Suomenkielisen kirjallisuuden renessanssi

”Wallah, suomi on kyllä kaunis kieli”, puuskahti Johnny luennon jälkeen Lempille. ”Onneksi isoisoisä luki mulle niitä Tatu ja Patu -kirjoja lapsena. Mutta aika usein mä joudun katsomaan kääntäjästä, mitä jokin sana tarkoittaa.”

”Mutta sä sentään pystyt lukemaan Blasimia arabiaksi”, Lempi lausui kaihoisasti.

”No joo, onhan se kieltämättä iso etu, että kotona puhuttiin arabiaa. Mutta kyllä suomalaista sanataidetta hallitakseen täytyy osata muitakin kieliä kuin suomea ja arabiaa, ainakin skandinaavia ja rikkoenglantia, niin ja tietty pohjoissaamea kans.” Johnny osoitti kiusoittelevasti sormellaan Lempin kainalossa olevaa Nils-Aslak Valkeapään Beaivi, áhčážania. Lempi hymyili ja painoi reunoiltaan ja nurkistaan kovin kolhiintuneen paperipainatteen gáktinsa rinnustalle:

”No Áilu on aina Áilu.”

Johnny ja Lempi olivat vihdoin päässeet suositulle Johdatus Suomen niemen kirjallisuuteen -kurssille jonotettuaan monien muiden lailla useamman lukukauden ajan vuoroaan. Luennoitsijana toimi Jyväskylän Humanistisen Yliopiston Minna Canth -oppituolin pitkäaikainen haltija, maailmallisen kirjallisuuden dosentti Zainab Al-Hakkarainen, joka oli viime aikoina ollut kysytty asiantuntija. Hänen ajatuksiaan kuultiin niin Yle Areenan A-streamissa kuin kirjastoissa uutta kukoistustaan elävissä kirjallisuusmatineoissa.

Luennolla oli keskusteltu kiihkeästi lineaarisen tekstin renessanssista, ja datalaitteiden sijaan opiskelijoilla oli mukanaan paperikirjoja. Online oli niin out. Zainab oli kaivanut abayansa pohjattomilta vaikuttavista taskuista pokkareiksi kutsumiaan niteitä, joista hän oli sitten lukenut lumoutuneelle yleisölle katkelmia.

Tänään Zainab oli puhunut kirjallisuuden kansallisesta kaanonista. Käsitteenä kaanon ei ollut monillekaan opiskelijalle tuttu, mutta he ymmärsivät pian sen toimintamekanismin: sen avulla säädeltiin kirjallisuuden arvoa. Tärkeimpiä kaanonin muokkaajia olivat palkintoraadit, kriitikot, tutkijat – ja opettajat. Zainab oli jatkanut, että vielä vuosituhannen alussa kansallisesti merkittävistä kirjailijoista vallitsi Suomessa jonkinasteinen yhteisymmärrys. Hän oli naurattanut kuulijoita kertomalla, että valtaosa niiden kirjoittajista oli miehiä.

”Kouluissa oli oppiaine nimeltään äidinkieli ja kirjallisuus, ja suurimmalle osalle se tarkoitti suomea ja suomenkielistä kirjallisuutta. Ihan riippumatta siitä, mitä kieltä tai kieliä oppilas puhui äitinsä kanssa”, Zainab oli selittänyt. ”Ja uskokaa tai älkää, sata vuotta sitten yliopistoissa oli erityinen oppiaine nimeltään Suomen tai kotimainen kirjallisuus.”

Viimeisen sadan vuoden aikana kirjallisuuden merkitys oli muuttunut radikaalisti. Se, mitä vielä 150 vuotta aiemmin oli itsestään selvästi pidetty kansallisen yhtenäiskulttuurin rakennusaineena ja joka toimi yllättävänkin sitkeästi yhteiskunnallisen keskustelun areenana, oli surkastunut ensin pienen eliitin harrastukseksi mutta kokenut sitten baabeloitumisena tunnetun räjähdysmäisen laajentumisen. Toisaalta siinä oli kyse kirjallisten ilmaisumuotojen voimakkaasta monikielistymisestä, toisaalta taas kirjallisuuden leviämisestä erilaisiin mediavälineisiin silmänpohjaan asennettavista kännykkäsiirteistä aina nykyisiin aineenvaihdunnalla toimiviin 6D-kanteleihin saakka.

Oli herätty siihen, että tekstejä oli kaikkialla, ihan kirjaimellisesti, mikä tarkoitti väistämättä myös sitä, että alkoi syntyä uudenlaisia genrejä ja esteettisiä suuntauksia. Monet kirjallisista tyyleistä oli helppoa nähdä jatkoksi vielä vuosituhannen vaihteessa kirjallisuuskäsityksiä määritelleille ihanteille.

”Neonaturalismi on tulossa taas muotiin”, Zainab oli väittänyt.

Hybridikieliset sanataideteokset olivat yleistyneet viitisenkymmentä vuotta sitten, ja monikielitaidosta oli tullut haluttu ”osaamisresurssi”, kuten sitä tuolle aikakaudelle tyypillisellä epäkielellä kutsuttiin, mutta sitten sekin taito oli yleistynyt ja muuttunut valtavirraksi. Enää ei kukaan ainakaan julkisesti tunnustautunut yksikieliseksi.

Zainab Al-Hakkarainen edusti kuitenkin muutamia vuosia sitten alkanutta suomenkielisyysrenessanssia. Vaikka hänen oma sanataiteellinen tuotantonsa oli äärimmäisen polyfonista ja syvällisen approprioitunutta, hän oli tutkijana erikoistunut nimenomaan suomenkieliseen kirjallisuuteen. Luentonsa Zainab oli tänään päättänyt lukemalla pitkän lainauksen Juha Hurmeen vuonna 2017 ilmestyneestä Niemestä. Hurmettahan pidettiin yleisesti viimeisenä suomenkielisen alkuperäisproosan mestarina, ja etenkin hänen myöhäistä kauttaan aina Saarna Saapasnahkatornista -teoksen apokalyptisiin visioihin saakka arvostettiin yksikielisyysajan pysähdyttävänä joutsenlauluna.

Lempi ja Johnny olivat kuunnelleet herkeämättä Zainabin paatoksen ja tyynnyttelyn välillä luontevasti polveillutta resitaatiota ja yrittäneet kuvitella, millaisessa maailmassa Hurmeen kirja oli ilmestynyt ja millaisena sen lukijat näkivät ympäristönsä ja maansa menneisyyden. Mutta kovin vaikea oli eläytyä niin erilaiseen todellisuuteen.

”Ciaou habibi,” Johnny sanoi heidän saavuttuaan ratikkapysäkille. Lempi heilautti kättään, kohensi hajamielisesti talviturbaaniaan ja jatkoi matkaansa punatiilisen ortodoksikirkon ohi. Hän nosti katseensa kohti rikinkeltaista taivasta ja päätti, että tänään hän käyttäisi vuotuisen ulkoilmakrediittinsä ja kävisi citykupolin ulkopuolella hengittämässä hetken ajan suodattamatonta ilmaa.

OLLI LÖYTTY

Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija.