Sienet koppaan!

Syksyn tullen moni suuntaa sienimetsään. Koriin päätyy rouskuja, tatteja, haperoitakin. Kaikki sienestäjät eivät nimistä välitä: sieni poimitaan, koska se tunnistetaan syötäväksi.  Rouskuista puhutaan tällöin vain maitosieninä, tatit ovat pillisieniä. Helttasienellä sunnuntaisienestäjä taas voi viitata haperoon – tai miltei mihin tahansa heltalliseen sieneen.

Sinänsä sienen nimen tietäminen ei ketään autuaaksi tee; metsässä ei mikään kasva nimilappu kaulassa. Sienistä puhuminen on kuitenkin helpompaa täsmällisillä nimillä.

Sienillä on ensinnäkin tieteellinen nimi, joka on kaikissa kielissä sama. Tutuin kärpässienemme, valkopilkkuinen punakärpässieni, on tieteelliseltä nimeltään Amanita muscaria. Amanita on sukunimi, muscaria lajinimi.

Lisäksi runsaalla 2 000 sienellä on myös suomenkielinen nimi, joka on huolella mietitty. Nimeämisestä vastaa Suomen Sieniseuran nimistötoimikunta. Parhaillaan nimistötoimikunta on limasienten kimpussa. Ennestään nimi oli vain kahdella limasienellä, joten uusia nimiä oli keksittävä yli 200.

Sienten nimet perustuvat osin vanhoihin kansannimiin, jotka vaihtelivat paikkakunnittain. Esimerkiksi nurmimaamunaa ja känsätuhkeloa on eri murteissa kutsuttu nimillä kuukuna, kuukula, kuukunen, kuukunanmuna, kuukelanmuna ja kuukkelinmuna.

Aiemmin nimet kirjoitettiin erikseen (”valkoinen kärpässieni”). Nykyään suositus on kirjoittaa ne yhteen (valkokärpässieni, kavalakärpässieni).

Nimi kuvaa aina sientä, mutta näkökulmia on kuitenkin monia. Useimmat nimet viittaavat ulkonäköön. Jo nimestä arvaa, minkä värinen on kalpeajuurekas, mustarousku, punakärpässieni tai valkolehmäntatti. Kuvioista kertovat viiruvalmuska, rusotäplävahakas, monivyöseitikki, pantterikärpässieni.

Tärkeää myös sienen maku ja haju. Kuka tahtoisi koppaansa haisuseitikin, löyhkäseitikin tai haisuhaperon? Sen sijaan tuoksuvalmuska, anisherkkusieni, mantelihapero ja herkkutatti houkuttavat pelkällä nimellään. Nimet voivat myös kertoa sienen elinympäristöstä: tammenherkkutatti, kangastatti, lehtokorvasieni, haavanpunikkitatti.

RIITTA HYVÄRINEN

syyskuu 2009