Sopimattomia sanoja?

Viime aikoina on käyty keskusteluja satuttavista sanoista ja niiden käyttö- tai käyttämättömyysohjeista. Ohjeet ovat kyllä joskus tarpeen, jotta tiedostumme siitä, että tietyt sanat todellakin loukkaavat. Kyse on ihmisenä olemisen perussäännöistä.
 
Myös toisenlaisia sanojen käyttöohjeita on aikojen kuluessa esitetty. Kirjoittamisoppaissa on aina pidetty tärkeänä ohjata kirjoittajaa käyttämään tilanteeseen ja aiheeseen sopivaa kieltä; päähuomio on ollut asiatyylissä. Erityisesti sanastosta on annettu tiukkojakin ohjeita. Esimerkiksi Kaarlo Nieminen kirjoitti teoksessaan Ainekirjoituksen opas ynnä suomen kielen tyyliopin alkeet (1925), että ”puhtaassa asiatyylissä” ei tule käyttää arkisia, murteellisia eikä ”muukalaisvoittoisia” ilmauksia mutta ei ylätyylisiäkään sanoja. Hänen listassaan varottavia murteiden ”rumia uudempia lainasanoja” olivat esim. meinata, tienata, reisu, lysti, pärjätä.

Mainitunlaista ”rumuutta” kehotettiin karttamaan myöhemmissäkin tyylioppaissa, mutta enää ei puhuttu vain puhtaasta asiatyylistä vaan – hyvästä kirjakielestä tai yleiskielestä! Esimerkiksi Ida Pekarin Liikesuomen tyyliopissa (1930) hyvän yleiskielen kerrottiin olevan ”hillittyä” kieltä; se ”välttää liian jokapäiväisiä sanoja ja lausetapoja, jotka jo äännearvoltaan tai ilmearvoltaan ovat rumia tai naurettavia”, esim. keljuilla, hommata, meinata, piisata, pussata, pärjätä, tienata, eri kiva, eri jännä, puhua moskaa ja heittää pellolle.

Myös kielioppaankin laatinut E. A. Saarimaa esitti monissa kirjoituksissaan mm. lehdistä poimimiaan esimerkkejä ”holtittomasta” kielenkäytöstä. Eräässä listassa (1945) oli mainittu seuraavia ”hyvään kirjakieleen sopimattomia sivistymättömiä sanoja”: hoppu, hilut, hissuksiin, kaveri, pullikoida, rellestää, ryppyillä, puska, puulaaki, pärjätä, söpö, söötti, tuuri, tykätä.

Eri aikakausien sanakirjojen tyyliluonnehdinnat ovat pitkälti noudatelleet kieliyhteisön (aikuisväestön) näkemyksiä. Neutraaliin asiatyyliin huonommin sopivat sanat on merkitty esimerkiksi arkisiksi (”ark.”), ei tietenkään rumiksi tai sivistymättömiksi. Näkemykset muuttuvat hitaasti sitä mukaa kuin uusi sukupolvi pitää jotain vallitsevaa käytännettä ”kulahtaneena” ja rikkoo vallitsevia normeja. Näin syntyy entisen rinnalle aina myös uuden polven käsityksiä neutraalista sanastosta. Tämä ei tietenkään helpota sanakirjojen tekijöiden työtä, kun he luonnehtivat sanojen tyyliä. Uudemmissa sanakirjoissa esim. pärjätä ja kaveri ovat jo neutraaleja, mutta silti monien kielenkäyttäjien mielestä niissä on edelleenkin asiallisuuteen sopimatonta arkista sävyä.

Tyyliarviointia ei helpota sekään, että nykyään on olemassa niin erityyppisiä asiatekstejä: on toisaalta vaikkapa kuntoilu- ja pelilehtien juttuja ja toisaalta puisevia asiakirjoja ja sitten monenmoista niiden väliltä. Rennommissa asiateksteissähän ollaan tuttavallisia ja käytetään joskus arkisempiakin sanoja, vaikka kieli olisikin muotonsa puolesta yleiskieltä.

Kiintoisaa on myös se, että kaikesta kirjavuudesta huolimatta yhteisöllinen tajumme siitä, millaista on perusneutraali asiatyyli, on säilynyt. Vakavista asioista vakavissa yhteyksissä ei yleensä kirjoiteta liian arkisilla sanoilla. – Ehkä joskus opimme myös sopivan neutraaleiksi  puhuessamme ihmisryhmistä, joihin emme itse kuulu.

RIITTA KORHONEN

lokakuu 2011