Robottihuuman haihtuessa
Vuonna 2117 suomi on kielenä käytössä ja voimissaan, mutta kielen puhtauden vaatimuksiin ei enää vedota. Ajatus siitä, että kielet likaisivat toisensa, ei ole aikoihin ollut ymmärrettävä. Kielen rikkautta ja ilmaisuvoimaisuutta arvostetaan, ja sen tiedostetaan olevan rikkaiden kielikontaktien ja itseään ilmaisevien ihmisolentojen tuottamaa. Molempia niemissä, notkoissa ja saarelmissa riittää.
Erilaisia suomen kielen käyttäjiä on Itämeren ja ”Jää”meren liepeillä yli kahdeksan miljoonaa. Heillä on vaihtelevat etniset taustat, ja useimmat käyttävät arjessaan muitakin kieliä – sukujensa, verkostojensa, kulkujensa ja toimiensa myötä mukaan tarttuneita. Kielten valintaan suhtaudutaan arjessa samoin kuin takin niskaan heittämiseen; tässä tilanteessa tarvitsen ja käytän tätä tai näitä. Syntyperä ei enää määritä sitä, kuka saa ottaa tai kokea suomen kielen omakseen ja käyttää sitä omanaan.
Uusia suomen kielen käyttäjiä on luonut muun muassa ilmastonmuutos. Ilmastopakolaisia on ollut liikkeellä viimeiset viisikymmentä vuotta, ja etenkin Kainuu, Koillismaa ja Peräpohjola vetävät väkeä. Sellaiset seudut, joilla on paitsi tilaa myös puhdasta vettä ja ilmaa, ovat elinympäristöinä arvossaan. Alankomaista muuttaneet aloittivat merkittävän trendin, kun vesi nousi heillä porstuaan. Nyt suomenhollanti on jo alkanut Koillismaalla eriytyä omaksi kiinnostavaksi kielimuodokseen. Myös Afrikan aavikoituvilta ja Aasian tulvivilta alueilta paetaan eri reittejä kohti Pohjolaa, ja näin suomea oppivien ja käyttävien joukko karttuu ja moninaistuu edelleen.
llmastonmuutoksen ohella myös äkillisemmät kriisit saattavat väestövirtoja kohti pilvistä pohjoista, mutta matkanteko on työlästä, koska fossiilisten polttoaineiden käyttöä liikkumiseen on rajoitettu jo pitkään. Aaltojen, tuulen ja auringon voimalla pidetään yllä lähinnä sähkö- ja tietoverkkoja; lämpö otetaan pääosin maasta ja vedestä. Kulkeminen muutoin kuin omin voimin on kallista ja kartettavaa. Turvassa olevia se ei enää juuri haittaa, koska yhteydenpito, tiedon ja jopa tunnekokemusten siirto ja jakaminen sekä toisten todellisuuteen asettuminen onnistuvat teknologiavälitteisestikin. Elämysten perässä ei tarvitse tai edes voi matkustaa, kuten aiempina vuosisatoina. Tavoitteena on asettuminen, ei liike.
Vaikka pitkälle kehittynyt kieliteknologia mahdollistaa jo sujuvan multimodaalisen vuorovaikutuksen lukuisia eri kieliä käyttävien kesken aivan reaaliajassakin eikä esimerkiksi englantia siis enää tarvita välittäjäkieleksi, ihmisten tarve kuulua joukkoon ei ole kadonnut minnekään. Pikemminkin heillä on korostunut tarve kiinnittyä paikallisiin yhteisöihin ja ymmärtää toisiaan myös ilman teknologian tarjoamia välineitä.
Niinpä he ottavat toistensa tuella, yhdessä toimien ja tiedollista oppiakin hakien haltuunsa ympäristössään käytettäviä luonnollisia kieliä – suomea nyt ainakin – voidakseen ymmärtää toisiaan ja elämää ympärillään. Juuri sellainen oppiminen on aitoa ja alkuperäistä ja siksi kaikkein tavoitelluinta. Tekoälyn ja robotiikan huuma on tältä erää haihtumaan päin. Vaikka koneetkin aistivat, viestivät, oppivat ja omalla tavallaan jopa välittävät, eivät ne tunnu tajuavan, mitä on vaikkapa kaipuu, marraskuu tai hauen kutu. Siihen tarvitaan ihmisiä ja yhteinen kieli.
MINNA SUNI
Kirjoittaja on suomen kielen professori Jyväskylän yliopistossa.
