Perustaitojen merkitys ei katoa
Nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla. Näin rohkaisee Tuomas veljiään Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870), kun pojat pohtivat, miten pääsisivät elämässään eteenpäin ja saisivat maksetuksi Toukolan isännälle härkien tappamisesta aiheutuneen velkansa. Pojat oivaltavat, että ilman lukutaitoa mikään ei luonnistu, ja päättävät lähettää Eeron nokkelimpana veljenä oppiin, jotta tämä voi sitten opettaa muille lukemisen jalon taidon. Suunnitelma onnistuu, kaikki oppivat lukemaan ja – kuten tiedämme – löytävät paikkansa yhteiskunnassa.
Lukutaidon merkitys on nostettu toista sataa vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessamme keskeiseksi tekijäksi tiellä yhteiskuntakelpoisuuteen. Samaa keskustelua onkin sen jälkeen käyty jatkuvasti – ei vähiten Suomi 100 -juhlavuonna 2017, kun on laajasti yhteiskunnan eri tahoilla herätty huoleen suomalaisten lasten ja nuorten lukutaidon tason eriytymisestä niin sukupuolten, maantieteellisen alueen kuin sosioekonomisen taustankin perusteella. Lukutaidon ja syrjäytymisen yhteyskin on huomattu. Suomalaisten tulevaisuuden on tiedostettu olevan yhteydessä lukutaitoon.
Äidinkieli ja kirjallisuus on aina opettanut elämässä tärkeitä perustaitoja: lukemista, kirjoittamista ja vuorovaikutustaitoja. Opetuksen ja oppimisen keinot, välineet ja muodot ovat muuttuneet ja muuttuvat yhä nopeammin, mutta ydin on säilynyt ja säilyy. Näiden taitojen merkitys ei vähene tulevaisuudessa – päinvastoin.
Tietotulvan kasvaessa, globalisaation kiihtyessä ja digitalisaation saadessa yhä moninaisempia muotoja tarvitsemme yhä parempia tietoja ja taitoja selvitäksemme. Tekstimaailmamme saa koko ajan uusia muotoja; monimuotoiset, perinteistä tekstiä, kuvaa ja liikkuvaa kuvaa sekä ääntä sisältävät tekstit lisääntyvät jatkuvasti, tekstilajit muuttuvat ja uusia syntyy. Älyteknologian ja robotiikan kehittymisen ja yleistymisen mukanaan tuomia muutoksia emme vielä osaa aavistaakaan. Yhtä kaikki: tarvitsemme hyvää medialukutaitoa tunnistaaksemme oikeat viestit vääristä, tunnistaaksemme viestin lähettäjän pyrkimykset.
Äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen opetus on muuttunut itsenäisyyden sadan vuoden aikana vähemmän kuin se muuttunee seuraavassa sadassa vuodessa. Tämä koskee varmasti myös muita oppiaineita. Opetus on tapahtunut yleisimmin luokkahuoneessa, jossa on luokallinen oppilaita ja heitä opettava opettaja. Tämä johtaa oppimistilannetta. Jo nyt tätä opettamisen perusmuotoa kuitenkin muunnellaan monella tavalla - ja nämä muutokset lisääntyvät tulevaisuudessa huimasti. Sadan vuoden päästä oppiminen ei ole enää aika- ja paikkasidonnaista. Opiskellaan etänä digitekniikan avulla, ”skypetetään” (tai miksi sitä silloin kutsutaankin), opitaan yhteisöllisesti tiimeissä. Perinteistä luokkahuoneessa tapahtuvaa opettaja kysyy ja oppilas vastaa -menetelmää ei enää käytetä juuri lainkaan. Se on jo nyt vähentynyt paljon, ja opettajan rooli on muuttunut enemmän ohjaajan suuntaan. Vaikka digitaalisesta opiskelusta tuleekin itsestään selvää, vuorovaikutustaitoja ei kuitenkaan voida opiskella pelkästään verkossa. Vielä 200-vuotiaassa Suomessakin harjoitellaan keskustelemista, väittelyä, puheiden ja alustusten pitoa. Itse asiassa vuorovaikutustaitojen merkitys kasvaa, kun monikulttuurisuus ja -kielisyys lisääntyvät ja meidän on opittava yhä enemmän toisistamme ja toistemme moninaisuudesta.
Äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen nimi on sadan vuoden päästä ollut jo pitkään muodossa suomen kieli ja kirjallisuus. Monikielisessä ja -kulttuurisessa Suomessa puhutaan rinnakkain satoja eri kieliä, vaikka valtakielenä onkin edelleen suomi. Se ei kuitenkaan ole kouluissa kuin osan äidinkieli, vaikka sitä yleisesti osataankin hyvin, lähes tai täysin äidinkielen tasoisesti. Suomen kielen ja kirjallisuuden opetuksessa huomioidaan opiskelijoiden monikielisyys, ja kielen rakenteiden ja käytön opiskelussa on vahvasti otteena eri kielten ilmaisun vertailu.
Koululaitoksemme on perustunut oppiainejakoon. Siitä luopuminen lienee tulevaisuudessakin hankalaa, mutta oppiaineiden yhteistyö lisääntyy yhä enemmän, ja asiakokonaisuuksia lähestytään nykyistä eheämmin. Eri aineiden opettajat suunnittelevat ja ohjaavat yhdessä oppimiskokonaisuuksia. Lukemisella, kirjoittamisella ja vuorovaikutustaidoilla on tässä aivan keskeinen merkitys. Luetaan, katsellaan ja kuunnellaan erilaisia, monimuotoisia tekstejä, kirjallisuutta, mediatekstejä, elokuvia. Tuotetaan omia monimuotoisia tekstejä, suullisia, kirjallisia, kuvallisia. Tekstejä luetaan lähinnä digitaalisina. Erilaiset lukulaitteet ovat saaneet uusia muotoja, ja perinteiset, painetut tekstit ja kirjat ovat jääneet marginaaliin. Kirjallisuuden arvostus kuitenkin säilyy – hyvät tarinat ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat 200-vuotiaassa Suomessa nousseet aivan uudelle tasolle ja niiden merkitys on vain korostunut. Se, kuinka hyvin menestyy opiskelussaan ja elämässään, riippuu yhä enemmän näistä taidoista. Seitsemän veljeksen oivallus pitää arvonsa tulevaisuudessakin.
SARI HYYTIÄINEN
Kirjoittaja on Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja.
