Useimmat suomalaiset ovat monikielisiä jo lapsesta lähtien

Rohkenen ensin estottomasti esittää muutamia lukuja, jotka rakennan valistuneeseen arvaukseen tähänastisen väestökehityksen perusteella. Vuonna 2117 Suomessa on noin 6,5 miljoonaa asukasta. Kaupungistuminen on 2100-luvulla jatkunut niin, että kaupungeissa asuu noin 85 prosenttia asukkaista, ellei enemmän. Ensikieleltään suomenkielisiä maassa on noin 5 miljoonaa, ruotsinkielisiä noin 300 000 ja muunkielisiä 1,2 miljoonaa ihmistä. Erityisesti Afrikan ja Aasian kielten osuus on lisääntynyt: esimerkiksi arabian, somalin, kiinan, kurdin ja turkin puhujia on suhteellisen paljon. Useimmat suomalaiset ovat monikielisiä jo lapsesta lähtien.

Kielimaiseman kirjoa ja muutosta tulevaisuudessa voi arvioida monesta näkökulmasta. Perspektiivi voi olla pessimistinen, optimistinen tai jotakin siltä väliltä. Haluan pitäytyä optimismissa, mutta lienee aiheellista tuoda esille pessimistisinkin vaihtoehto. Ellei muuten, niin ajattelemisen aiheeksi.

Ikävimmän tulevaisuusvaihtoehdon mukaan suomen ja ruotsin kielen osuus kaikilla yhteiskunnan lohkoilla käytettävänä kielenä on vähentynyt radikaalisti, ja näitä kieliä käytetään vain arkisessa kanssakäymisessä. Niiden paikan on ottanut englanti, jolla opetetaan lapsia ja nuoria päiväkodista yliopistoon, jota käytetään liike-elämässä ja joka on tutkimuksen yksinomainen kieli. Valtaapitäviä ei kiinnosta, onko englanti kaikille kuitenkaan itsestään selvä opintojen, työelämän  ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kieli. Kielellinen epätasa-arvo onkin yhteiskunnassa vallitseva olotila, ja englantia vähemmän osaavat jäävät syrjään. Vähemmistökielillä tai vähemmistökielistä ei tarjota opetusta, eikä niiden osaamista käytetä hyväksi yhteiskunnan eri alueilla. Kaikkien kielitaito on yksipuolistunut, koska kouluissa ei pidetä tärkeänä kielten opintoja.

Näin kylmäävän väritön ei suomalainen kielimaisema sadan vuoden päästä ole, jos nykyiset ja seuraavat sukupolvet ymmärtävät, mikä merkitys kielellisellä monimuotoisuudella on yhteiskunnan kehitykselle. Optimistisempi perspektiivi kielimaisemaan on siten mahdollinen, jos niin tahdotaan. Eli otetaanpa uusiksi.

Suomen kielen asema on vakaa, ja suomea käytetään monipuolisesti kaikilla elämänaloilla. Myös kaikkien alojen suomenkieliset tutkijat pitävät tärkeänä, että muilla kielillä julkaisemisen lisäksi suomeksi julkaiseminen on tärkeää  omalle ajattelulle, tutkimustyölle ja yhteiskunnalle, joka edelleen on maksanut heidän koulutuksensa. Näin ajattelevat ja toimivat myös ruotsin- ja saamenkieliset tutkijat. Saamen kielten asema on kaikkiaan vahvistunut, ja saamen osaajia on enemmän kuin koskaan. Kaikkien kieliryhmien lapset saavat ensikiel(t)ensä opetusta tai opetusta ensikielillään. Kielenopetuksen tarjonta on monipuolista, ja kaupungistuneessa yhteiskunnassa opetuksen järjestäminen on aiempaa helpompaa, koska ryhmät eivät ole pieniä. Etäopetus tavoittaa syrjäisimmänkin paikkakunnan. Monikielisten ihmisten kielitaitoa käytetään hyväksi yhteiskunnan eri aloilla. Englanti ja monet muut maailmankielet kuuluvat suomalaisten kielivarantoon, mutta myös naapurikielten ja erikielisen lähinaapurin kielen merkitys ymmärretään paremmin kuin ennen.

Kielilainsäädäntöä on tarkistettu niin, että kotoperäisillä vähemmistökielillä on vahvempi asema kuin vuonna 2017. Myös käytännön toimiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin sata vuotta aikaisemmin, koska yhteiskunnassa nähdään yksilön kielitaidon hyödyt koko yhteiskunnalle.

Utopiaako kaikki tämä positiivisuus? Ei, vaan täysin mahdollista rikkaassa ja hyvin organisoidussa yhteiskunnassa, joka on pystynyt toimimaan moninaisissa oloissa 200 itsenäistä vuotta.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotuksen johtaja.