Kalevala on kulttuurin kivijalka. Eepokseksi korotetun teoksen päälle rakentuu ja rakennetaan tämän maailmankolkan ihmisten ymmärrystä elämästä ja olemassaolosta.
Kalevala on paljon kaikkea. Tälle sivulle on koottu valtavasta valikoimasta joitakin Kalevalan merkityksiä ja kieltä avaavia tekstejä. Kotimaisten kielten keskuksen annin lisäksi sivulla on hyödynnetty muun muassa Yleisradion, Kalevalaseuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran materiaaleja.
Kalevala on kulttuurin kivijalka mutta myös taivas kattona. Näinkin Kalevalaa ja Kalevalan voi kokea ja käsittää.
Pekka Halonen: Väinämöisen soitto. 1897. Kuva: Daniel Nyblin. Kansallisgallerian arkistokokoelmat.
Kalevala on suomalaisten kansalliseepos. Kalevalan käsikirjoitus oli valmiina alkuvuodesta 1835. Esipuheensa Elias Lönnrot päiväsi 28. helmikuuta 1835. Päivää vietetään nykyisin Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä.
Runoaineiston yhä karttuessa Lönnrot alkoi työstää Kalevalasta laajempaa versiota. Tämä vuonna 1849 ilmestynyt Kalevala on se, jota suomalaiset ovat tottuneet kansalliseepoksenaan lukemaan.
Silloin vanha Väinämöinen
jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
”Soua, seppo Ilmarinen,
soua, lieto Lemminkäinen,
soutakatte, kaikki kansa,
jotta juoksisi venonen,
pursi eestä ennättäisi!”
Kalevala, tuttu ja vieras
Kalevalalla on pysyvä paikka suomalaisessa kulttuurissa. Se on suomalaisuuden symboli, tuttu ja samalla vieras. Kansalliseepos luo ja ylläpitää mielikuvia kansakunnan juurista.
Elias Lönnrotin Kalevala on kansainvälisten eepos-kirjallisuuden mallien mukaisesti rakennettu taideluomus. Samalla se on suomalaisen mytologian kuvaus siinä mielessä, että lähes kaikki kansanuskon myyttiset ainekset on mahdutettu eepokseen. Kalevalaa luodessaan Lönnrot nimittäin aikakauden hengen mukaan piti silmällä nimenomaan vanhakantaiselta vaikuttavaa kertomarunoutta täydentäen kuvaa loitsujen katkelmilla. Molemmat lajit sisältävät myyttien aineksia.
Tuhat vuotta sitten elettiin rauta-aikaa, johon myös muun muassa Kalevalan runojen synty ajoitetaan. Samaan aikaan kuuluvat myös viikinkien idänretket ja niiden myötä suomalaisten ja skandinaavien kohtaamiset Suomen rannikolla. Aikahaarukka on tietysti laaja, ja koska Suomen alueelta ei ole kirjallisia historiallisia dokumentteja, on paitsi historiallisten tapahtumien myös kielen kehitysvaiheiden jäljittäminen aika karkeassa mittakaavassa työskentelyä.
Kielen kehityksestä voidaan
tehdä päätelmiä etupäässä sanaston karttumista seuraamalla. Sanastohan
on se osa kieltä, joka muuttuu ja karttuu kaikkein herkimmin. Ne
muutokset, jotka suomen kieliopin ja siihen kuuluvien elementtien
historiasta voidaan osoittaa, ovat helpohkosti lueteltavissa. Voidaan
sanoa, että kieliopin ydin ei ole juuri muuttunut, sanoihin liitettävät
pääteainekset vain ovat monipuolistuneet. Sanastoa sen sijaan on tullut
runsain mitoin lisää, ja merkittävä osuus sanaston kasvusta on vieraiden
kielten vaikutusta.
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.
Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus. 1906. Kuva: Kansallisgalleria.
Poliittinen Kalevala
Kalevalasta tuli jo varhain väline poliittisten, ideologisten ja kulttuuristen julistusten vahvistamiseksi. Tietyssä mielessä Kalevala jo julkaisuvaiheessaan toteutti ideologista tehtäväänsä eikä vain suomalaisuuden tai kansankulttuurin argumentaationa vaan myös suullisen ja kirjallisen kulttuurin välisen murroksen manifestaationa.
Tällöin Kalevala on saanut ikään kuin kyseenalaistamattoman auktoriteetin arvon ja samalla se on ollut hegemonisen kamppailun kohteena: kenelle Kalevala ja kalevalainen kulttuuriperintö oikeastaan kuuluu ja kuka tai mikä ryhmä sen oikeimmin tulkitsee? Se, miten Kalevala on kulloinkin valjastettu palvelemaan jotakin aatetta, on ollut riippuvainen aikakauden poliittisista ja kulttuurisista suhdanteista.
Paasikivi Kalevalaa juhlimassa 1949
Vuonna 1849 ilmestyneen Kalevalan satavuotisjuhlassa Helsingin Messuhallissa puhui muun muassa presidentti J. K. Paasikivi. Kalevalaa esitettiin juhlayleisölle 20 eri kielellä.
Paasikiven mukaan Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot: se on köyhistä lähtökohdistaan huolimatta yltänyt verrattomiin kulttuurisaavutuksiin, ja sen toiminta on rauhaa rakastavien ihmisten pyyteetöntä, väsymätöntä uurastusta oman maan ja kansan hyväksi.
Kaksijakoinen karelianismi
Kalevala-innostukseen liittyi alusta pitäen kysymys eepoksen karjalaisuudesta. Karjala miellettiin runojen aarreaitaksi, idylliseksi muinaisuuden museoksi.
Muinaisuuteen, kalevalaisuuteen ja karjalaisuuteen kohdistunutta romanttista kiinnostusta kutsutaan karelianismiksi. Karelianismin huippukausi oli 1890-luku.
Karelianistit näkivät Karjalan turmeltumattoman kansan laulumaana, alkuperäisen suomalaisen kulttuurin kehtona ja muinaisuuden idyllisenä museona.
Hannes Sihvo on tarkastellut väitöskirjassaan Karjalan kuva (1973) karelianismin aatehistoriallista taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Hänen mukaansa karelianistien, taiteilijoiden, säveltäjien, kirjailijoiden ja tutkimusmatkailijoiden Karjala-retoriikkaa hallitsee asennehistoriallinen kaksijakoisuus: toisaalta idealisoiva ja toisaalta valistusnäkökohdille rakentuva tulkintatapa. Nämä vastakkaiset näkemykset läpäisevät kaikki karelianismin suuntaukset ja vaiheet.
Kalevala on kaunis myytti
Yleisradiossa lähettiin 27. lokakuuta 1966 radio-ohjelma ”Tärkeä ja arvokas kirja”, jossa Kirsti Penttinen haastattelee maisteri William A. Wilsonia. Aineena ovat suomalaisten käsitykset Kalevalasta. Tallennetta ohjelmasta on säilytetty Suomen kielen nauhoitearkistossa, ja se julkaistaan tässä yhteydessä Yleisradion luvalla.
Penttinen esittelee Wilsonin amerikkalaiseksi kansanrunouden tutkijaksi ja kirjallisuusmieheksi, Indianan yliopiston kasvatiksi, joka on ollut Suomessa vuoden stipendiaattina keräämässä aineistoa väitöskirjaansa varten. Wilson tutkii kansallisromantiikan vaikutusta suomalaiseen kansanrunouden tutkimukseen ja sitä, mikä osuus Kalevalalla on ollut suomalaisuusliikkeessä. Wilson on tutkimustaan varten jututtanut keski-ikäisiä suomalaisia, joiden Kalevala-tietoisuus perustuu koulutietoihin.
Wilson ottaa keskustelussa kärjekkäästikin kantaa siihen, miten suomalaiset Kalevalaan suhtautuvat ja miten sitä on käytetty hyväksi myyttisen suomalaisuuden rakentamisessa. ”Mistä syystä kansalla, millä kansalla hyvänsä, on vaikea luopua myytistä? Yleensä seuraamme mieluummin myyttiä kuin totuutta.”
Kalevalan avulla suomessa poliitikot ja isänmaalliset suomalaiset ovat yrittäneet pitää yllä uskoa Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen. ”Tässä on Kalevalan suuri merkitys symbolina.”
Wilsonin mukaan sortovuosien aikana puhuttiin, että sellainen kansa, joka on luonut Kalevalan, ei voi sortua, ja että sellaisella kansalla, jolla on ollut loistava menneisyys, on oleva myös loistava tulevaisuus. ”Se on kaunis myytti. En voi sanoa, että se on tehnyt vahinkoa suomalaisille.”
Toisaalta Wilson ei usko, että Kalevalan symbolinen merkitys pysyy entisenlaisena Suomessa. ”Kansallisuusaate on minusta kuollut Suomessa, nyt on kansainvälisyysaate. Tässä liikkeessä on vähän vaikea käyttää Kalevalaa symbolina.”
Bert Wilson, kuuluisa folkloristi
William ”Bert” Wilsonista (1933–2016) tuli sittemmin kuuluisa folkloristi. Väitöskirja Folklore and Nationalism in Modern Finland ilmestyi 1974. Wilson on julkaissut artikkeleita myös Kalevalaseuran vuosikirjassa. Esimerkiksi vuonna 1987 ilmestyi artikkeli ”Kriitikon osittainen katumus: Kalevala, politiikka ja Yhdysvallat”.
Kirjoitus Bert Wilsonin kuolemasta. 6.5.2016. Kuvakaappaus The Salt Lake Tribune -lehdestä.
Monikielistä kansallista kulttuuria
Kotimaisten kielten keskus alkoi julkaista Kielikorva-podcastia syyskuussa 2018. Podcast jatkaa Yleisradion Kielikorva-ohjelman (1969–2008)
perinnettä. Helmikuussa 2019 Kielikorvassa keskusteltiin Kalevalan päivän kunniaksi suomalaisesta kulttuurista.
Kielen ja kulttuurin suhde ymmärretään usein kiinteäksi, mutta kun puhutaan laajemmin kansallisesta kulttuurista, ei tule unohtaa monikielisyyttä. ”Jos kieli määrittää kulttuuria, mikä on kansallinen kulttuuri, suomalainen kulttuuri, johon myös ruotsinkielinen kulttuuri liittyy, puhumattakaan muista vähemmistökielistä”, pohtii Ulla-Maija Forsberg. ”Meillä on aihetta tuntea kielistämme ylpeyttä”, vahvistaa Charlotta af Hällström-Reijonen.
Kaiken maailman Kalevalat
Kalevalan lyhennelmiä ja muokattuja versioita on tehty kymmeniä. Aina, kun kokonaisen eepoksen tekstiä ryhdytään lyhentämään, tulee tulkinta mukaan: mikä katsotaan liiaksi, epäolennaiseksi? Onko tavoitteena säilyttää vain juoni? Vai halutaanko antaa jonkinlainen kokonaiskuva eepoksen tunnelmasta, joka sisältää myös lyriikka-, loitsu- ja häärunojaksoja? Lyhennelmien (ja siten eepoksen tulkintojen) skaala on tavattoman laaja suorasanaisesta referoivasta kerronnasta vahvasti tulkitseviin ja värittäviin esityksiin.
Kalevala on Suomen kansalliseepos, mutta lisäksi se on levinnyt käännöksinä kaikille mantereille. Elias Lönnrotin kokoamasta eeppisestä runoelmasta on tullut paitsi kansalliseepoksemme myös osa maailmankirjallisuutta. Runomuotoisten käännösten ohella Kalevalasta on tehty proosakäännöksiä, lyhennelmiä ja mukaelmia. Niitä on tehty rakkaudesta runoon, opetustarkoituksessa, poliittisena esimerkkinä, lapsille ja aikuisille. Ensimmäinen kattava raakakäännös – ruotsiksi – oli käytössä jo samoihin aikoihin suomenkielisen Kalevalan ilmestymisen kanssa, ja siitä lähtien on Kalevalaa käännetty. Tiedetään, että uusia on tekeillä nytkin.
Kalevalat lapsen käden ulottuvilla. Kuva: Vesa Heikkinen.
Poikkeuksellisen rikasta ja värikästä kieltä
Kalevalan kieli on poikkeuksellisen rikasta ja värikästä. Siinä on kosolti kansanomaista ja runollista erikoissanastoa, jota kukaan nykysuomalainen ei käytä eikä edes aina ymmärrä. Nykysuomen sanakirja on ottanut tällaistakin sanastoa runsaanlaisesti hakusanoiksi, koska Kalevalan kielelle on katsottu teoksen klassisen arvon perusteella kuuluvan sijansa nykysuomenkin sanavarojen esittelyssä.
– – Kalevalan sanauutuudet niin kuin teoksen sanavarat yleensäkin ovat lähtöisin kansankielestä, kansanrunoudesta, jota Lönnrot ja hänen apurinsa kokosivat itämurteiden ja varsinkin karjalan kieleen luettavien vienalaismurteiden alueelta. Joissakin harvoissa tapauksissa Lönnrot on sepittänyt vereksen sanan runon aineksia muovaamalla tai siirtänyt ilmauksen uuteen merkitykseen.
– – Kalevalan anti nykysuomen sanavaroille on ollut runsas. Enemmän kuin puolentoistasataa Kalevalasta muuhun painettuun kirjallisuuteen yleistynyttä sanaa on sellaisia, joita voi pitää edelleen tavallisina tai ainakin kirjallisuutta harrastaville suomalaisille tuttuina. Mitään toista kaunokirjallista teosta ei tässä suhteessa voida verratakaan Elias Lönnrotin maineikkaaseen eepokseen.
Elias Lönnrot on Suomen arvostetuimpia kielen kehittäjiä, mutta mikä oli Kalevalan rooli siinä? Kalevalaa kootessaan Lönnrot yhtenäisti suomen kirjakieltä eri murteiden pohjalta, jotta sen kieli olisi ymmärrettävää kaikille suomalaisille. Dosentti Petri Lauerma ja sosiolingvisti Heini Lehtonen pohtivat Lönnrotin ja Kalevalan merkitystä suomen kielen kehitykselle sekä sitä, kuinka nykysuomi uudistuu. Ohjelmassa kuullaan myös Lönnrotin omia ajatuksia suomen kielen uudistamiseksi.
Sanasto on se kielen osa-alue, johon Kalevala on jättänyt pysyvimmät jälkensä. Eräiden laskelmien mukaan vuoden 1835 Kalevalassa on kaikkiaan 184 sanaa, jotka esiintyvät edelleen Nykysuomen sanakirjassa (esimerkiksi ansiotyö, eräs, etevä, heinäkenkä, hietikko, järjestää, keskipäivä, leivonta, lipsahtaa, mahtipontinen, nuoriso, taru, tepsutella, urhea, yritelmä). Lisäksi Kalevalassa on peräti 197 sanaa, joita on käytetty eepoksen lisäksi jo sitä aiemmin ilmestyneissä kansanrunojulkaisuissa tai muussa 1800-luvun alkupuolen kirjallisuudessa, mutta ei Ruotsin vallan ajan julkaisuissa (esimerkiksi erehtyväinen, kirjain, kuten, nuiva, seurustella, typeryys, värttinä, yksitellen).
Paitsi sanoihin Kalevala on vaikuttanut myös suomen kielen sananmuodostukseen. Eritoten ns. bahuvriihiyhdysssanat (sinisukka, tuliterä) yleistyivät Kalevalan myötä. Monet sanojen johdostyypit ovat yleistyneet Kalevalan ilmestymisen jälkeen, kuten deminutiivisia sanoja tuottavat johtimet -(i)nen ja -ut/-yt (puolukkainen, reponen; immyt).
Suurin vaikutus Kalevalalla on ollut suomen kirjakielen sanastoon. Laskelmiemme mukaan Vanhassa Kalevalassa on 184 sellaista Nykysuomen sanakirjaan päässyttä sanaa, joiden kirjallinen ensiesiintyminen tapahtui juuri VK:ssa, ja lisäksi 197 sanaa, joita on käytetty – paitsi VK:ssa – myös jo ennen Kalevalaa ilmestyneissä kansanrunouskokoelmissa tai muussa 1800-luvun alun kirjallisuudessa mutta ei vielä Ruotsin vallan aikaisissa julkaisuissa. Mukana on yllättävän tavallisiakin sanoja, esimerkiksi eräs, kuten, järjestää ja joten.
Kalevalan sanasto on kiinnostanut monia muitakin tutkijoita. Tässä kaksi usein mainittua tekstiä:
Ruoppila, Veikko 1967: Kalevala ja kansankieli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nuorisoa ja muitakin urheita kansalaisia tepsuttelemassa Terijoen rantahietikolla 1910-luvulla. Uimakopit taitavat olla tuliteriä. Kuva: Lappeenrannan museot.
Kalevala herätti ihastusta: itämurteisia sanastoaineksia yleiskieleen
Agricola rakensi kirjakielemme Turun ympäristön ja Viipurin seudun murteiden varaan. Hänen seuraajansa siirsivät painopisteen hämäläismurteisiin, tietysti paljossa Agricolan luoman pohjan säilyttäen. 1700-luvun pohjalaiskirjoittajat toivat kirjoitettuun kieleen oman murteensa piirteitä, ja 1800-luvun kuluessa saivat kirjakielessä runsain määrin sijaa itämurteet, etenkin itämurteiset sanastoainekset Kalevalan herättämän ihastuksen saattelemina. Vaikka yleiskielen piirteet ovat peräisin murteista, ei mikään lähtömurre kuitenkaan sisällä samaa äänne-, muoto- ja sanastopiirteiden yhdistelmää kuin yleiskieli. Näin yleiskielen ja murteiden vastakohtaisuus on syntynyt hitaasti aste asteelta kolmen vuosisadan kuluessa.
Äijä on paljon
Parempi sinun olisi
palata omille maille:
äijä on tänne tullehia,
ei paljo palannehia.
Murteelliset äijä-sanan merkitykset ’iso’ ja ’paljon’ (myös muodossa äijän) ovat vanhaa perua, nykysuomalaiselle tuttua kansanrunoudesta ja Kalevalasta. Kalevalassakin esiintyvät Tuonelaa ja Pohjolaa kuvaavat varoittavat säkeet ”äijä on sinne mennehiä / ei paljon palannehia”.
Kansanrunous ja Kalevala tuntevat myös äijä-sanan hellittelyä ilmaisevan muunnoksen äijö: ”Kullervo Kalervon poika / sinisukka äijön lapsi” ja ”Iku-Turso äijön poika / nosta päätäsi vedestä”. Näissä säkeissä henkilöhahmon luonnehdinta viittaa siis myös tärkeään sukulaisuussuhteeseen, isään.
Väinämöinen lauloi, entä päivä?
Liittyneekö ajatus päivän laulamisesta laulaa-verbin loitsimiseen, lumoamiseen ja manaamiseen liittyvään merkitykseen? Kalevalansa lukeneet muistavat, kuinka Väinämöinen tosiaankin lauloi Lemminkäisen suohon. Samalla tavalla uneliaisuuteen asti väsynyt saattaa vaikuttaa manatulta. Puhuttuun kieleen pohjautuvana Kalevala luonnollisesti heijastaa osaltaan Suomen murteita.
Manaukseen liittyy mielikuvia paitsi puhumisesta myös itse laulamisesta. Yleiskielessä tavallisimpana laulaa-verbin
merkityksenä voidaan pitää (sanallisen) sävelmän ihmisäänellä
esittämistä, ja myös murteissa tämä merkitys on kaikkialla tunnettu.
Verbi voi kuitenkin murteissa saada hieman yleiskielestä poikkeavia
objekteja. Tällainen käyttö liittyy usein tiettyyn tilanteeseen. Kun
Himangalla sanotaan, että se (mies) laulo ruumihit ja kaikki,
tarkoitetaan, että mies saattoi vainajan laulaen hautaan.
– – Kirkkaasti paistava aurinko saattaa pilaannuttaa ruokatavarat, tai haalistaa esimerkiksi kankaan värin. Myös tätä voidaan tarkoittaa ilmauksella päivä(nen) laulaa.
Elä! Aleksis Kiven Kalevalan muotia
Kivi omaksui Lönnrotin Kalevalan luoman muodin mukaisen itäisen kieltoverbin elä (siis merkityksessä ’älä’) – ei kaikkeen tuotantoonsa mutta joskus kuin tyylitellen johonkin. Ainakaan uusmaalaisesta puheenparresta hän ei ollut voinut saada siihen mallia. Se tuntuu nyt kummalliselta Nummisuutarin Eskon suuhun pantuna:
Elä kurista minua!
Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!
Ahistusta kalevalaisella kannalla
Nuori kielentutkija Lauri Kettunen valitti Virittäjässä 1910 sitä, että vain harvat käyttivät sivistynyttä yleiskieltä (”kirjakieltä”) puhuessaan. Hän arveli: ”Velttouteen lienee suurena syynä äidinkielenrakkauden yleinen puute, sama, mikä ilmestyy haluna tahria halvoilla muukalaisuuksilla puheensa tai taipumuksena käyttää kokonaan vierasta kieltä, milloin vain omalle personalle on pikku mukavuuksia voitettavissa.” (S. 57.)
Syytä oli Kettusen mielestä myös kirjakielessä itsessään, koska siihen kuuluva d oli ”luonnoneste” oppimattomalle kansalle ja työläs opeteltava sivistyneillekin. Yleistä oli d:n ääntäminen t:ksi, eikä Kettunen pitänyt luultavana, että ”lukutaitoinen kansanmies suurimmassa osassa maata koskaan saa kieltään d:hen taivutetuksi”.
Kettunen ei halunnut suoralta kädeltä muuttaa kirjakieltä d-kysymyksessä kansankielen kannalle mutta esitti, että ”voimme kyllä miehissä ryhtyä vielä kerran punnitsemaan asian syitä ja vastasyitä”. Kirjakielen tradition merkitystä Kettunenkin tähdensi, mutta muistutti lopuksi, että ihailtu kansalliseepoksemme Kalevala edustaa d:töntä kantaa.
Robert Wilhelm Ekman: Lemminkäinen tulisella järvellä. 1867. Kuva: Kansallisgalleria.
On ne vaan aika seppiä!
Kalevala on myös tietäjien tarina. Tietää-verbin alkuperä on tiessä: tietäjä tiesi tien, pystyi siis löytämään tien ja opastamaan tielle. Seppä puolestaan liittyy taitavuuteen. Myös runo-sanan juurilta löytyy viitauksia salaiseen tietoon ja viisauteen.
Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuilla esitellään runsaasti myös sellaisia sanoja, joilla on kalevalainen yhteys.
Hugo Simberg: Väinämöinen ja Ikiturso. 1890–1897. Kuva: Kansallisgalleria.
Tuosta sulho suuttuneisi ja muita kalevalaisia kielenpiirteitä
Vanhoissa kalevalanmittaisissa kansanrunoissa esiintyy paikkaa tarkoittavien substantiivien llinen-johdoksia, jotka aivan konkreettisesti ilmaisevat ’kantasanan tarkoittamassa paikassa olevaa’. Esimerkkejä Kalevalasta:
Saarelle selälliselle, Luo’olle merelliselle
Kaa’an maalliset katehet, Ve’elliset velhot voitan
Oi Ukko, ylinen luoja, Taivahallinen Jumala.
Aarni Penttilä mainitsee laajaan aineistoon perustuvassa Suomen kieliopissaan (2. p. 1963) eventiivimuodot kahdessakin kohden, tosin hieman ristiriitaisesti. S. 234: ”Silloin tällöin saattaa Kalevalassa ja Kalevalan vaikutuksen alaisessa runokielessä tavata sananmuotoja, joita on nimitetty eventiivimuodoiksi ja joiden tunnuksena on pot:n ja kond:n tunnus yhdistyneenä (siis neisi). Esim. Tuosta sulho suuttuneisi (= saattaisi suuttua), Mies nuori nuristuneisi KAL.” – – Vuosia sitten omia sormiani aivan syyhytti käyttää neisi-muotoa, niin hyvin se olisi yhteyteen sopinut. – – aikomani lause oli tyyppiä ”Puolue X voittaneisi vaalit, jos ne nyt pidettäisiin” – siis ’luultavasti voittaisi’. Raskain mielin muotoilin lauseen toisella tavoin, koska eventiivimuotoja ei kielioppi hyväksy.
Osassa suomen itämurteita ja karjalan kielen aluetta ‑uinen/-yinen-tyyppisten ekvatiivien käyttö on ollut laajempaa kuin suomen kirjakielessä. Lönnrot mainitsee deminutiiveja käsittelevässä artikkelissaan Helsingfors Morgonbladissa vuonna 1834 mm. adjektiivit hyvyinen, julkeuinen, mataluinen ja selkeyinen. Joitakin karjalaisperäisiä ekvatiiveja on päässyt Kalevalaankin, esimerkiksi:
Jo näen vävyni silmät:
– – meren on vaahen valkeuiset,
meren ruo’on ruskeuiset,
meren kaislan kauneuiset.
Kun Kalevalassa Väinämöisestä sanotaan ”Itse loihe lausumahan”, on kyseessä monikäyttöisen luoda-verbin muoto. Loihe merkitsee ’rupesi’, mutta muodon kannalta sitä vastaisi tarkemmin ’heittäytyi’ tai ’asettautui’. Aikamuotona se on yhtä selvä imperfekti kuin sanokaamme toi tai joi. Kalevalan sanontaa ”loihe lausumahan” käytellään välistä nykyäänkin. Toisinaan siitä tosin näkee vääristyneitä muunnelmia – –
Joskus saattaa hyvinkin vanhahtava sana tai sanonta ponnahtaa
suorastaan muoti-ilmaukseksi. Niinpä olen nyt törmännyt useamman kerran
ilmaukseen ”loihe lausumaan”, jonka takaa kuultaa Kalevala: ”Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan”. – – Lehdestä osui äskettäin silmiin yllättävä
muoto ”– – loihesi lausumahan”. Siis mitä? Sana ja muoto loihe on ollut
kirjoittajalle niin outo, että hän imperfektiä aikoessaan on lisännyt
siihen tunnuksen si, mallina ilmeisesti lohkesi tms. Loihe on kuitenkin
jo itsessään imperfekti.
Kielentutkija Erkki Lyytikäinen esittelee Virittäjässä (2/2014) kiinnostavia kielilöydöksiä. Hänen mukaansa suomen kieleen on ”hiljalleen asettunut kaksi loihe-verbiä”. Nämä ovat loiheta ja loihea.
Lyytikäisen mukaan verbejä käytetään yleensä liitossa lausua-verbin tai jonkin muun puhumista merkitsevän verbin kanssa (esim. loiheta tai loihea lausumaan, sanomaan, tuomaan esiin). Verbit voivat esiintyä myös itsenäisinä, jolloin merkitys on Lyytikäisen havaintojen mukaan lähinnä ’sanoa’ (esim. valtuustossa loihetaan, että; toimittaja loihesi eilen, että; Loihen vain lyhyesti: KIITOS!).
Ei ole sattumaa, että loihe-paradigmat kukoistavat juuri verkkoteksteissä. Painetuista teksteistä niitä on tähän mennessä löydetty harvakseltaan, niin vähän, että paradigmojen olemassaolo ei ole paljastunut. Tähän on selvä syy. Painotekstit ovat aina kielenhuoltoseulan läpi kulkeneita. Julkaisua myöten seulan tiheys vaihtelee suurestikin, mutta luultavasti loihe-asusta poikkeavat muodot siihen ovat tarttuneet. Toisaalta loihe-perhe ei ole kovin yleinen puhekielessäkään. Jos ajatellaan, että loihe-muoto on Kalevalan yleiskieleen tuoma, sen käytössä on säilynyt jonkinlaista aitoa tai ironisoitua juhlavuutta. Arkikeskustelussa ei nouse yhtenään esiin tilanteita, joissa tämäntapaista tyylilajia tarvittaisiin.
Kolme runonlaulajaa Suistamolta. Ivan Shemeikka, Ivan Onoila ja Konst. Kuokka. 1800- ja 1900-lukujen vaihde. Kuva: Museovirasto.
Kalevala ihmisten, paikkojen, yritysten ja tuotteiden nimissä
Kalevala on ollut suosittu aihe ja lähde lähes kaikenlaisessa nimistössä. Pian Kalevalan (1849) ilmestymisen jälkeen kansallisuusaate sai suomalaiset innostumaan omakielisistä tai muuten omaperäisenä pidetyistä nimistä. Kalevalan hahmojen ja paikkojen mukaan onkin nimetty ihmisiä, paikkoja, yrityksiä ja tuotteita 1800-luvulta alkaen.
1900-luvun alkupuolella nimipäiväkalenteriin otettiin monia kalevalaisia etunimiä. Osa niistä on tällä hetkelläkin muodissa. Esimerkiksi sellaiset etunimet kuin Ahti, Aino, Annikki, Ilmari, Jouko, Kalervo, Kaleva, Kullervo, Kyllikki, Sampo, Seppo, Tapio, Tellervo, Terhi, Tuulikki, Untamo, Vellamo ja Väinö ovat peräisin Kalevalasta.
Sukunimistä esimerkiksi Kalervo, Kaleva, Pohjola, Sampo, Tapiola, Väinölä ja Väinämöinen on otettu käyttöön 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa luultavasti kansallisromanttisin mielin. Osasta on kuitenkin vanhojakin tietoja suku- tai talonnimenä.
Katujen ja teiden nimeämisessä Kalevala on Seitsemän veljeksen ohella yksi suosituimmista aihepiireistä. Esimerkiksi Kalevankatu tai Kalevantie on 38 kunnassa ja Sammonkatu tai Sammontie 65 kunnassa. Kalevalan Louhen mukaan nimettyjä teitä ja katuja puolestaan on ainakin 30 kunnassa.
Perinnäisissä paikannimissä Kalevala näkyy vähemmän. Eikä aina ole tiedossa, onko nimi annettu Kalevalan vai jonkun todellisen henkilön mukaan. Nimiä, jotka sisältävät Kaleva(la)n, Väinämöisen, Ilmarisen tai Joukahaisen, on annettu enimmäkseen taloille ja pelloille, mutta joukossa on myös luonnonpaikkojen nimiä. Vesistönimissä tosin Joukahainen viittaa usein joutseneen. Jostain syystä Lemminkäisen sisältäviä paikannimiä Kotuksen Nimiarkistossa ei ole lainkaan.
Yritysten ja tuotteiden nimissä kalevalaiset ainekset olivat suosittuja erityisesti 1800-luvulla, mutta yhä Kalevalaa käytetään lähteenä, kun mietitään myyvää nimeä. Kalevala näkyy muun muassa seuraavissa nimissä: Ilmarinen (vakuutusyhtiö), Kalevala (koruyritys), Lemminkäinen (rakennusyritys), Pohjan akka (ravintola), Aino (jäätelö), Kaleva (lehti), Sampo (tulitikut) ja Väinämöinen (sukkalanka).
Teksti: Petra Saarnisto
Helsingissä pidettyjen yleisurheilun MM-kisojen 1983 aikainen kyltti. Kyltissä kisojen logo ja maskotti Lasse-jänis, joka nostaa hevosenkenkää. Kuva: Urheilumuseo.
Kansa herää kalevalaisin nimin
1800-luvulla etunimistössämme koettiin jälleen suuri murros, joka liittyi kansalliseen heräämiseen – jolla on myös luterilaiset juurensa. Protestanttisuudessa on aina korostettu äidinkielen merkitystä, ja suomalaisuusaatteen kantavana ajatuksena oli, että jokaisella suomalaisella on oltava suomalainen etunimi. Niinpä 1800-luvulla alettiin tietoisesti luoda uusia suomalaisnimiä joko suoraan suomen kielen pohjalta, kuten nimet Arvo tai Ilma, tai ulkomaisia nimiä kääntämällä. Näin esimerkiksi ’puhdasta’ merkitsevä kreikkalaisnimi Katarina sai suomalaisen asun Siveä ja latinankielinen, ’voittajaa’ merkitsevä Victor asun Voitto. Suomalaisia nimiä löydettiin myös kansanrunoudesta ja Kalevalasta, kuten Aino, Kyllikki ja Tellervo sekä Ilmari, Kullervo ja Väinö.
Anders Ekman: Väinämöinen. 1852. Kuva: Kansallisgalleria.
Kalevanpoikien kaupunginosa
Tampereen Kalevan kaupunginosa rakennettiin pääosin 1950-luvulla.
Tammerkoski-lehti järjesti vuonna 1948 nimikilpailun alueen nimestä.
Nimiehdotus Kaleva oli suosituin. Nimi nojasikin alueen historiaan ja olemassa
olevaan nimistöön, sillä alueella sijaitseva harju tunnettiin jo nimellä
Kalevankangas.
– – Niin Tampereen, Harjavallan kuin Keravankin kaupunginosien kaduille on annettu nimiä Kalevala-teeman mukaan. Kaikissa onkin muun muassa Sammonkatu tai Sammontie ja Ilmarinkatu, Ilmarisenkatu tai Ilmarisentie.
Kutsu kaikki Pohjan kansa
ja kaikki Kalevan kansa,
kutsu vanha Väinämöinen
lailliseksi laulajaksi!
Kalervon poika Kullervo
Kalevalassa Kullervo on yksi pääsankareista, Kalervon poika. Nimi esiintyi jo I. E. Sjömanin Kauno-annakassa vuonna 1864, ja ensimmäiset Kullervot kastettiinkin 1860-luvulla.
Sigfrid August Keinänen: Kullervo paimenessa. 1896. Kuva: Kansallisgalleria.
Ainoa Aino
Aino on kalevalainen nimi. Sen loi Elias Lönnrot ainoa-sanan lyhyestä muodosta aino. Vanhassa Kalevalassa 1835 Aino oli vielä nimetön neito, Joukahaisen ”ainoa” sisar, mutta niin sanotussa Uudessa Kalevalassa 1849 Lönnrot kirjoitti jo Ainon isolla alkukirjaimella eli erisnimenä: ”Aino tyttö”.
Albert Edelfelt: Aino. 1935. Kuva: Kansallisgalleria.
Ainoa Tapiolassa
Kauppakeskuksen sivuilla toivotetaan tervetulleeksi Ainoaan ja ostoksilla käydään Ainoassa. Nimellä halutaan luultavasti muistuttaa kauppakeskuksen ainutlaatuisuudesta (ainoa Tapiolassa, ”se yksi ja ainoa”). Lisäksi nimi on kenties haluttu kytkeä alueen muuhun nimistöön, varsinkin kaavanimistöön, jossa kalevalaiset elementit näkyvät vahvasti (Kalevalantie, Nyyrikintie, Pohjantie, Louhentie).
Matala Marjatta
Marjatta on kalevalainen nimi. Kalevalan loppuruno kertoo Marjatasta, joka paimenessa ollessaan löytää puolukan mättäältä, syö sen ja tulee raskaaksi. Hän synnyttää pojan, josta kasvaa Karjalan kuningas. Väinämöinen joutuu väistymään.
Kaihomielinen Alli
Allin katsotaan olevan lyhentymä muinaissaksalaisesta henkilönnimestä Alfhild. Alli on myös Lapissa pesivä sorsalintu, joka esiintyy Kalevalassa kaihomielen symbolina. Linnun nimitystä käytetään myös neitosen, morsiamen hellittelynimenä.
Maankuulu Tytti
Tytti-nimi
pohjautuu sanan tyttö
hellittelymuotoon tytti. Esimerkiksi Kalevalassa : ”Tuop’ on kaunis Pohjan
tytti, maan kuulu, ve’en valio”. Tyttiä on käytetty myös Tyyne-nimen
puhuttelumuotona eri puolilla Suomea.
Seppo ja Ilmari
Seppo on
suomalaisesta kansanrunoudesta peräisin oleva nimi, joka tarkoittaa seppää. Kalevalassa Seppo Ilmarinen onkin
taitava seppä, taivaankannen ja sammon takoja.
Ilmari on vanha ilma-sanasta muodostettu nimi. Jo Mikael Agricolan Psalttarissa vuodelta 1551 mainitaan hämäläisten epäjumala Ilmarinen.
Walter Runeberg: Ilmarinen takoo kuuta. 1866. Kuva: Kansallisgalleria.
Väinö, Väinö, mistä tulee Väinö?
Etunimi Väinö on kansallisromanttisen kauden nimiä. Se on lyhennelmä Kalevalan pääsankarin Väinämöisen nimestä. Nimipäiväalmanakassa on Väinön rinnalla myös asu Väinämö.
Otso kuuluu Kalevalan petokarjaan
Akseli Gallen-Kallela: Kullervo petokarjoineen. 1917. Kuva: Kansallisgalleria.
Suurpetoja tarkoittavat sanat eivät kuitenkaan kuulu kielemme vanhimpiin aineksiin, sillä eläimet ovat olleet useiden tabujen alaisia, ja niistä on pyritty käyttämään kiertoilmauksia ja salasanoja. Metsästäjien alkuaan tunnepitoiset sanat ovat vähitellen menettäneet kuvailevan merkityksensä ja siirtyneet asialliseen sanastoon.
Karhua ovat metsästäjät pyrkineet mielistelemään monin nimin. Vielä syyskuussa 1996 asiallisessa televisiouutisessa toimittaja kertoo autojen kanssa kolariin joutuneista karhuista ja käyttää niistä joka lauseessa eri sanaa: karhu, otso, mesikämmen, metsänomena. Haastateltava tyytyy vain pronominiin se.
Otso on suomalainen nimi. Taustalla on karhun peite- ja lempinimi, jota on käytetty vanhastaan lähinnä kansanrunoudessa, kuten Kalevalassa. Etunimestä Otso on asiakirjatietoja 1800-luvun lopulta.
Otsonen, metsän omena,
mesikämmen källeröinen!
UKK:n Kaleva
Suomalaisuuden ja kansallishengen lisäksi nimen valintaan on vaikuttanut sen sisältö. Ikiajat on lapsia nimetty heille toivottujen ominaisuuksien mukaan, joita nimen on haluttu enteilevän. Urho on sopinut tällaiseksi toivenimeksi hyvin, tarkoittavathan sanat urhea ja urho rohkeaa, miehuullista ja rivakkaa. Ajan hengen mukaisesti nimen suosio poikien ensimmäisenä nimenä oli suurimmillaan 1900–1920-luvuilla.
Myös Kaleva on saman ajan lapsi. Tämän nimen toi vuonna 1864 Kauno-annakassaan ehdolle Marttilan nimismies Isak Edward Sjöman. Joukossa oli muitakin kalevalaisia nimiä kuten Tellervo, Nyyrikki ja Vellamo. Pietarin suomalaisessa kalenterissa nimi oli jo 1872, ja suomalaiseen viralliseen almanakkaan se pääsi 1908. Kaleva-nimi omaksuttiin kuitenkin hitaammin kuin Urho, osin varmaan siksi, että kolmitavuisena se tuntui paremmin soveltuvan toiseksi etunimeksi. Ehkä nimeä pidettiin kutsumanimeksi liian juhlavanakin; onhan Kaleva kansanrunoudessa myyttinen sankari, väkivahva jättiläinen, jonka jälkeläisiä, kalevanpoikia, olivat muun muassa Väinämöinen ja Ilmarinen. Nimen suosio kastenimenä oli suurimmillaan 1910- ja 1920-luvulla. Paremmin otti tulta Kalevan virolaissävyinen rinnakkaisnimi Kalevi, joka tuli almanakkaan 1929. Sen kulta-aikaa olivat 1920–1940-luvut.
Kalevi on kansallisromanttista kautta edustavan Kalevan myöhempi rinnakkaisnimi. Kansanperinteessämme kalevanpoika on toisaalta käsitetty mytologiseksi taruolennoksi, jättiläiseksi, toisaalta ylimyksen nimitykseksi. Kalevalassa esimerkiksi Väinämöistä ja Lemminkäistä on kuvattu kalevanpojiksi.
Urho Kekkonen pelaamassa kyykkää Helsingin Seurasaaressa. 1974. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Väinölästä Kalevalaan
Kansaneepoksemme nimeksi Kalevala tuli vasta Lönnrotin pitkäaikaisen harkinnan jälkeen. Vanhaa Kalevalaa koostaessaan Lönnrot oli vielä epävarma teoksensa nimestä. Alkuvaiheessa näyttää paikannimistä Pohjola olleen vallitsevin, henkilönnimistä sen sijaan kaiken aikaa Väinämöinen. Vielä tammikuussa vuonna 1835 ”Väinölä” ja ”Väinämöisestä” olivat ensisijaisia vaihtoehtoja, mutta kun Lönnrot käsitti kaikkien pääsankarien kuuluvan Kalevan kansaan, päätyi hän lopulta eepoksen nimeä pohtiessaan Kalevalaan. (V. Kaukonen: Vanhan Kalevalan kokoonpano I, s. 41–42; Vanhan Kalevalan kokoonpano II, s. 502–504.)
Aimo Turunen 1979: Kalevalan sanat ja niiden taustat. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö.
Kalevalan tekijät ja kokijat
Moni kansanperinteen kerääjä otti myös valokuvia. Oheisessa kuvakoosteessa on runonlaulajien kuvia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Vasemmalta ylhäältä
Petri Shemeikka (Samuli Paulaharju 1907), Iivana Härkönen (A. O. Väisänen 1917),
Vihtoora Lesonen (I. K. Inha 1894), Miihkali Arhippanen (Inha 1894).
Vasemmalta alhaalta Haapas-Mari (Paulaharju 1909), Iivana Lesonen (Inha
1894), Riiko Kallio (Sundström, etunimeä ei ole merkitty kuvan tietoihin), Larin Paraske (Daniel Nyblin 1890–1899).
Laulajien, kerääjien ja Lönnrotin kirja
Kenen teos Kalevala on? Kuka on sen varsinainen tekijä? Näitä kysymyksiä on pohdittu varmaankin yhtä kauan, kuin Kalevalaa on luettu. Kalevalan sanakirjan (Otava, 2008) laatineen Raimo Jussilan mukaan Kalevalalla on ollut kolmenlaisia tekijöitä: 1) runoja suullisesti esittäneet runonlaulajat, 2) kansanrunouden kerääjät ja 3) toimittaja-koostaja-tekijä eli Lönnrot.
Aluksi tekijänä nostettiin esiin kansaa, kollektiivia. Tähän saattaa liittyä ajatus muinaisesta runoelmasta, jonka kansa on itselleen laatinut ja joka jossain vaiheessa on hajonnut palasiksi. Lönnrot olisi sitten ikään kuin kerännyt palaset yhteen. Kuten Jussila painokkaasti toteaa, mitään Kalevalan tapaista yhtenäistä eeposta ei ole muinaisuudessa ollut, vaan lukuisia runoteemoja lukemattomine toisintoineen ja valtava määrä loitsuja ja lyyrisiä runoja.
Runonlaulun poetiikasta väitelleen Jukka Saarisen mukaan Lönnrot sai ainekset Kalevalaan runonlaulun taitajilta, joita hän haastatteli keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Taitajia oli varmasti satoja. Tarkkaa lukua on Saarisen mukaan mahdoton tietää, koska Lönnrot ei juuri koskaan merkinnyt runomuistiinpanojensa yhteyteen niiden esittäjiä. Kuuluisimpia Lönnrotin runonlaulajista on Arhippa Perttunen, jolta Lönnrot tallensi runoja vuonna 1834 yli 4 000 säkeen verran.
Kansanrunouden kerääjät Lönnrot luettelee Kalevalan alkulauseessa. Kerääjiä olivat Lönnrotin itsensä lisäksi J. Fr. Cajan, M. A. Castrén, D. E. D. Europaeus, A. E. Ahlqvist, Fr. Polen, Z. Sirelius ja H. A. Reiholm.
Jussilan mukaan Lönnrot vähätteli omaa osuuttaan, joka kuitenkin kaiken kaikkiaan oli aivan ratkaiseva. Teos kypsyi lopulliseen asuunsa kaksikymmentä vuotta kestäneiden kokeilujen ja lisäaineiston keruun kautta. Lönnrot muun muassa keräsi itse valtaosan aineistosta, valitsi eepoksen nimen, kehitteli sen kokonaisjuonen sekä yhdisti ja tiivisti alkuperäisrunojen henkilökuvia.
Timo Lipitsä poikansa Iivo Lipitsän perheen parissa Suistamolla. 1930. Kuva: Työväen arkisto.
Runonlaulua isältä pojalle, soittimena ilovehe
Suistamolaista Timo Lipitsää (1857–1950) on sanottu yhdeksi kuuluisimmista runonlaulajista. Hän kulki 1900-luvun alkupuolella yhdessä muiden runolaulajien kanssa ympäri Suomea laulamassa.
Lipitsää on sanottu myös viimeiseksi runonlaulajaksi. Mutta runonlaulu ei ole loppunut suurten taitajien mentyä manalle. Myös Timo Lipitsä siirsi perinnettä jälkipolville. Hänen vuonna 1893 syntynyt poikansa Iivo Lipitsä oppi isältään monet laulut.
Isä Timo Lipitsä oli myös kuulu kanteleiden rakentaja. Kantele oli hänelle ”ilovehe”.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla julkaistussa äänittessä Iivo Lipitsä laulaa vanhan kalevalamittaisen runon Väinämöisen kanteleensoitto. Esityksen on äänittänyt Leena Koivu 1966 Helsingissä.
Väinöni soitti: moa järisivuoret vaskiset vapisikalliot kaheksi halkeipaa´et suuret paukahteli.
Hauki ja kauskut piikoin reisillä
Kielikorva-podcastissa keskusteltiin helmikuussa 2020 suomen kielen seksuaalisanastosta ja siihen liittyvistä kiertoilmauksista. Podcastin keskustelunaiheina ovat vanhan kansan kieli- ja mielikuvat ja kansanrunoudessa vilahtelevat puuhat ja värkit. Keskustelemassa ovat Kotuksen sanakirjantoimittajat Jarkko Kauppinen Vanhan kirjasuomen sanakirjasta sekä Riikka Tervonen Suomen murteiden sanakirjasta. Ohjelman juontaa Lotta Jalava.
Kielikuvat kansanrunoudessa ja murteissa noudattelevat tiettyjä sääntöjä. Kansanrunoudessa sukuelimistä voidaan puhua esimerkiksi itsenäisinä toimijoina tai eläiminä. Miesten sukupuolielimiin viitataan muun muassa turkiseläinten, liskojen ja saalistajien nimityksillä. Naisen sukupuolielimien vertauksena on ollut esimerkiksi sammakko, joka esiintyy tässä ilomantsilaisessa runossa.
Naipi mies, pahankin naisen,
viikon ilman oltuahan,
syöpi hauki sammakonkin,
selän suuren uituahan.
Tutkija, toimittaja, lääkäri
Elias Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen, kansalliseepoksen, Kalevalan, ja sen sisarteoksen Kantelettaren luoja, kielen uudistaja ja sanakirjojen toimittaja sekä ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja ja toimittaja. Lönnrot oli myös lääkäri ja laati lukuisia kansaa valistavia terveydellisiä ja tieteellisiä julkaisuja.
Elias Lönnrot perheineen. Autotypia (rasterilaatalla painettu kuva). Alkuperäinen kuva n. 1864. Vasemmalta Thekla, Maria, Maria, Elias, Elina ja Ida Lönnrot. Kuva: Museovirasto.
Teuras-Lönnrot
Suomen murteiden sana-arkistoon on sijoitettu niin sanottu Teuras-Lönnrot: merkityksen mukaisiin ryhmiin aikoinaan silputtu ja vihreisiin kangaskantisiin sidoksiin koottu versio Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisesta sanakirjasta (1874–1880). Tätäkin voi käyttää apuna 1800-luvun sanastoa etsittäessä.
Teuras-Lönnrotin osat Luonto ja Luonteenominaisuudet. Kuva: Vesa Heikkinen.
Lönnrot muutti oluen simaksi
Kukkien nesteestä tai hunajasta juomaksi sima näyttää muuttuneen Elias Lönnrotin päätelmien johdosta. Rakentaessaan Kalevalan uutta laitosta 1840-luvulla hän lisäsi käsin ensimmäisen laitoksen välilehdille kansanrunoista säkeen ”Tuop sie tuopilla olutta”, mutta muuttikin painotekstiin oluen simaksi: ”Tuop' on tuopilla simoa, kanna kaksi-korvasella – – Anna Wäinölän ukolle – –.”
Kansan suusta saatuna ei simajuoma-säettä ole tavattu, mutta Lönnrotin tulkinta ’juoma’ perustuu nähtävästi säepariin ”Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät”.
Suuri kertomus Lönnrotin päässä
Sammattilainen lääkäri Elias Lönnrot aloitti kansanperinteen talteenpanon vuonna 1828. Runonkeruuretkien pohjalta hänen päässään alkoi muodostua suuri kertomus Suomen kansan tarunhohtoisesta menneisyydestä ja sen sankareista.
Ylen Elävässä Arkistossa on kuunneltavissa nauhoitus, jossa toimittaja Aarre Nyman haastattelee professori Väinö Kaukosta Kalevalan syntyvaiheista.
”Minä pidän jokseenkin varmana, että Becker herätti Lönnrotissa innostuksen kansanrunouteen”, arvioi Kaukonen. Hän viittaa Lönnrotin opettajaan Reinhold von Beckeriin Turun akatemiassa.
Haastattelu on tehty 1.5.1979. Elävässä Arkistossa on monia muitakin Kalevala-aiheisia juttuja.
Palho ja ponsi, puikea ja sepivä
Elias Lönnrotin Flora Fennica – Suomen Kasvisto. Koelma (1860) on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kasvitieteellinen teos. Sitä pidetään myös ensimmäisenä varsinaisena luonnontieteellisenä teoksena, joka on julkaistu suomeksi.
Kasvikon oppisanoissa Lönnrot esittää lähes 1 300 suomenkielistä kasvitieteellistä termiä ja antaa niille tarkan määritelmän. Hän jakaa sanaston aihepiireittäin ja esittää jokaisen oppisanan yhteydessä myös latinan- ja ruotsinkieliset vastineet. Vertailemalla erikielisiä vastineita havaitsee helposti, että Lönnrot on pyrkinyt omakielisyyteen ja että hän on tietoisesti välttänyt myös suorien käännöslainojen muodostamista.
Lönnrotin murteista kasvitieteeseen vakiinnuttamia perussanoja tai murresanoista muodostamia uudissanoja ovat esimerkiksi kasvin osia nimittävät hede ja emi, palho ja ponsi sekä lehtiä kuvailevat adjektiivit puikea, suikea, sepivä, johteinen, nyhälaitainen, nirhalaitainen, silposuoninen ja lanttopäinen.
._Kuva_Museovirasto..jpg)
Elias Lönnrot vaeltamassa. 1902. Autotypia A. V. Linsénin piirroksesta (1847). Kuva: Museovirasto.
Lönnrotin lakritsikätkö ja tukku vaaleita hiuksia
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla on laaja tietopaketti Elias Lönnrotista. Tietopaketissa kerrotaan muun muassa siitä, mitä tapahtui seuran kokoelmissa säilytetyille Elias Lönnrotin omistamille esineille.
Esineet siirrettiin 13.4.1931 Kansallismuseoon. Luovutettujen esineiden listasta käy ilmi, että Elias säilytti lakritsia nuuskarasiassa. Esimerkkejä muista luovutetuista esineistä:
1 ilmapuntari. 60 cm pitkä, lasikantinen. Valmistettu Liverpolissa. Sivulla liikkuva mitta-asteikko.
1 sapeli tuppineen. Kahvassa kaksipäinen kotka ja valettu monogrammi H (= N 1) sekä kultapunostupsu.
40 lyijykynää, joista yksi sini- ja punaisen täytekynän tapainen.
1 puukko, musta; terä varsin kulunut.
1 hanhensulka, johon kiinnitetty teräskynä.
1 kuori, jonka päällä: Visitkort. Sisältää tukun vaaleita hiuksia ja Lönnrotin nimikortteja.
1:t tohvelit, Lönnrotin tyttären tekemät; saatu Lönnrotin kasvattityttären Matilda Holinin kuolinpesästä.
Lönnrotin kehittelemiä sanoja
Kirjakielen vankentamiseen liittyvässä murteiden taistelussa Lönnrot asettui luonteensa mukaisesti välittävälle kannalle: hän otti pohjaksi länsimurteet ja rikastutti kieltä itämurteiden sanavarastoilla. Lönnrot vakiinnutti d:n suomen kirjakieleen, poimi omakielisiä vastineita oppisanoille sananlaskuista, murreilmaisuista tai omista kehitelmistään.
Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielen tuhannessa termissä, kasviopin sanaston kolmessa neljäsosassa sekä kieliopin ja matematiikan oppisanastossa. Lönnrotin kehittelemiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto, äänioikeus. Käytännöllisenä luonteena hän organisoi kerääjä- ja avustajaverkoston eri puolilla maata asuvista ystävistään, jotka toimivat lääkäreinä, pappeina tai opettajina. He lähettivät outoja sanoja, sananlaskuja ja arvoituksia sekä juttuja Lönnrotin toimittamiin julkaisuihin.
Kalevala elää
Kaksituhatlukua elävälle suomalaiselle Elias Lönnrotin Kalevala (ilmestyi joulukuussa 1849) on monin verroin läheisempi teos kuin 1850-luvun suomea taitaneelle sivistyneistölle. Jokainen suomalainen – vaikka ei olisi koskaan kirjaa aukaissutkaan – tietää sen kuuluvan suomalaisuutemme ja kirjallisuutemme ytimeen, tuntee sen sisällön pääpiirteitä ja keskushenkilöiden hahmoja ja ehkä osaa muutaman kalevalaisen säkeenkin. Syyt ovat selvät: Kalevalan voimakas säteily kulttuuriimme ja kaiken kattava kouluopetus. Kalevala elää lainauksina, aiheina, symboleina, viitteinä, vihjeinä ja uusina muotoina ylt'ympäriinsä: kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa, tutkimuksessa, kielessä, käsitteissä.
Raimo Jussila 2009: Kalevalan sanakirja. Otava.
Suvereenin partasuun paluu?
Suomalaisuus on sähköistänyt yhdysvaltalaisen Timothy J. Cookin. Hän haluaa ymmärtää, mistä suomalaiset on tehty. Vastauksia hän etsii tietysti Kalevalasta.
– – Vaka vanha Väinämöinen on tiedon ja musiikin taitaja, suvereeni partasuu ja Kalevalan supertähti. Eepoksen lopussa Väinämöinen kuitenkin lähtee pois ja jättää taakseen kanteleen ja laulut. Mennessään hän lausuu:
Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan…
– Tämä kohta ilahduttaa minua valtavasti. Tarinan päähenkilön on lähdettävä, mutta sen sijaan että hän uhkaisi tulla takaisin, hän sanoo, että tarvitsette minua vielä.
Cookin mielessä kyseinen hetki luo sillan Kalevalan ja nykyajan välille. Kaikesta edistyksestä ja elämää helpottavista keksinnöistä huolimatta maailma ei ole tullut valmiiksi. Vanha eeppinen tieto on edelleen tarpeen, myös suomalaisille.
– Välillä tekee hyvää googlaamisen sijasta sukeltaa syvälle vanhoihin tarinoihin. Sieltä löytyvät asioiden juuret.
Cookin mukaan Väinämöinen on “näiden metsäisten rajaseutujen” perimätiedon ja yhteisten oivallusten tihentymä, jonka tutkiminen ei koskaan mene pois muodista.
Robert Wilhelm Ekman: Ilmatar. 1860. Kuva: Kansallisgalleria.
Käyttökelpoisia Kalevalan nimiä
Nykysuomalaiset Aino ja Ilmari Pohjola asuvat Oulussa Kalevalankujalla, aikaisemmin he asuivat Espoon Tapiolassa. Aamuisin he lukevat Kaleva-sanomalehteä. Perheen vakuutukset ovat Pohjola-yhtiössä. Vieraiden tullessa pöytään katetaan Sampo-tina-astiasto, ja Aino Pohjola pukeutuu Väinämöis-villapaitaan. Ilmari Pohjola työskentelee asfalttiliike Lemminkäisen palveluksessa, Aino Pohjola Kalevala-Korussa. Ilmari Pohjolan isä työskenteli nuorena miehenä jäänmurtaja Sammossa. Aino Pohjola taas on lähtöisin maanviljelijäperheestä, tilalla vilja korjattiin Sampo-leikkuupuimurilla. Perhe kuului Pellervo-seuraan, ja heidät vakuutti Kaleva. Pohjolan perheen kesäpaikka on Hiidenvedellä. Iltaisin he sytyttävät takan Sampo-tulitikuilla.
Suurempi kuin Kiinan muuri
Sanataiteilijat Juha Hurme ja Tuomari Nurmio ovat sysänneet liikkeelle Kalevala-hankkeen, jonka tavoitteena on monitaiteellinen, -kulttuurinen ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kalevalaisen kansanperinteen kimppuun. – – Koko Kalevalalle annetaan riittävä sähkösokki, jotta saadaan aktivoitua sen erittäinkin elävänä säilynyt ydin tämän ajan ihmisten huviksi, hyödyksi, viisastukseksi, voimavaraksi ja viihteeksi.
Näin Hurme ja Nurmio: ”Kalevalan takana on ihmeellinen asia, joka on suurempi ja merkittävämpi aikaansaannos kuin pyramidit tai Kiinan muuri. Tämä tuhansien vuosien ketjussa syntynyt itämerensuomalainen aineeton, filosofinen, eroottinen, humoristinen, jännittävä perintö on jokaista kulttuurin jäsentä koskettanut luova ponnistus, laulujen laulu.”
Robert Wilhelm Ekman: Ainon surma. Originaalipiirustus piirrossarjaan Kalewala, Finsk dikt. 1860–1861. Kuva: Kansallisgalleria.
Aino ja #metoo
Nuoren Ainon tarina kerrotaan Kalevalan alkupuolen runoissa. Kohtalo on kova. Aino ei halua liittoa Väinämöisen kanssa. Hän itkee pari päivää ja lopulta hukkuu tai hukuttautuu.
”Aino on kaikkien nuorten naisten esitaistelija ja #metoo-kampanjan keulakuva. Aino ei hyväksy minkäänlaista häirintää tai tytöttelyä”, sanoo tutkija Niina Hämäläinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Hämäläinen on tutkinut Aino- ja Kullervo-runoja, jotka ovat nimenomaan Kalevalan kirjoittajan Elias Lönnrotin luomuksia.
Sillä kynnät kyisen pellon,
käärmehisen käännättelet.
Hallinnon kyinen pelto
Eivät toki kaikki vanhat kuvailmaukset ole vielä jääneet unohduksiin. Kalevalasta kumpuaa kuva ”Hallinnon kyinen pelto”, jota käytettiin tulevan hallituksen vaikeuksista kertovan jutun otsikossa (HS 24.3.95). Menneiden markkinoiden nostalgiaa oli kuvailmauksessa, jossa kerrottiin puolueiden puheenjohtajien myyneen äänestäjilleen sikaa säkissä, kun he vaalikeskusteluissa antoivat mitäänsanomattomia lausuntoja tulevasta politiikastaan. Raamatun kielen ilmauksista oli noukittu kuvat politiikan hurskastelijoista, hurskastelijoiden paratiisista ja poliitikkojen hyeenalaumasta.
Rautainen aika kertomuksen kulun armoilla
Unohtakaa Kalevala! Näin kuului käsikirjoittaja Paavo Haavikon neuvo
Rauta-ajan ohjaajalle Kalle Holmbergille. TV2:n suursarja Rauta-aika ensiesitettiin vuonna
1982. Rauta-aika kuvaa kalevalaiseksi
sanotun ajan ihmisiä itsensä, toistensa, luonnon, kohtalon,
tekniikkansa, yhteisönsä, armottoman ajan sekä kertomuksen kulun
armoilla.
Karjalaisten Kalevala – ja suomalaisten
Keskustelu Kalevalan suomalaisuudesta tai karjalaisuudesta on jälleen 2000-luvulla ajankohtainen. Puhutaanhan muutenkin paljon kulttuurisesta omimisesta eli appropriaatiosta.
Yksi aktiivisista keskustelijoista on Tuomo Kondie, jota haastateltiin Ylen jutussa kesäkuussa 2019. Samassa jutussa haastateltiin myös ”Omistajuus, kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -tutkimushanketta johtanutta Eila Stepanovaa.
Kondien mukaan Kalevalan kaltaisissa esimerkeissä näkyy karjalaisen kulttuurin omiminen osaksi suomalaisuutta. Mutta hän ymmärtää sen, että asia on kipeä karjalaisten lisäksi myös suomalaisille. Kondie vaatii, että Kalevalan karjalaiset juuret tunnustetaan eikä eeposta omittaisi yksistään suomalaisen kulttuurin tarunhohtoista alkuperää kuvaavaksi teokseksi. ”Lönnrot loi suomalaisten myyttisen historian, ja hän teki sen Kalevalan avulla.”
Stepanovan mukaan Lönnrotin aikana käsite ”Suomen kansasta” oli kenties nykyistäkin laajempi. Siihen kuuluivat myös karjalaiset, inkeriläiset ja jopa muut suomalais-ugrilaiset kansat. Siksi Kalevala on Stepanovan mukaan lopulta paitsi suomalaisten, myös karjalaisten eepos. ”Kalevala ei kuulu eikä voi kuulua pelkästään yhdelle etniselle ryhmälle tai valtiolle.”
- Nadja Mikkonen: Isoisän tarina teki Tuomo Kondiesta aktivistin, joka hylkäsi suomalaisen sukunimensä: "Kalevala on karjalaisilta varastettu" (Yle, 30.6.2019)
- Omistajuus, kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -tutkimushanke (Helsingin yliopisto)
Tuomo Kondie. Kuva: Devon Morgan.
Karjala-aktivisti Kondie: Syrjivä politiikka jättänyt ylisukupolviset arvet
Näin Kalevalan päivän aikaan ei karjalaisena kieli-ihmisenä oikein voi olla puhumatta Kalevalasta. Kalevalan lähdeaineistosta valtaosa kerättiin karjalaisilta, Karjalasta ja karjalan kielellä, mutta suomalaisessa keskustelussa Kalevalasta puhutaan supisuomalaisena teoksena.
Kun
ottaa huomioon, että suomalaisuuden nimissä on kohdistettu karjalaisiin
syrjivää assimilaatiopolitiikkaa, joka on jättänyt ylisukupolviset
arvet, on tämä monille karjalankielisille kipeä asia. Kalevalasta saa nauttia kuka vain, tietenkin, mutta sen karjalainen alkuperä tulisi tunnistaa. Karjalaisten häivyttäminen Kalevala-keskustelussa
on osa laajempaa karjalaisten vaientamisen ja poissulkemisen
perinnettä, jonka tuhoja tässä yritetään hiljalleen korjailla.
Kalevalaan liittyvän keskustelun yleiset virhekäsitykset ja sen mitä moninaisimmat sosiolingvistiset aspektit ovat liian monimutkaiset, jotta niitä voisi tässä alkaa perkaamaan. Toivoisin jutun lukijoiden vain muistavan, että karjalaisuuden ja suomalaisuuden suhde on kaikkea muuta kuin ongelmaton, ja Suomessa karjalainen näkökulma jää näissä keskusteluissa jatkuvasti huomiotta. Huvikseen voi vaikka kiinnittää huomiota Kalevalan päivän puheisiin ja kirjoituksiin ja katsoa, kuinka paljon niissä puhutaan suomalaisuudesta ja kuinka paljon karjalaisuudesta.
Leena Nissilä: Huomioni kiinnittyi henkilöiden väliseen vuorovaikutukseen
Kaunokirjallisuutta ja sen osana myös Kalevalaa voi lukea ja tulkita lukemattomilla tavoilla. Menneisyyttä tai kuviteltuja maailmoja on usein kiintoisaa tulkita verraten nykyaikaan ja todelliseen elämään.
Kotuksen johtaja Leena Nissilä vertaa esimerkiksi ihmisten usein riitaisaakin käyttäytymistä kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa Kalevalassa esiintyvään kilpalaulantaan. Vastavuoroisesti Nissilä kirjoittaa myös avunpyynnöistä ja lohdullisuutta osoittavista puheenvuoroista, ikiaikaisia ilmiöitä nekin.
Leena Nissilä. Kuva: May Wikström, Kotus.
Toimitus
Kalevala-teemakoosteen on toimittanut Vesa Heikkinen. Työssä ovat olleet mukana monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijat. Sivu on julkaistu 27. helmikuuta 2020. Sivua on päivitetty viimeksi 28. helmikuuta 2024.
Tämän sivun Kansallisgallerian kuvat ovat tekijänoikeusvapaita.
Ensilumi tuli! Mäenlaskua Väinämöisen puistossa Helsingin Töölössä vuonna 1973. Kuva: Pertti Oskala. Helsingin kaupunginmuseo.