Merkillisestä ihmisestä

Ihminen, mikä se on? Miksi on ihminen? Mitä ihminen on verrattuna vaikkapa eläimeen? Ihmisestä riittää ihmisellä kysyttävää. Varmaa on, että ihminen viestii sanoin ja että ihminen on ihmiselle sana, merkkejä ja merkityksiä.

Kun kielentutkijana kursivoin eli kirjoitan vinokirjoituksella sanan ihminen, pyrin tähdentämään sitä, että puhun ihmisestä nimenomaan kielenaineksena ja kielen(tutkimuksen) näkökulmasta. Kuten tulemme huomaamaan, ihmisestä ja ihmisestä puhuttaessa ei ole aina yksinkertaista ratkaista, milloin on aiheellista käyttää kursiiveja, milloin taas ei.

Ihminen on ihmiselle sana, merkkejä ja merkityksiä.

Ihminen seisoo veneessä järvellä.

Kursivoitu ja kursivoimaton

Ihminen on tutkinut itseään – ihmisenä olemistaan, sen erilaisia syitä ja seurauksia sekä samalla väistämättä myös ihmisen käsitettä – ahkerasti läpi vuosisatojen ja -tuhansien, joten uutta tietoa tästä aiheesta ei ole helppo tuottaa. Helppoa sen sijaan on tuottaa alinomaista ihmettelyä. Kuka minä olen, mikä minä olen? Miksi me olemme? Mikä meidät erottaa eläimestä, kielikö? Sekö että osaamme kysyä, mikä meidät erottaa eläimestä? Erottaako mikään? Kun kysymyksenasettelu on perusolemukseltaan tuollainen, kattavien summausten tekeminen erilaisista vastauksista, näkökulmista ja oivalluksista on käytännössä mahdotonta.

Ihmisiä koskevien tutkailujen tuloksia on esillä niin tieteissä kuin taiteissakin, niin uskonnoissa kuin tarinoissakin. Niin kielessä kuin artefakteissakin. Niin kulttuuriksi kuin luonnoksikin kutsumissamme todellisuuksissa. Yhteisöissä, yhteiskunnissa. Talouselämässä ja elämässä. Kaikkialla, minne ihminen hoksaa katsoa ja nähdä. Kaikessa aistittavissa olevasta.

Millaisia eläjäimiä me olemme?

Tuon tässä kirjoituksessani esiin joitakin sellaisia näkökulmia kursivoituun ihmiseen, kursivoimattomaankin ihmiseen, jotka ovat mielestäni ajankohtaisia juuri nyt, suorastaan osa ajan henkeä. Erityisesti kiinnostaa ihmisen olemus elävänä olentona, eläjänä, eläimenä, ja ihmisen suhde muihin eläimiin. Myös ihmisen suhde eläimeen. Millaisia eläjäimiä – eläin-sanan alkuperäisempi muoto – me oikein olemme, jos olemme?

Kielentutkija kun olen, olen etsinyt näkökulmia ihmisen käsitteeseen sanakirjojen ja kielitieteellisen sekä laveammin merkityksiä käsittelevän kirjallisuuden avulla. Lisäksi pyysin tätä kirjoitustani varten määrittelyapua tutkijoilta. Haastattelin sähköpostitse filosofia, sosiologia ja uskontotieteilijää.

Yksi haastattelemistani tutkijoista sanoo, että hänen alallaan on oikeastaan kaksi ihmisyyden kattokäsitettä. Toinen sanoo, että tieteen tutkimuskohteena voi olla ainoastaan ihminen empiirisenä olentona. Kolmas sanoo, että hänen tieteenalansa ei sinänsä ole kiinnostunut ihmisestä yksilönä. Kaikkien vastauksia lukiessa vahvistuu usko tämän väitteen paikkansapitävyyteen: tutkijoilla(kaan) ei ole yhteisymmärrystä ihmisen olemuksesta, saati ihmisen määritelmästä.

Tutkijoilla ei ole yhteisymmärrystä ihmisen olemuksesta.

CC BY-ND 4.0

Ihmiset poseeraavat porsaiden kanssa Espoossa 1950-luvun alussa. Kuva: Espoon kaupunginmuseo.

Sanoja ja puolia

Ihminen on arvoitus. Ihmislajin alkukoti on paikannettu perinteisesti eteläiseen Afrikkaan, mutta monet eri kielissä ihmisiin viittaavista sanoista ovat taustaltaan tuntemattomia.

Englannin human-sanan taustalla on todennäköisesti protoindoeuroopan maan asukkaaseen viittaava sana (maata ja maaperää tarkoittavasti juuresta *dhghem-), mutta sanan nykyasuun muotoutumisen historiasta ei ole täyttä selvyyttä. Suomen ihminen-sana on ilmeisesti lainattu muualta. Varmuutta ei ole, mistä. Ehkä peräti indoeurooppalaisesta kantakielestä useiden tuhansien vuosien takaa.

Ihminen on nykytiedon valossa tuomittu sellaisten sanojen joukkoon, joiden alkuperä ei ota selvitäkseen. Tuossa joukossa on toki muitakin merkittäviä sanoja, sellainenkin kuin Suomi. Joskus arveltiin, että Suomi on historiallisesti yhteydessä suohon tai suomuun ja että ihminen vastaavasti liittyy ilma- ja ihme-sanoihin, mutta näistä teorioista on luovuttu.

Vanhassa kirjasuomessa eli muutaman sadan vuoden takaisissa kirjoituksissa ihmislajiin viitataan sanan ihminen (käytössä monia muotoja, esimerkiksi inhiminen ja inhiminen) lisäksi muun muassa sanoilla imehnoinen ja imeinen. Tässä esimerkki Christfrid Gananderin teoksesta Uudempia Uloswalituita Satuja vuodelta 1784: ”ei imeisellä ole mieltä ja taitoa nijtä [omaisuuksia] oikein nauttia ja wiljellä”.

Myös suomen murteiden ihmisiin viittaavat sanat ovat vaihtelevia. Suomen murteiden sanakirjan mukaan ihminen-asun ohella eri alueilla on käytössä sellaisia asuja kuin imeinen, iniminen, imehno ja imehinen.

Ihmisell on samallai suolisto niinku sial.

Näillä ihmissanoilla on ihmisten kielessä ja mielessä mitä moninaisimpia merkityksiä. Niillä viitataan murresanakirjan mukaan muun muassa lajiin, yksilöön, aikuiseen, vieraaseen, työväkeen ja naiseen. Isossakyrössä raskaana olemiseen on viitattu ”ihmisihin päin” olemisena. Myrskylässä ihmistä on verrattu elimistöltään sikaan: ”ihmisell on samallai suolisto niinku sial”.

Ihmissanaa käytetään myös käyttäytymisensä, moraalinsa, asemansa tai muun sellaisen vuoksi arvostusta nauttivasta, kunnollisesta, säädyllisestä tai siveästä. Lapselle on Saarijärvellä sanottu tämän kotoa lähtiessä, että ”Pijä ihmissä ihtes”. Kun eläimen sanotaan olevan ihmisiksi, tarkoitetaan, että se käyttäytyy hyvin: ”O ihmisiks sitte! sano ämmä ku kissam pirttiim päästi” (Suoniemi), ”se (hevonen) maltto kulukee ihmisiksi” (Sotkamo).

Lasta, sairasta tai jotenkin oletetusta perusihmisestä poikkeavaa ei ilmeisesti ole aina pidetty ihan täytenä ihmisenä. Hattulassa on sanottu, että ”se on semmonen untamo, ei siitä ihmistä tu”. Sotkamossa taas auton alle jääneestä ja ilmeisesti pysyvästi vammautuneesta on sanottu, että ”ihminen om männys siitä”.

Myös tavanomaisessa asiaproosassa ihmisiä on moneen lähtöön. Kun hakee yleiskieltä kuvaavasta Kielitoimiston sanakirjasta -ihminen-loppuisia yhdyssanoja, osumia tulee lähes neljäkymmentä, aamuihmisestä yli-ihmiseen ja monenlaista siltä väliltä: esimerkiksi alkuihminen, järki-ihminen, kansanihminen, käärmeihminen, naisihminen, poikkeusihminen, tunneihminen ja villi-ihminen.

Sanakirjoista on toki luettavissa ihmiseen liittyvistä merkityksistä muultakin kuin -ihminen-sanoista. Vuosikymmenestä toiseen sanoja ja sanakirjojakin on tutkittu esimerkiksi sukupuolten näkökulmasta: Millaisia merkityksiä annetaan naisille, millaisia miehille, millaisia kenties muunsukupuolisille? Millaisia olettamuksia sukupuolista – niiden määrästä, selvärajaisuudesta ja niin edelleen – ylipäätään kielenkäytöstä on tulkittavissa?

Sanakirjojen käsityksiä sukupuolista on tutkimuksessa kuvattu milloin sovinistiseksi eli naisvihamielisiksi, milloin misantorpisiksi eli ihmisvihamieliseksi. Kielentutkija Harri Mantila päätyi Kielitoimiston sanakirjan edeltäjän Suomen kielen perussanakirjan ihmiskuvaa tutkiessaan tällaiseen kiteytykseen: ”Jos perussanakirjan mieskuvan (ja vähän naiskuvankin) voi vähänkään ajatella heijastelevan yleisemminkin suomalaisten arvotuksia ja näkemyksiä, on suomalaisten elämä ollut pelkkää harmaata seksikielteistä angstia. – Ahistaa.”

Pelkkää harmaata seksikielteistä angstia.

Ihminen on tehnyt merkkejä.

Objekti ja subjekti

”Filosofiassa ei ole yhteisymmärrystä ihmisen määritelmästä”, toteaa filosofi Tomi Kokkonen ykskantaan. ”Itse asiassa tämä on ollut yksi filosofisen keskustelun kohde antiikin ajoista lähtien.”

Kokkosen mukaan nykyfilosofiassa voidaan sanoa olevan kaksi ihmisyyden kattokäsitettä, subjektivistinen ja objektivistinen. Nimitykset eivät ole vakiintuneita, mutta Kokkonen käyttää niitä kuvaamaan kahta eri näkökulmaa, joista ihmistä on pyritty filosofiassa tarkastelemaan.

Subjektivistisesta näkökulmasta ihminen ajatellaan ensisijaisesti kokemisen, tekemisen, tietämisen, moraaliarvostelmien ja esteettisten arvostelmien subjektina. Kokkosen mukaan ihminen on tästä näkökulmasta jotain radikaalisti muuta kuin vain luontokappale: ”tietoinen ja intentionaalinen olento, joka reflektoi omaa toimintaansa ja esimerkiksi sitä ohjaavia normatiivisia sääntöjä”.

Objektivistisesta näkökulmasta ihmistä lähestytään ulkoisen tutkimuksen kohteena. Ihminen on siis ”luonnonolento, josta tiede tuottaa tietoa”.

Myös sosiologiassa on monia ihmiskäsityksiä, mutta yhteistä niille on, että ihmistä ajatellaan osana yhteiskuntaa, kiteyttää sosiologi Hanna Ylöstalo. ”Sosiologia ei siis ole sinänsä kiinnostunut ihmisestä yksilönä”, hän toteaa. ”Vaikkakin ihmisten yksilölliset kokemukset ovat kyllä hyvin tavallinen sosiologisen tutkimuksen kiinnostuksen kohde.”

Ylöstalon mukaan yksilöllistä kokemustakin tarkastellaan sosiologiassa aina sen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa: ”mitä kokemus, joka kokijalleen voi olla ainutlaatuinen ja ainutkertainen, kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta, sen rakenteista, arvoista, normeista, järjestyksistä”. Sosiologia tutkii yhteiskuntaa ja todellisuuden sosiaalista rakentumista, tavallaan ihmisen kautta.

”Yksi sosiologian peruskysymyksistä on rakenteen ja toimijuuden suhde: missä määrin ihminen on yhteiskunnallisten olosuhteiden eli rakenteiden tuottama, missä määrin itsenäinen toimija, joka pystyy yksin tai kollektiivisesti muokkaamaan omaa kohtaloaan. Usein sosiologisen tutkimuksen ihmiskuva rakentuu jossain näiden kahden välimaastossa.”

Ihmisen perimmäinen olemus on tieteen ulkopuolinen kysymys.

Myös uskontotieteissä kysymys ihmisestä on alati aiheellinen ja kiistanalainenkin. ”Uskontotieteessä ei ole yhteisymmärrystä siitä, mikä ihminen on perimmäiseltä ontologiselta kannalta”, arvioi uskontotieteilijä Kimmo Ketola. ”Varsin vahva yhteisymmärrys on sen sijaan siitä, että tieteen tutkimuskohteena voi olla ainoastaan ihminen empiirisenä olentona.”

Ihmistä tarkastellaan uskontotieteessä fyysisenä, biologisena, psyykkisenä, sosiaalisena ja kulttuurisena olentona. Osalle tutkijoista tämä saattaa Ketolan mukaan olla myös metafyysisesti perusteltu katsanto. Uskonnolliset ilmiöt toisin sanoen ikään kuin redusoituvat jäännöksettä näihin.

”Kuitenkin uskontotieteessä on myös vaikutusvaltainen perinne, jonka mukaan tieteentekijänä uskontotieteilijä sitoutuu metodologiseen agnostisismiin. Sen mukaan tieteellinen menetelmä ei voi vastata metafyysisiin kysymyksiin esimerkiksi ihmisen suhteesta perimmäiseen todellisuuteen, käsitettiinpä tämä sitten aineeksi tai hengeksi. Siten ihmisen perimmäinen olemus on tieteen ulkopuolinen kysymys.”

Ketola nostaa esiin kiinnostavan erityistapauksen 1900-luvun keskivaiheilta. Tuolloin vaikutusvaltaisessa uskontofenomenologian suuntauksessa luonnehdittiin ihmistä toisinaan ilmaisulla homo religiosus, siis uskonnollinen ihminen. Ilmaisulla ajettiin Ketolan tulkinnan mukaan takaa ajatusta uskonnosta niin kiinteänä osa ihmisyyttä, että ”ihmisen voisi oikeastaan määritellä tämän ominaisuuden perusteella”.

”Ajatuksena oli, että ihminen on merkityksiä tuottava ja merkityksistä elävä olento, joka näkee pyhän manifestaatioita likipitäen kaikkialla.”

Nykyisin käsitys siitä, että ihminen olisi jotenkin luontaisesti uskonnollinen, on Ketolan mukaan uskontotieteessä varsin kiistanalainen. Sen sijaan usein ajatellaan, että uskonnollisuus on ihmiselle ikään kuin luontaisten ominaisuuksien oheistuote.

Pyhän manifestaatioita likipitäen kaikkialla.

Ihmisen saalistama eläin, kettu.

Biologinen ja moraalinen

Ihmisyyteen liittyy vahvasti normatiivinen aspekti, muistuttaa filosofi Kokkonen. Ihmisluontoa tai ihmisyyttä on ”vaikea määritellä ilman, että näissä määritelmissä on normatiivinen komponentti”. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisyyteen liittyy esimerkiksi oikeuksia, ja ”olennon laskeminen ihmisyyden piiriin sisältää arvottavia näkemyksiä siitä, milloin jotakin olentoa voidaan pitää ihmisenä tässä moraalisesti merkityksellisessä mielessä”.

Kiinnostavaa on rajanveto ihmisen ja ei-ihmisen välillä esimerkiksi siinä, milloin biologisesta olennosta tulee ihminen sanan moraalisesti painavassa merkityksessä. Esimerkiksi evoluution näkökulmasta voi kysyä, mitkä edeltäjämme ovat ihmisiä, tai yksilönkehityksen näkökulmasta voi kysyä, milloin sikiö muuttuu ihmiseksi vai tapahtuuko tämä kenties vasta syntymisen jälkeen. ”Liian vaativa määritelmä voi johtaa poissulkemisen kautta joidenkin ihmisryhmien tai yksilöiden dehumanisaatioon, mitä on pidetty ongelmana ihmisyyden määrittelylle ylipäätään.”
    
Monet filosofit erottavat toisistaan deskriptiivisen ihmisluonnon käsitteen ja normatiivisen ihmisyyden käsitteen, kertoo Kokkonen. ”Tällöin ihmisluonto voitaisiin ajatella kapeampana käsitteenä, joka lähinnä poimii biologiset ihmiset. Biologian filosofiassa, jonka sisällä on pohdittu ihmisyyden suhdetta biologiaan, on kuitenkin lähes yksimielisyys siitä, että biologisilla lajeilla ei ole niin sanottuja lajiolemuksia. Tämä olisi itse asiassa ristiriidassa esimerkiksi evoluutioteorian perusoletusten kanssa, eikä ihmiselläkään voi olla ainakaan biologista lajiolemusta.”

Eri aloilla on aikojen saatossa etsitty ihmisen eroja verrattuna muihin luonnonolentoihin, myös filosofiassa. Esimerkiksi Aristoteles määritteli ihmisen aikoinaan eläimeksi, jolla on järki, mikä erottaisi ihmisen muista eläimistä, kertoo Kokkonen. ”Usein naturalistiseen lähestymistapaan liittyy suurimman auktoriteetin antaminen luonnontieteille."

Kokkosen mukaan ihmisen suhde eläimeen on kysymys, joka on keskeinen naturalistisessa viitekehyksessä. Sen näkökulmasta ihminen on eläinlaji, mutta ehkäpä sellainen laji, jolla on ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä erityislaatuisen olennon. ”Perinteisesti niin filosofit kuin luonnontieteilijätkin ovat esittäneet tällaisiksi ominaisuuksiksi muun muassa tietoisuutta, kieltä, kykyä moraaliarvostelmiin ja kykyä hahmottaa toiset yksilöt toisina subjektiivisina olentoina.” Monet biologian filosofit ajattelevat Kokkosen mukaan, että käytännössä kaikki ihmisen kyvyt ovat samalla jatkumolla sellaisten kykyjen kanssa, joita löytyy myös muilta eläimiltä, ja erot ovat määrällisiä pikemminkin kuin laadullisia.

Järki erottaisi ihmisen muista eläimistä.

Ihmisen suhdetta eläimiin tai luontoon ei yleensä ole pidetty keskeisenä sosiologisena kysymyksenä. Sosiologi Ylöstalon mukaan sosiologia on perinteisesti ollut aika ihmiskeskeinen tiede. ”Sen kiinnostus kohdistuu ihmisten rakentamaan maailmaan, yhteiskuntaan.”

Ihmisenkin asema sosiologisessa tutkimuksessa vaihtelee. Joissakin tutkimuksissa ollaan ennen kaikkea kiinnostuneita rakenteista, esimerkiksi koulutusjärjestelmästä, joissakin ihminen kokemushistorioineen on koko tutkimuksen ytimessä, esimerkiksi yhteiskuntaluokka elettynä kokemuksena.

Hieman uudemmissa sosiologisissa traditioissa, etenkin uusmaterialismissa, sosiologisen kiinnostuksen kohteeksi on ihmisen ja ihmisyhteisöjen ohella tai sijaan tullut Ylöstalon mukaan myös elollinen ja eloton ympäristö, kuten rakennukset ja teknologia. ”Tai vaikkapa luonto, tai mikrobit.” Uusimaterialistisessa lähestymistavassa nämä voivat olla kiinnostuksen kohteena itsessään, eivät vain suhteessa ihmiseen, kertoo Ylöstalo. ”Toki sosiologia tutkii paljon myös elollisen ja elottoman ympäristön sekä ihmisen vuorovaikutusta.”

Myöskään uskontotieteitä ei yleensä ole tapana yhdistää eläimien ja luonnon olemuksen tutkimiseen. Ketolan mukaan uskontotieteissä ei oikeastaan käydä keskustelua ihmisen käsitteestä tuollaisella teoreettisella tasolla. ”Ihmisyydestä keskusteleminen vie nopeasti metafysiikan puolelle. Siitä uskontotieteilijät haluavat useimmiten pysyä erossa.”

Sen sijaan korostetaan, että uskontotieteen tutkimuskohteita ovat erilaiset käsitykset ihmisestä ja ihmisenä olemisesta. Tämä ei tietenkään Ketolan mielestä tarkoita sitä, etteikö uskontotieteessä olisi painotuseroja, jotka viime kädessä palautuvat ihmiskäsitykseen. Esimerkiksi 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli hyvin tavallista argumentoida, että uskonto on osa kulttuuria ja että ihminen on kulttuurinen olento.

”Tällä tavalla haluttiin ottaa etäisyyttä niihin käsityksiin, joissa ihmisen käyttäytymistä selitettiin biologialla tai psykologialla. Se, että jokin on niin sanotusti kulttuurinen ilmiö, tarkoittaa, että se on jotakin sosiaalisesti opittua ja traditiona välittynyttä, ei sisäsyntyinen tai ihmispsyyken universaalinen piirre. Biologista reduktionismia kavahdettiin erityisesti, mutta se saattoi johtaa myös ylikorostuneeseen kulttuurideterminismiin ja kulttuurirelativismiin, jotka olivat tuolloin yleisesti vallalla monissa ihmistieteissä.”

Ketola kertoo, että 1990-luvulle tultaessa syntyi kognitiivisen uskontotieteen suuntaus, joka sai paljon innoitusta silloisista kognitiotieteistä. Kognitiivisessa uskontotieteessä nojauduttiin entistä vahvemmin ajatuksiin siitä, että ihmisellä on evoluution myötä rakentuneita kognitiivisia mekanismeja, jotka kulttuurista riippumatta vaikuttavat inhimillisessä tiedonkäsittelyssä.

”Tuossa vaiheessa alettiin enemmän kiinnittää huomiota ihmiseen biologisena ja evoluution tuottamana olentona, jonka käyttäytymiseen vaikuttavat myös monet yleisinhimilliset psykologiset piirteet. ”

Ihmisyydestä keskusteleminen vie nopeasti metafysiikan puolelle.

Ihmisen tekemän nuken naama.

Syntyvä ja synnytettävä

Ihmistä ja ihmistä voidaan tarkastella lukemattomista näkökulmista. Filosofia, sosiologia ja uskontotiede, kuten muutkin tutkimuksen alat, lähestyvät ihmistä ja ihmisen käsitettä omilta suunniltaan. Yksi ja sama asia saa erilaisia hahmoja eri vinkkeleistä katsottuna. Vaikka maailma näyttää monista kulmista tarkasteltuna monimutkaiselta ja eri suunnista lähestyminen tuottaa ristiriitaistakin tietoa, katsantokantojen kirjavuus lopulta lisää ihmisen ymmärrystä ihmisestä ja ihmisestä.

Yksi monia eri tutkimuksen alojakin jollain tavalla yhdistävä lähestymistapa on se, jota voisi nimittää tekstuaaliseksi tai diskursiiviseksi. Ihmistä tuotetaan ihmisten kesken kielenkäytössä ja muussa merkityksenannossa. Ihmisen olemuksesta ja ihmisen käsitteestä neuvotellaan alinomaa kaikenlaisissa keskusteluissa. Ihminen on paitsi yleisen humanistisen tradition hengessä merkityksellinen myös kielitieteellisen semantiikan hengessä merkityksiä.

Kun puhutaan merkityksistä, oppeja on tarjolla joka lähtöön. Kielenkäyttöä tutkittaessa käyttökelpoiseksi on osoittautunut muun muassa teoria, jossa merkitys ymmärretään kerroksellisena ja moniulotteisena. Ajatus siis on sellainen, että teksteillä tuotetaan monenlaisia merkityksiä: maailmaa kuvaavia sisältöjä sekä kuvattua arvottavia ja kielenkäyttäjille erilaisia rooleja tuottavia merkityksiä. Olennainen merkitysten kannalta on myös tekstuaalinen ulottuvuus eli esimerkiksi sellaiset asiat, millaista informaatiota missäkin tilanteessa esitetään ikään kuin tuttuna, millaista uutena. Kaikessa kielenkäytössä tuotetaan myös genreihin eli kielenkäytön lajeihin liittyvä merkityksiä sekä oikeaan ja väärään ynnä meihin ja muihin liittyviä ideologisia merkityksiä.

Ihmisen käsitteestä neuvotellaan alinomaa.

Merkitysten moninaisuutta täytynee valaista hieman. Olen usein käyttänyt esimerkkinä analyysia pienestä susiuutisesta, ja se sopinee tähänkin. Analyysini kokonaisuudessaan on luettavissa ”Teksti ja tyyli” -artikkelista.

Katsotaan siis uutista, jonka otsikko on Susilauma vaaransi liikennettä. Sudet esitetään tekstin lauseissa aktiivisina toimijoina materiaalisissa prosesseissa: sudet vaarantavat ja haittaavat liikennettä, pedot tulevat. Liikenne esitetään tekstissä oliona, johon susien aiheuttamat vaara ja haitta kohdistuvat.  Tekstissä ei avata, kuka liikkuu, millä, miten, mistä tai minne. Sanomatta siis jää, että ihmiset liikkuvat kulkuneuvoillaan ja että liikkuessaan ihmiset voivat aiheuttaa toisilleen ja vaikkapa susille vaaraa. Uutisessa esitetään kiistattomana totena, että susilauma vaaransi liikennettä. Toisenlaisetkin valinnat olisivat mahdollisia: ”Susia nähty tiellä”,  ”Sudet ihastuttivat autoilijoita”,  ”Liikenne häiritsi susia”. Sanoja ja niiden järjestystä vaihtamalla vaihtuvat merkityksetkin, myös ihmisen osa ja ihmisen olemus tässä tekstissä ja todellisuudessa. Uutinen esittää ihmisten toimintaa vaarantavat sudet pahoina ja uhkaavina ja tulee näin vahvistaneeksi paitsi ajatusta ihmisen ja luonnon erillisyydestä myös niiden vastakkainasettelusta. Ihminen hyvä, susi paha.

Liikenne häiritsi susia.

Ihminen on kuvannut ikkunaan törmänneen pyyn jalan.

Symbolinen ja materiaalinen

Olen lähestynyt ihmistä valintoina ja merkityksinä monissa tutkimuksissani, muun muassa journalististen tekstien sekä virkatekstien ja politiikan tekstien valintoja analysoimalla. Kiinnostavia kysymyksiä on loputtomasti: Miten ihmisiä nimetään, millaisissa toiminnoissa ja rooleissa ihmiset esitetään? Ovatko ihmiset aktiivisia toimijoita vai passiivisia kohteita? Kerrotaanko yksilöistä, joukoista vai esimerkiksi organisaatiosta? Onko teksteissä ollenkaan yksiköityjä tai esille pantuja ihmisiä? Tapahtuuko asioita vai tehdäänkö niitä? Millaisia yleistyksiä ja vastakkainasetteluja ihmisiin liittyy, millaisiin olettamuksiin ja tarinoihin nojataan? Velvoittaako teksti ihmisiä?

Kiinnostavia ovat monessa tapauksessa myös metaforat, joilla ihmisiä merkityksellistetään. Rinnastuuko ihminen esimerkiksi eläimeen tai kasviin, ehkä koneeseen? Esitetäänkö ihmisen toiminta kamppailuna, sotana, teatterina, leikkinä, urheiluna? Esietäänkö ihmisen asemesta toimijana jokin abstraktio, kuten markkinavoimat tai talouden lainalaisuudet? Kiinnostavia ihmiskysymyksiä on loputtomasti.

Kielenkäytössä näkyy ehkä enenevässä määrin myös toisenlaista kehitystä: eläimistä puhutaan kuin ihmisinä. Tällaiseen puheeseen liittyy usein söpöilyä, jonkinlaista antropomorfismia eli ihmisenkaltaistamista ja äärimmilleen vietyä, usein kaupallisin motiivein harjoitettua bambifikaatiota. Eläimen eläimyys tulee ohitetuksi, kun eläimeen siirretään ihmisen piirteitä, jotta ihmisen omat tarkoitusperät täyttyisivät.

Filosofi Kokkonen tuo tähän liittyen esiin kiinnostavia pohdintoja. Joidenkin perinteisesti yksinomaan ihmisille kuuluviksi ajateltujen oikeuksien piiriä on Kokkosen mukaan alettu laajentaa esimerkiksi eläimiin. ”Sellaiset ihmisen ominaisuudet, joita on pidetty keskeisinä moraalin kannalta, vaikkapa subjektiivinen kärsimys ja itsetietoisuus, ovat osoittautuneet ihmistä laajemman eläinjoukon ominaisuuksiksi.”

Eläimen eläimyys tulee ohitetuksi.

Ihmisiä ja (muita) eläimiä yhdistää elämä syntymineen ja kuolemineen. Eräässä analyysissäni paneuduin ihmisen olemukseen biologisen syntymän ja siihen liittyvien tekstien kautta. Kirjoitan tästä laajasti verkkoartikkelissani ”Alussa oli teksti”, jossa varsinaisena aineistona ovat synnytyskertomukset. Referoin tähän joitakin huomioitani tuosta tekstistäni.

Ihmisen biologinen syntymä yhdistyy monin tavoin merkitysten syntymiseen. Ihminen tulee ihmisille olevaksi paitsi ruumiillisena myös kielellisenä olentona, tekstein. Ihminen on ainakin yhdellä hyvin erityisellä ja konkreettisella tavalla olemassa jo ennen synnytystä: kielellisenä oliona, puheissa ja kirjoituksissa, teksteinä, esimerkiksi neuvolan dokumenteissa ja vanhempien keskusteluissa.

Prosessi, jossa ihminen saa alkunsa biologisena oliona, limittyy saumattomasti prosessiin, jossa häntä aletaan synnyttää kielenkäytössä. Tulevat vanhemmat saattavat puhua ja kirjoittaa vauvan hankkimisesta tai saamisesta, asiasta saatetaan tuottaa muun muassa päiväkirjamerkintöjä, tekstiviestejä ja Facebook-päivityksiä. Tuleva ihminen alkaa saada kielellistä hahmoa, toimintoja, lempinimiä, yksilöllisyyttä, ”omaansa”.

Ihmisen syntymä ja tekstien syntymä limittyvät siinä aina ainutkertaisessa prosessissa, jota myös synnyttämiseksi sanotaan. Prosessiin liittyy monia enemmän tai vähemmän vastakkainasetteluun perustuvia merkityspareja: yksityinen ja virallinen, intiimi ja sosiaalinen, mies ja nainen, synnyttäjä ja syntyjä, tiedot ja tunteet ja niin edelleen. Tällaiset vastakkainasettelut ovat ilmentymiä yleisestä vastakkainasettelun ideologisesta merkitysmuotista, ajattelun ja asettautumisen ja arvottamisen tavasta. Yksi perustavimmista vastakkainasettelusta lienee se, jota voi kuvata esimerkiksi tällaisilla käsitepareilla: symbolinen, kielellinen vs. luonnollinen, ruumiillinen; tekstuaalinen vs. materiaalinen.

Kulttuurintutkija Mikko Lehtonen on tähdentänyt, että materiaalinen ja symbolinen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ihmisten maailmassa olemisen ulottuvuuksia tai puolia, jotka ovat kaiken aikaa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Ihmiset eivät siis ole sen enempää kulttuurisia kuin luonnollisiakaan olentoja. Emme kuulu ensisijaisesti luontoon tai kulttuuriin, kuulumme molempiin. Ihmiset ovat luontojaan kulttuurisia olentoja, avoimia ja etukäteen lukkoon lyömättömiä, kiteyttää Lehtonen.

Luontojaan kulttuurisia olentoja.

Ihminen kirjoitti tekstiä ja tappoi sääskiä.

Luonne ja luonto

Erilaiset vastakkainasettelut palautunevat ihmisen kokemukseen itsestään, ulkoisesta olemuksestaan suhteessa sisäiseen minäänsä ja siihen luonnon todellisuuteen, jonka tämä sisäinen minä voi ruumiinsa aistein havaita. Ihmisen luonne eli sisäinen ihmisluonto ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus eli luonto ovat erilliset, mutta jo sanojen sukulaisuus antaa ymmärtää, että asioita on pyritty hahmottamaan jollakin tavalla samanlaisina, ehkä juuri luomisen (etymologisesti maailmaan heittämisen) prosessin näkökulmasta.

Onko ihminen radikaalisti vapaa?

Filosofi Kokkosen mukaan kysymys siitä, onko olemassa ihmisluontoa, liittyy kysymykseen mahdollisuudesta määritellä ihminen. ”Se, voidaanko ihmiselle ylipäätään antaa määritelmää, on jälleen filosofinen kysymys itsessään.” Kokkosen mukaan – ja tämä on esimerkki subjektivistisesta lähestymistavasta – eksistentialistit ajattelivat, että ihminen on ”radikaalisti vapaa” ja tämä edeltää olemusta, jonka ihminen itse itselleen luo.

Jos olemme vieraantuneita luonnosta, mistä olemme vieraantuneita ja miten luonteemme tai ihmisluontomme tähän vieraantuneisuuteen sopeutuu? Jos koemme olevamme luonnon ulkopuolella, esimerkiksi sen suvereeneja ja kaikin oikeuksin varustettuja hallitsijoita ja hyväksikäyttäjiä, toimimmeko vastoin luontoamme, luonnettamme ihmisinä?

Luonne ja luonto ovat läheistä sukua toisilleen, maailmaan heitettyjä, heittämiämme, heittyneitä. Ne ovat ehkä jopa yhtä ja samaa. Kysymykset luomisesta ja luojuudesta eivät tule tyhjennetysti vastatuiksi koskaan, ja niin on hyvä. Kursivoimaton ihminen luo alati uusia vastauksia ja kysymyksiä, myös kursivoitua ihmistä koskevia. Se on merkillisen ihmisen merkillinen luonto.

Luonne ja luonto ovat läheistä sukua toisilleen.

Ihminen peittää kasvonsa lumiliukurilla.