, mutta koska hän systemaattisesti noudatti omaa järjestelmäänsä, hänen tekstiään on nykyään lukijan huomattavasti helpompi lukea kuin Agricolan tekstejä.

Kaikkien, jotka halusivat kirjoittaa suomea, piti esimerkiksi päättää, kirjoittaako pitkä vokaali yhdellä vai kahdella kirjaimella. Agricola oli merkinnyt sen yleensä aina yhdellä vokaalilla, mutta Hemminki päätti kirjoittaa sen kahdella vokaalilla määrätapauksissa. Esimerkiksi illatiivin pitkän vokaalin hän on kirjoittanut kahdella kirjaimella, jos sana voi esiintyä myös genetiivissä: näin ollen hän kirjoittaa ”Tääldä tyghös mua iloon [pro ilon] viene”. Voisi sanoa, että Hemminki käytti ortografisia keinoja merkitysten erottamiseen.

Hemminki muutti Jaakko Finnolta ottamiensa virsien oikeinkirjoituksen oman järjestelmänsä mukaiseksi. Hän teki Finnon teksteihin myös muutoksia, joiden taustalla on hänen murteensa. Esimerkiksi pääpainollisen tavun i- ja u-loppuiset diftongit hän muutti e- ja o-loppuisiksi, jos muunnoksen tuloksena ei ollut pitkää vokaalia: mm. päivä ja rauha ovat Hemmingillä asussa päevä ja raoha. Hänen virsissään on monia muitakin piirteitä lounaismurteista.

Palaa otsikoihin

Hemmingin perintö

Nykyään veisaamme sekä Hemmingin itsensä kirjoittamia että hänen suomentamiaan virsiä. Nykyisessä virsikirjassa vuodelta 1986 on yhteensä 43 Hemmingin virsikirjan virttä. Lisäksi siinä on kaksi virttä Hemmingin suomentamasta Piae cantiones -laulukokokoelmasta Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud, joka ilmestyi vuonna 1616. Nämä ovat virsi 277 ”Oi Kristus, taivaan kuningas” ja virsi 300 ”Jeesuksen muisto ihana”. Ks.  Hemmingin virret nykyisessä virsikirjassa.

Hemmingin suomennoskokoelmaa on pidetty runoteknisesti laadukkaampana kuin hänen virsikirjaansa. Virsi 300 on säilynyt hämmästyttävän lähellä Hemmingin kirjoittamaa asua. Esimerkiksi kolmas säkeistö on pysynyt melkein samassa muodossa, johon Hemminki sen aikoinaan kirjoitti:

Hemminki 1605	Virsikirja 1986
Jesu anna minun tuta	Mun, Jeesus, anna tuntea
Rackaudhes avarutta.	rakkautesi suuruutta.
Jesu andexi andaja,	Oi Jeesus, anteeksantaja
Ja taevan cunnjan candaja	ja taivaan kruunun kantaja,
Sä armon aino jacaja.	ainoa armon jakaja.

Muuttunut kieli

Yleensä Hemmingin nimiin pannut nykyisen virsikirjan virret poikkeavat paljon siitä, millaisiksi  Hemminki ne kirjoitti. Virret ovat runoutta, jota käytetään päivittäin. Tämän takia niitä uudistetaan esimerkiksi kielen yleisen muuttumisen myötä. Uudistusten tekijää tai tekijöitä ei aina mainita virren lopussa; on ilmeisesti katsottu, että tärkeintä on virren sanoma ja että sanoma välittyy suurtenkin kielellisten uudistusten jälkeen.

Luonnollisimpia ovat tietenkin muutokset, jotka liittyvät kielen kirjoittamiseen. Myös monet sanastolliset muutokset ovat ymmärrettäviä. Virsien alkuperäistä tekstiä on voitu joutua muuttamaan sen takia, että virren rytmi on haluttu entistä paremmin johonkin sävelmään sopivaksi.

Sanaston muutoksia

Jonkin sanan merkitys on saattanut muuttua tai sana jopa kadota kielestä, minkä takia myöhemmät virsikirjat eivät sitä tunne. Hemminki käyttää esimerkiksi sikjä-sanaa aivan neutraalisti viittaamassa lapseen. Nykykirjakielestä kadonneita sanoja taas ovat esimerkiksi verbit häkyttää ja läkäyttää.

Virsiin on vakiintunut oma sanastonsa viittaamaan tiettyihin asioihin. Nykypäivän virsirunoilija ei varmaankaan käyttäisi paholaisesta nimityksiä piru ja perkele, jotka ovat Hemmingin  virsissä tavallisia. Niinpä nykyisen virsikirjan virressä ”Kylväjä lähti kylvämään” (virsi 192)  lauletaan, että ”kiusaaja ottaa sanan pois”, kun Hemmingin alkuperäistekstissä ”Perkel sen muistost otta pois”.  Virressä ”Oi Luoja, lohduttajamme” (virsi 115) taas pyydetään katkaisemaan ”kahleet syntien”, kun Hemminki käyttää ilmausta ”Pirun paoloist ulosauttele”. Hyvin valjulta tuntuu ilmaus ”luo meihin sanas rakkaus”, kun samaa asiaa on Hemmingin  alkuperäisessä virressä pyydetty sanomalla ”sanas himoon sytyt aina”. Himo on vakiintunut tarkoittamaan kiintymystä johonkin maalliseen, ei hengelliseen, mikä on epäilemättä yhtenä syynä siihen, että sana ei enää esiinny nykyvirressä.

Hemminki havainnollistaa maallisen katoavuutta vertauksella:

Cuin samois sanan saattaja,
Cuin joudhui haaxi juoxeva,
Cuin lindu leten livautti,
Cuin nuoli ammutt sivautti.

Nykyvirsikirjan vastaavassa virressä ”Maailma täynnä turhuuttaan” (virsi 157) kaiken katoamista verrataan taivaan poutapilveen, varjoon, aallon vaahtoon ja nuolen lentoon. Vertaus on peräisin alkuperäisestä virrestä, alkujaan Raamatusta. Sanat on kuitenkin osittain vaihdettu toisiksi, mikä on ymmärrettävää: nykymaailmassa on nopeampiakin asioita kuin Hemmingin säkeitten samoava sanansaattaja tai laiva.

Kielikuvien muutoksia

Nykyisissä Hemmingin kirjoittamiksi ilmoitetuissa virsissä alkuperäistä Hemminkiä ovat siis usein vain aihe ja jotkin runokuvat. Sanojen muuttaminen toisiksi on tosin usein aiheuttanut sen, että rehevä kuva on haalistunut.

Sananvalinnalla on merkitystä. Kun lukee Hemmingin  kirjoittamaa alkuperäistä virttä, tuntuu nykyinen virsi usein värittömältä. Kuva saattaa olla alkuperäistekstistä, mutta sanat on valittu toisin.

Esimerkiksi virressä, joka pohjautuu Raamatun vertaukseen kylväjästä, Hemminki käyttää konkreettista kielikuvaa Jumalasta sydänten kyntäjänä. Nykyvirressä ajatus on sama, mutta Jumala ei kynnä vaan uudistaa:

Meidhän covan sydhämen o Jumal,
Kynnä sanas ja henges voimall.

Henkesi Pyhän voimalla
uudista meidät, Jumala.

Virressä ”Sinua Jeesus piinattiin” (virsi 62) Kristuksen kuolemaa lähestytään eri tavoin kuin Hemmingin alkuperäisessä virressä. Kuolema on etäinen. Siitä puhutaan imperfektissä. Hemmingin virsikirjassa kärsimys sen sijaan on aistittavana ja läsnä. Aikamuoto on preesens:

O Jesu cuings oled piinattu
Poskell piesty, syljett.

Sinua, Jeesus, piinattiin, 
alttiiksi itses annoit.

Hemmingin säkeet ”Veri pääst, casvoist vuodhatettu, Coco ruumis verta tiucui” ovat tätä sovinnaisemmassa asussa ”haavoista verta vuoti”. Kristuksen verta vuotavat kasvot olisivat nykyään ehkä liian voimakas kuva.

Selvennöksiä

Jotkin muutokset ovat  ainakin nykylukijan kannalta saattaneet selventää virren yhteyttä Raamatun tekstiin. 

Hemminki puki runomuotoon Johannes Kastajan isän Sakariaan kiitosvirren (Luuk. 1: 68–79). Hemmingin virressä sanasto mukailee raamatunkohtaa: terveydhen Sarvi, Daavidin Huone, pyhä liitto, vakaa vala löytyvät molemmista. Nykyasuisesta virrestä ”Kiitetty olkoon Jumala” (virsi 258 ) nämä sanat puuttuvat, mutta Johanneksen nimen mainitseminen auttaa liittämään virren juuri kyseiseen Raamatun kohtaan. Hemminki sen sijaan ei mainitse Johannesta nimeltä.

Virressään ”Taaen elämän peräst parambat” Hemminki viittaa Johanneksen evankeliumiin  (Joh. 17: 21–24): 

Tundemattomad Tutux tulevad,
caick pysyväd
Pyhäin perinös,
Idz ilmei asu meis Jumal.

Hemmingin säkeitä ei ole yhtä helppo yhdistää evankeliumiin kuin  nykyisen virren ”Kuoleman jälkeen parempaa” (virsi 144) säkeet:

Kaikki, kaikki ovat yhtä
ystävinä Jumalassa
Isä yhtä lasten kanssa.

Vaikka alkuperäisessä virressä sama asia on sanottu vivahteikkaammin, nykyisen virren ilmaus kaikki ovat yhtä viittaa evankeliumiin paremmin kuin Hemmingin teksti. Kyseisessä raamatunkohdassa Jeesus puhuu Jumalalle:

Senpäle ette he caiki pite ychte oleman, ninquin sine Ise minus olet, ia mine sinus, ette hekin pite mös meisse ychte oleman [– –] Mine heisse,  ia sine minus, ette heiden pite oleman teudheliset yhdes [– –] Ise, Mine tadhon, ette cussa mine olen, sielle heidhengi pite oleman iotcas minun andanut olet. (Agricolan käännös.)

Säilynyt kieli 

Joskus Hemmingin ilmeikäs sanasto ja kielikuvat ovat kulkeneet virren mukana vuosisatojen läpi. Helluntaivirressä  ”Oi Luoja, Lohduttajamme” (virsi 115) pyydetään edelleen, kuten alkuperäistekstissä, perkaamaan sydämet juonista ja petoksista:

Puhdista häijyt sydämet,
pois perkaa juonet, petokset.

Uskomisen Hemminki kuvaa samassa virressä ristissä kiinni riippumisena. Sama kuva on säilynyt nykyvirteen asti: 

Opeta Isää tuntemaan,
Kristusta, Poikaa, kuulemaan,
lunastajaamme luottamaan 
ja ristin alla ainiaan
sinussa kiinni riippumaan.

Hemmingiltä on saanut nykyvirressä säilyä ihana kristittyjen yhteyden havainnollistus. Tässä kohden Hemminki on onnistunut välittämään hurmoksellisen tunnelman käyttämällä tehokeinona kertoa:

Hemminki 1605	Virsikirja 1986
Ollan Engeleitten elos	Nyt autuaitten joukossa,
Alat autuitten ilos	enkelten juhlaseurassa
Ynn ystävitten seas	riemusta kasvot hohtaa,
Sucuin, sisaritten seoras,	kun siskot, veljet, vanhemmat,
Veljeitten, vanhenbain joucos.	tutut ja tuntemattomat
Tuttuin,  tundemattomain.	toisensa siellä kohtaa.
Tundemattomad Tutux tulevad,
caick pysyväd	Kaikki, kaikki ovat yhtä
Pyhäin perinös,	ystävinä Jumalassa,
Idz ilmei asu meis Jumal.	Isä yhtä lasten kanssa.

Virsi ”Sinua Jeesus piinattiin” (virsi 62, Hemmingin virsi ”O Jesus cuings oled piinattu”) on rakenteeltaan pysynyt samanlaisena kuin miksi Hemminki sen kirjoitti: ensin kuvataan Kristuksen kuolemaa, sitten puhutaan hänen viattomuudestaan  siihen, asetetaan vastakkain Kristus ja syntinen ja lopuksi esitetään rukous.

Hemmingin virsi rakentuu syntisen ja Kristuksen vastakkainasettelulle, ja sama rakenne on säilynyt nykyiseen virteen asti:

Hemminki 1605	Virsikirja 1986
Minä synnin siteill sidottu:	En syntiäni peljännyt,
Jongs edhest sinä kiinotett, fangittu,	vaan sillä sidoin sinut.
Minä tuonen nuorill nivottu:	Et väistynyt, et estellyt,
Sä cuoleman kivuill rangoittu.	vaan päästää tahdoit minut.
Minä perkelen cahlein culjennu,	Piinaasi olen syyllinen
Ja Jumalan vihan all oljennu:	ja rangaistuksen ansaitsen,
Sinä joid vihan maljan edhestän.	vaan tuomioni kannoit.
Minä ain ylpjä: sinä hiljainen,	Näin kiivas, kovakorvainen
Puusteill ja purpurall pilcattu.	ja suulas olen minä,
Minä covacorvain: sinä cuuljainen.	vaan puolestani nöyrtyen
Minä röyhkjä: piikeill sä cruunattu.	niin hiljaa kärsit sinä.
Minä turhas cunnjas: sinä syljetty.	Turhuutta minä himoitsen,
Minä juomar: sapell sinä juotettu.	vaan Isän tahtoon suostuen
Minä hecumas: sä sidhott naulittu.	juot tuskan maljan karvaan.

Vaikka nykyinen virsikirjan virsi ei enää yhtä monisanaisesti keskity Kristuksen kuoleman kuvaamiseen, siitä löytyvät edelleen sellaiset Hemmingin käyttämät verbit kuin piestä ja runnella:

On ruumis piesty, runneltu
ja pääsi pyhä pilkattu,
haavoista verta vuoti.

Hemmingin voimakkaat ilmaukset ”ristin pääll jäsenäd pingotetud”, ”kylki keihäll läpidz tungettu” ja ”sun ruumis rymäx rauvenut” ovat säilyneet asussa "jalkasi, käsivartesi ristille pingotettiin”, ”on keihäs kyljen puhkaissut” ja ”ruumiisi pyhä rauennut”; myös Hemmingin virteensä kirjoittama vetoava kuvaus luonnon reaktiosta on saanut jäädä nykyiseen virteen:

Hemminki 1605	Virsikirja 1986
Ristin pääll jäsenäd pingotetud,	Jalkasi, käsivartesi
Jalad, kädhed läpidz lävistetyd.	ristille pingotettiin
Eticall sapell juotettu,	ja polttavainen janosi
Sydhän ricki pilcall pistetty,	sapella sammutettiin.
Julmall Jumalan vihall runneltu,	Näin kannoit kaikki kipumme,
Kylki keihäll läpidz tungettu	näin kärsit rangaistuksemme
Surkiall cuolemall surmattu.	Jumalan vihan alla.
Cuing sun hyvä hahmos lauvenut,	On keihäs kyljen puhkaissut,
Cans casvos caunis valistunut.	on pääsi kallistunut,
Sun ruumis rymäx rauvenut,	ruumiisi pyhä rauennut
Valjox on muotos muuttunut	ja pilkka vaientunut,
Ett luodhud caick luondons vastoin	vaan luonto vastoin luontoaan
Hämmästyid, surid, itkid, lastoid,	pimenee, säikkyy tuskassaan:
Heidhän Herrans luojans cuolendot.	nyt Herramme on kuollut.

Palaa otsikoihin

Lähteet

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia. Helsinki: WSOY.

Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.

Kielitoimiston sanakirja. 2004. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone.

Kolehmainen, Taru 1987: Erään virren nelisatavuotinen matka. Kieliposti 4.

Kolehmainen, Taru [käsikirjoitus]: Virsikirjan suomennoshistoriaa.

Kurvinen, Onni 1962: Suomalaiset virsikirjat. Oma maa 12. Helsinki: WSOY.

Kurvinen, P. J. I. 1929: Suomen virsirunouden alkuvaiheet vuoteen 1640. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laasonen, Pentti 1995: Virsirunoilija ja suomentaja: Hemminki Maskulainen (n. 1550–1619). Kansallisgalleria: suuret suomalaiset. Sääty-yhteiskunnan Suomi (1150–1850). Helsinki: WSOY.

Laitinen, Heikki 2004: Barokki tunteen ja järjen dialogina. Runosta runoon: Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Sakari Katajamäki ja Johanna Pentikäinen (toim.). Helsinki: WSOY.

Lempiäinen, Pentti: Ensimmäinen suomalainen virsikirja. Jaakko Finnon virsikirja: näköispainos ensimmäisestä suomalaisesta virsikirjasta sekä uudelleen ladottu laitos alkuperäisestä tekstistä ja sitä täydentävistä käsikirjoituksista. Toimittanut ja jälkisanan laatinut Pentti Lempiäinen.1988. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 463. Helsinki: SKS.

Savijärvi, Ilkka 1995: Finnosta Hemminkiin – vanhimpien suomenkielisten virsikirjojen kielestä. Läänemere rahvaste kirjakeelte ajaloost. Tartu ülikooli eesti keele õppetooli toimetised 1. Tartu.

Suomen sanojen alkuperä 1–3. Etymologinen sanakirja. 1992–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja. Hyväksytty kirkolliskokouksen ylimääräisessä istunnossa13. helmikuuta 1986.

Suomi, Vilho 1963: Suomenkielinen lyriikka ennen vuotta 1640. Suomen kirjallisuus II. Helsinki: Otava.

Utrio, Kaari 1982: A. D. 1616: kirjailija Suomessa: Maskun Hemminki ja virsikirja. Mirjam Polkunen ja Auli Viikari (toim.), Suomalaisia kirjailijoita: kirjailijat kirjailijoista. Helsinki: Tammi.

Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selityksen laatinut Tauno Väinölä. 1995. Helsinki: Kirjaneliö.

Vanhan kirjasuomen sanakirja 1–2. 1985 ja 1994. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 33. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Aineistolähteet

Agricolan kootut teokset. Sähköinen aineisto. Korpustekstinä Mikael Agricolan teosten 1–3 uudistettu näköispainos vuodelta 1987. Koostaja: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Päivitys 16.8. 2004. Saatavissa: http://www.kotus.fi/aineistot/.

Hemminki Maskulainen: Virsikirja. Sähköinen aineisto. Koostaja: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Päivitys 16.8. 2004. Saatavissa: http://www.kotus.fi/aineistot/.

Jaakko Finno: Virsikirja, n. 1583. Sähköinen aineisto. Korpustekstinä vuonna 1988 ilmestyneeseen virsikirjan näköispainokseen (toim. Pentti Lempiäinen) sisältyvän uudelleen ladotun laitoksen teksti. Koostaja: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Päivitys 16.8. 2004. Saatavissa: http://www.kotus.fi/aineistot/.

Palaa otsikoihin

Liitteet

• Hemmingin virret nykyisessä virsikirjassa (luettelo virsistä)
  

• Hemmingin virsi Agricolan käännöksestä
  

ANNA VIINAMÄKI

Artikkeli on julkaistu vuonna 2005. Vuonna 2016 artikkelia on hiukan lyhennetty ja sen alkuun on lisätty maininta vuoden 1607 virsikirjapainoksesta.