Muuttuuko uutisteksti – ja mihin suuntaan?

Suomen Kuvalehti 1917 ja 1972

VESA HEIKKINEN

Tiivistelmä

Mitä tekstilajille voi tapahtua kuudessa vuosikymmenessä? Pohdin tätä asiaa nyt siten, että vertailen vuosien 1917 ja 1972 Suomen Kuvalehtiä, erityisesti niiden uutistekstejä. Uutistekstien kategoria on tässä laaja, ja ”uutisteksti” tai ”uutisaines” viittaa eräänlaiseen ylätason tekstilajiin, johon kuuluu useita tarkemmin määriteltävissä olevia alalajeja.

Kysyn, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja vuosikymmenten välillä on nähtävissä, ja mitä tämän perusteella voi sanoa tekstilajista. Kysyn myös, mitä yleisempää tällaisten vertailujen perusteella voi sanoa kielen ja kielellisten käytänteiden kehittymisestä – mahdollisesti siitä yhteiskunnallisesti ja ideologisesti muovautuvasta tekstikäytänteiden järjestelmästä, joka ei voi olla vaikuttamatta ajatteluumme ja tekoihimme.

Tarkastelen aineistoa sekä typografisesta näkökulmasta että yksittäisten juttujen kielellisiä valintoja eritellen. Pyrin tässä havaintoesityksessäni pikemminkin etsimään hyviä kysymyksiä – hoksaamisen ja tulevan tutkimuksen tueksi – kuin ”oikeita” saati ”lopullisia” vastauksia. Tarkasteluni perusteella näyttää kuitenkin selvästi siltä, että vuoden 1917 lehdet ovat monella tavalla erilaisia kuin vuoden 1972 lehdet, samoin uutisaines. Toisaalta lehdissä on myös sisäistä moninaisuutta ja uutistekstiaines näyttää niin vuonna 1917 kuin vuonna 1972:kin heterogeeniselta.

Demonstraationi herättää kysymyksiä, myös tutkimusmenetelmiä koskevia. Pääsyn muun muassa kysymään, miten analyysissa on järkevää yhdistää a) yksittäisten tekstien laadullinen ja tekstijoukkojen määrällinen tarkastelu, b) kielellisten valintojen ja valintojen kokonaisuuden sekä typografisten ja muiden kirjoitettuusvalintojen tarkastelu sekä c) käsitys tekstilajista toimintana käsitykseen kielellisistä valinnoista ja niitä ohjaavista käytänteistä.

Rasputin ja Housuton yhdessä?

Mikä yhdistää venäläistä Grigori Rasputinia jaTanskan ”kuningas Housutonta” eli kuningatar Margareeta I:tä? Ainakin se, että kummankin tekosista on kirjoitettu Suomen Kuvalehdessä. Rasputinista ja Housuttomasta kertovia tekstejä yhdistää sekin, että niiden voi olettaa kuuluvan jollain yleisellä tasolla samaan kielellä tekemisen lajiin. Kutsuttakoon tuota lajia tässä ”uutisteksteiksi”: kummassakin jutussa kerrotaan lukijoille jotain siitä, mitä maailmalla on tapahtunut.

Rasputinista ja Housuttomasta kertovat jutut kannustavat kysymään, mitä lehdelle, tekstilajeille ja kielelle tapahtuu kuudessa vuosikymmenessä. Pohdin tätä asiaa nyt siten, että vertailen vuosien 1917 ja 1972 Suomen Kuvalehtiä. Tarkastelen aineistoa sekä typografisesta näkökulmasta että yksittäisten juttujen kielellisiä valintoja eritellen. Esitykseni on demonstraatio: pyrin siis pikemminkin etsimään hyviä kysymyksiä – hoksaamisen ja tutkimuksen tueksi – kuin ”oikeita” saati ”lopullisia” vastauksia.

Uutistekstien kategoria on tässä laaja, ja ”uutisteksti” tai ”uutisaines” viittaa eräänlaiseen ylätason tekstilajiin, johon kuuluu useita tarkemmin määriteltävissä olevia alalajeja. Oletan, että tekstilajitutkimuksessa on mahdollista selvittää, mikä uutistekstejä yhdistää ja mikä erottaa. Onko esimerkiksi vuoden 1917 uutisaines toista maata kuin vuoden 1972 uutisaines? Millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja on nähtävissä, ja mitä tämän perusteella voi sanoa tekstilajista? Mitä yleisempää tällaisten vertailujen perusteella voi sanoa kielen ja kielellisten käytänteiden kehittymisestä – mahdollisesti siitä yhteiskunnallisesti ja ideologisesti muovautuvasta tekstikäytänteiden järjestelmästä, joka ei voi olla vaikuttamatta ajatteluumme ja tekoihimme?

Petri Lauerman esityksestä käy ilmi, että jo 1800-luvun alussa lehdissä oli monenlaisia juttutyyppejä, vaikka juttujenkaan rajat eivät ole selviä. Monet näistä tyypeistä tai niiden ”jatkajista” ovat muodossa tai toisessa nykyisissäkin lehdissä. Tätä prosessia, siis tekstilajien syntymistä, muovautumista ja vakiintumista sekä vakiintumisen jälkeistä muuttumista, esimerkiksi lajien sekoittumista, ei ole Suomessa paljon tutkittu.

Lehdistön kehittymisen yleislinjoista on runsaasti tietoa Suomen lehdistön historiassa (osat 1–10, 1988–1992) ja erityisesti sanomalehtien ulkoasun muuttumisesta kirjassa Kirja, kirjavampi, sanomalehti (Mervola 1995). Kirjoista käy ilmi, että aikakauslehtien ja sanomalehtien erottelu ulkoasun perusteella oli vielä 1850-luvullakin vaikeaa. Eroja on vaikea nähdä monesti myös sisältöä tarkasteltaessa. Seuraavan vuosikymmenen aikana aikakauslehdet alkoivat löytää oman, sanomalehdistä ja kirjoista poikkeavan ulkoasunsa. Aikakauslehdet olivat useampisivuisia kuin sanomalehdet mutta formaatiltaan pienempiä, yleensä yksi- tai kaksipalstaisia. Ensimmäinen ”mannermaisesti” toimitettu kuvalehti syntyi Suomessa 1860-luvulla. Jokamiehen Viikkolehti alkoi 1907 julkaista ennennäkemättömiä juttuja: haastatteluja, tapahtumakalentereja, viikon ruokalistan. Ennen Suomen itsenäistymistä maassa ilmestyi kahdeksankymmentä lehteä, jotka voidaan luokitella varhaisiksi yleisaikakauslehdiksi.

Tekstilajien kehittymisen tutkimisessa on ymmärrettävästi monia ongelmia. Yksi ajaton ongelma on – aika. Miten irtautua nykyajasta, nykyisistä puitteista ja ”konteksteista”, kun tutkitaan tekstejä, jotka eivät ole ”nykyaikaa”? Miten ymmärtää tekstintekoajan kielellisiä funktioita ja tekstikäytänteitä? Entä miten nimetä eri aikojen tekstejä ja lajeja? Tämä tulee vastaan jo, kun katsotaan satakunta vuotta vanhoja lehtiä, esimerkiksi juuri Suomen Kuvalehteä vuodelta 1917. Tämä voi tulla vastaan jo tutkittaessa tuoreempiakin lehtiä, esimerkiksi vuoden 1972 kuvalehtiä.

Korpuksesta

Aineistoni on osa Kotuksessa koostettua 1900-luvun aikakauslehtikorpusta. (Tiedot korpuksesta ja esittämäni laskelmat perustuvat artikkeliin Heikkinen ym. 2006.) Korpuksen puoliautomaattisesti laaditussa ydinaineistossa on jokaisesta jutusta sellaisia metatietoja, joita voi käyttää apuna tekstilajitutkimuksessa, kuten asiasanat ja arvio oletetusta tekstilajista. Tarkastelen nyt sellaisia tekstejä, joiden korpuksen koostajat ovat ajatelleet olevan uutistekstejä. Olen itse ollut ideoimassa aineiston tekstilajiluokitusta, mutta varsinaiseen tekstilajien koodaukseen olen osallistunut pelkästään keskustelemalla koodaajien kanssa yleislinjoista ja vain joistakin jutuista yksityiskohtaisemmin.

1900-luvun aikakauslehtikorpuksessa on neljän aikakauslehden vuosikertoja. Lehdet ovat Historiallinen aikakauskirja, Lakimies, Suomen Kuvalehti ja Suomi. Lehtien numeroita korpuksessa on yhteensä 385, sivuja 25 000 ja sanoja kahdeksan miljoonaa. Korpuksessa on kaksi osaa: täysin automaattisesti laadittu perusaineisto ja puoliautomaattisesti laadittu ydinaineisto. Ydinaineistossa on 670 000 sanaa.

1900-luvun aikakauslehtikorpusta koostettaessa pystyttiin ottamaan huomioon myös muita kriteerejä kuin aineiston koko ja saatavuus. Korpukseen haluttiin vertailukelpoista aineistoa pitkältä ajalta, ja Suomen Kuvalehti pystyi täyttämään tämän toiveen. Lisäksi korpukseen haluttiin monentyyppisiä tekstejä. Suomen Kuvalehti on yleisaikakauslehti, jonka vertailuaineistoksi sopivat sellaiset tieteelliset tai erityisalojen julkaisut kuin Historiallinen aikakauskirja, Lakimies ja Suomi. Haluttiin myös, että korpuksessa on kokonaisia tekstejä, ja aikakauslehdet oletettavan selvine juttu- ja mainosrajoineen sopivat tähän tarkoitukseen hyvin. Diakronisia 1900-luvun suomen kielen korpuksia ei aiemmin ole koostettu julkiseen käyttöön – eikä ylipäätään sellaisia korpuksia, joita koostettaessa on otettu kantaa tekstin ja tekstilajin käsitteeseen, joissa on kokonaisia tekstejä ja joihin on lisätty tekstilajiarvioita ja asiasanoitus.

1900-luvun aikakauslehtikorpukseen koottiin siis ”vanhoja” tekstejä. Niiden tekstilajista ei ollut saatavissa tekijöiden arviota eikä luokituksia. Koostajien oli lisättävä tiedot itse, ennen kuin yhtäkään tekstiä varsinaisesti oli analysoitu. Pohdittaviksi tulivatkin ne kriteerit, joiden perusteella tekstilajitieto voidaan merkitä korpukseen ennen kieli- tai tekstianalyysia. Ongelmaa yritettiin ratkaista käsitteen oletettu tekstilaji avulla. Käsite kertoo siitä, että tekstilaji on myös lingvistisessä tekstintutkimuksessa yksi keskeisistä tutkimusongelmista (ks. esim. Heikkinen 1999: 258, 260–261; 2005: 26–29).

Korpukseen lisätty tekstilajiarvio perustuu kolmeen seikkaan:

1) ulkoisiin kriteereihin (miltä juttu näyttää)
2) korpuksen koostajien maailmantietoon (miltä juttu vaikuttaa, erityisesti ensivaikutelma)
3) oletukseen tekstilajihierarkiasta (millaisia juttulajeja lehdissä yleensä on).

Tekstilajipuu

Lehden tekstilajirakennetta päädyttiin kuvaamaan puuna (lähde: Heikkinen ym. 2006; suurenna kuva napsauttamalla):

Abstrakteimmalla tasolla tekstit jaettiin toimitukselliseen ja ei-toimitukselliseen ainekseen. Toimituksellinen aines puolestaan jaettiin neljään alalajiin: kaunokirjallisuuteen, mielipiteisiin, uutisteksteihin ja metateksteihin. Näistä uutistekstejä on selvästi muita lajeja enemmän ja tekstien joukko on selvästi muita lajeja heterogeenisempi. Uutisteksteiksi katsottiin tekstit, jotka ”ensisijaisesti informoivat jostakin asiasta tai tapahtumasta ja joissa ei ole lähtökohtana mielipiteen esittäminen tai kannan ottaminen”.

Uutisaineksesta

Uutistekstit on eri vuosikymmeninä keskeistä ainesta Suomen Kuvalehdissä, jos asiaa tarkastelee juttumäärien perusteella (laskelmat ydinaineistoista):

– uutisaines 981 tekstiä
– mainokset 667 tekstiä
– mielipideaines 173 tekstiä
– meta-aines 76 tekstiä
– kaunokirjallinen aines 44 tekstiä
– kilpailut 9 tekstiä
– tiedotteet 5 tekstiä.

Uutisaineksen alalajien jakauma ydinaineistossa näyttää tältä:

– uutinen 516 tekstiä
– reportaasi 185 tekstiä
– ajanviete 132 tekstiä
– haastattelu 44 tekstiä
– lehtisiteeraus 37 tekstiä
– syntymäpäiväilmoitus 33 tekstiä
– raportti 17 tekstiä
– nekrologi 9 tekstiä
– ohje 8 tekstiä.

Sanamäärissä mitattuna merkittävimpiä uutisaineksen alalajeja ovat reportaasit (koko ydinaineiston yleisin tekstilaji, n. 140 000 sanaa), uutinen (kolmanneksi yleisin tekstilaji, n. 54 000 sanaa) ja haastattelu (viidenneksi yleisin tekstilaji, n. 34 000 sanaa). Toiseksi yleisin alalaji on kolumni (mielipidetekstien alalaji, n. 56 000 sanaa), neljänneksi yleisin mainos (n. 53 000 sanaa).

Vuosien 1917 ja 1972 välillä on nähtävissä eroja siinä, mitkä uutisaineksen alalajeista ovat lehdissä määrällisesti merkittävimpiä. Sanamääristä laskettuna 1917 tärkein uutisaineksen alalaji on ohje (yli 2100 sanaa), toiseksi tärkein reportaasi (n. 2100 sanaa). Vuonna 1972 selvästi merkittävin alalaji on reportaasi (n. 37 000 sanaa). Keskeisiä ovat myös haastattelu (n. 15 000 sanaa) ja uutinen (n. 12 000 sanaa). Eri vuosikymmenien vertailemisen perusteella näyttää siltä, että reportaasi on ottanut ykköspaikan jo 1930-luvulla ja haastattelut ovat yleistyneet 1960-luvulla.

Muutamia muitakin eroja vuosien 1917 ja 1972 uutisaineksissa on nähtävissä. Uusimmissa lehdissä on runsaasti niin sanottuja ryhmäjuttuja, eli pieniä tekstinpätkiä on kasattu yhteisen yläotsikon (palstaotsikon) alle. Tällaista ei vuonna 1917 juurikaan ole. Vuonna 1972 juttuja on tapana myös pilkkoa osiin siten, että juttu katkaistaan lopusta ja tämä ”häntä” sijoitetaan lehden loppupuolelle (”jatkuu sivulla x” ja ”jatkoa sivulta y”). Vuoden 1917 lehdissä uutistekstejä ei tällä tavalla pilkota.

Näyttää myös siltä, että uutisainekseen kuuluvat tekstit ovat vuonna 1972 entistä useammin lehdessä vakiopaikoilla. Tämä kaikki kertonee siitä, että koko lehden rakenne on vuonna 1972 vakiintuneempi kuin aiemmin: tiettyihin lajeihin kuuluvat jutut toistuvat vakiopaikoilla lehdestä toiseen.

Typografiasta

Vuoden 1917 lehtien taitolle on yleistä, että kullakin sivulla onkaksi leveää palstaa. Tekstikokonaisuus rakentuu yleensä niin, että ylhäällä olevan kuvan alapuolelle on ”ripustettu” kirjoitusta. Jutut ovat keskimäärin 320 sanaa pitkiä, pisimmät kuitenkin yli 1 100 sanaa, lyhyimmät kymmenkunta sanaa. Virkkeet ovat keskimäärin 9,8 sanaa pitkiä.

Uutisteksteissä on usein kaksitasoinen pääotsikko, joka on taitettu ylös jutun keskelle. Otsikoiden pistekoko on pienehkö, ja otsikoiden perässä on yleensä piste. Väliotsikoita, nostoja, upotuksia tai muita sellaisia taittokeinoja ei käytetä. Lehdissä on usein eräänlaisia kuvauutiskoosteita: sivulla on useita pieniä kuvia, joiden alla on omat pienet kirjoituksensa, mutta kokonaisuudella ei ole omaa otsikkoa. Taitto vaikuttaa staattiselta ja hierarkkiselta, lähes kirjamaiselta.

Vuoden 1972 jutut näyttävät toisenlaisilta, kun niitä vertaa vuoden 1917 juttuihin. Taitto on monipuolistunut, dynaamistunut – ehkä jossain mielessä sekavoitunutkin. Jos vuoden 1917 taitto tuo mieleen kirjat, vuoden 1972 taitto muistuttaa enemmän sanomalehtiä. (Ks. Mervola 1995.) Palstat ovat aiempaa kapeammat, ja niitä on useita kullakin sivulla. Kuvien koot ja paikat (suhteessa jutun kirjoitukseen) vaihtelevat; toisinaan kuvista on leikattu taustat pois; kirjoitusta voidaan upottaa kuviin ja niin edelleen. Jutut ovat keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin 1917. Keskipituus on nyt 840 sanaa per teksti. Myös virkkeet näyttävät pidentyneen: keskimääräinen virkepituus on nyt 11 sanaa.

Otsikoiden pistekoko on yleensä huomattavasti suurempi 1972 verrattuna vuoteen 1917. Nyt on käytössä myös ingressejä ja väliotsikoita. Uutisaineksessa on tavallista kasasta pieniä tekstejä koosteiksi, jotka ovat lehdissä vakiopalstoilla ja vakionimien alla (esim. Maailmalta, Heijastuksia). Huomiota kiinnittää, että vuoden 1972 lehdissä on käytössä runsaasti typografisia korostus- ja rytmityskeinoja: laatikoita, pisteitä, linjoja, viivoja ja niin edelleen.

Typografisesti vuoden 1917 Suomen Kuvalehti on paljolti eri lehti kuin vuoden 1972 Suomen Kuvalehti. Jatkotutkimuksessa on täsmennettävä, mitä tämä tarkoittaa tekstilajin näkökulmasta. Tutkimuksessa on mahdollista ottaa kantaa muun muassa siihen, miten lehdentekokäytänteet ovat muuttuneet ja miten taittomahdollisuudet ovat lisääntyneet – miten tekninen muutos on vaikuttanut toimitustyön tapoihin. Kiinnostava on selvittää myös sitä, miten yhteiskunnan muuttuminen on vaikuttanut käsityksiin aikakauslehdistä ja niiden tehtävistä sekä erilaisten juttutyyppien työnjaosta. Uutistekstilajien kehittymisen tutkimus voi johtaa havaintoihin tekstilajien ideologisen järjestyksen ja järjestelmän muutoksista ja vakiintumisesta: mitkä lajit ovat milloinkin suosiossa, millaisia ne ovat ja miksi?

Uutisista: Juoruparlamentti 1917

Yleisen tason tekstilaji eli uutisaines on siis korpusta koostettaessa jäsennetty alalajeiksi. Varsinaisiksi ”uutisiksi” luokitellut jutut koostuvat vuonna 1917 yleensä kuvasta ja sitä selittävästä lyhyehköstä kirjoituksesta, joka nykynäkökulmasta näyttää kuvatekstiltä (ks. Heikkilä 2006). Kuvatekstin alussa on useimmiten eräänlainen kuvaotsikko esimerkiksi näin:

Juoruparlamentti koolla.
Pyykkilauta Helsingin Merisatamassa. Taustalla näkyy ”Harakka”, Viaporin linnoitukseen kuuluva saari.

Niin ”Juoruparlamentti” kuin muutkin tekstit vaikuttavat substantiivivaltaisilta. Vuonna 1917 uutistekteissä korostuvat maisemat, paikat ja poseeraavat ihmiset. Verbaalisella aineksella täsmennetään ja selitetään kuvaa:

täällä istui mm. kirjailija Kyösti Vilkuna (kuvassa vankila)
Paaston loputtua =Grishka= haareminsa kanssa herkuttelee. (kuvassa ihmisryhmä)

Aikamuotoja käytetään 1917 vaihtelevasti, mutta preesens vaikuttaa hallitsevalta. Preesensin suosio selittyy ainakin sillä, että kirjoituksessa selostetaan usein kuvaa, kuvataan vallitsevaa tilaa, selitetään uutisen taustaa tai kommentoidaan omaa tekstiä (metatekstinä):

Taustalla näkyy ’Harakka’
Kalliolla on kivilatomus, jota toiset sanovat seidaksi
kuten kuvassa näkyy
uutisemme kertoo, että

Uutisista: Kirjailija naimisiin 1972

Vuoden 1972 lehdissä uutiset ovat yleensä pieniä mutta selvästi vuoden 1917 tekstejä pitempiä ryhmäuutisia vakiopalstalla yhteen kasattuina. Yksi suuri muutos aiempaan verrattuna on, että näissä uutisissa ei ole kuvitusta. Näyttää siltä, että tapahtumat ovat tärkeämpiä kuin ennen, ja tämä näkyy imperfektien yleisyytenä. Maakuntalehtien pikku-uutisista on osoitettu, että aikamuotoja käytetään vaihtelevasti uutisten eri jaksoissa. Preesensien suhteellinen osuus on muita jaksoja suurempi pikku-uutisen viimeisessä kolmanneksessa. Tämä tukee sitä kvalitatiivisen analyysin tulosta, jonka mukaan varsinkin uutisten lopussa on muita kuin menneistä tapahtumista informoivia jaksoja, esimerkiksi tulevaan viittaamista. (Ks. Heikkinen ym. 2005: 245–246.)

Vuonna 1972 uutisille on ominaista, että pienet teksti on kasattu niin sanotuiksi ryhmäuutisiksi. Esimerkiksi tämä uutinen tunnetusta kirjailijasta on yksi osa Maailmalta-kokonaisuutta:

Nai perjantaina 13. pnä
Maailmankuulu kirjailija Alistair Maclean – löi itsensä läpi Navaronen tykeillä – meni perjantaina, 13. pnä naimisiin ranskalaisen Mary Marcelle Georgeusin, 37, kanssa. Seremoniat maistraatissa Lontoossa kestivät parisen minuuttia ja muutama ryyppy sen jälkeen läheisessä baarissa vähän kauemmin. Sitten alkoikin matka Amsterdamiin, jossa kirjailija kerää aineistoa uuteen kirjaansa. Maclean on 50-vuotias ja tämä on hänen kolmas avioliittonsa. Morsian on johtajana yhtiössä joka valmistaa filmisovitusta aviomiehen kirjasta Karhusaari. Rouva Macleanilla on nyt neljäs avioliittoyritys. Rouva sanoi baarissa: – En olekaan aikaisemmin avioitunut perjantaina enkä 13. pnä, tästä varmaan tulee minun onnenpäiväni.

Otsikko on kaksitulkintainen: joko siinä kehotetaan naimaan mainittuna päivänä tai kerrotaan, miten joku meni naimisiin kyseisenä päivänä. Imperatiivimuoto on uutisissa erittäin harvinainen, ja imperfektitulkinta on muutenkin luontevampi, vaikka subjektia ei olekaan kirjoitettu näkyviin. Tässä on ehkä vaikuttanut lyhyys- ja tiiviysvaatimus. Juttu rakentuu yleisen uutiskaavan mukaisesti (ks. esim. Heikkinen ym. 2005: 244–248) siten, että ensin kerrotaan tärkein asia, varsinainen uutinen (mitä, missä ja milloin). Tämän jälkeen asiaa taustoitetaan tiedoilla avioituneiden aiemmista liitoista. Lopussa on tuoreen rouvan kommentti.

Reportaaseista: Iivana Julma 1917

Eri vuosikymmenien Suomen Kuvalehdissä on paljon sellaista uutistekstiä, jonka korpuksen koostajat ovat arvioineet kuuluvan jo lähtökohtaisesti hämärärajaiseen reportaasien tekstilajiin. Sanakirjojen mukaan reportaasi tarkoittaa jonkinlaista selostusta. On ymmärrettävää, että oletettuja tekstilajeja arvioitaessa tällaisesta hämärärajaisesta luokasta tulee helposti eräänlainen kaatoluokka, johon pannaan kaikki sellaiset tekstit, jotka eivät luontevasti sujahda muihin luokkiin. Kvantitatiivisessa tyylilajitutkimuksessa on päädytty siihen, että reportaasit ovat keskiarvoisinta journalistista tyyliä yhdessä artikkeleiden ja kommentaarien kanssa (ks. Saukkonen 1984, 76).

Vertaan nyt kahta tekstiä, joiden oletetuksi tekstilajiksi on aikakauslehtikorpuksessa merkitty reportaasi. Vuoden 1917 teksti on Iivana Julman metsästyspalatsi Moskovassa ja vuoden 1972 teksti Tavallista tyhmempiä.

Iivana-juttua luonnehtii rakenteellinen epämääräisyys. Lukijalle ei alussa eikä myöhemminkään anneta selvää käsitystä siitä, mikä juttu tämä on, mihin jutulla pyritään ja miksi juttu on rakennettu tällaiseksi. Ensimmäisestä kappaleesta voi päätellä, että jutun tekijää on innostanut ”intertekstuaalinen motiivi”, siis toiset lehtijutut:

Moskovan lukemattomista historiallisista muistomerkeistä on harvinaisimpia Iivana Julman metsästyspalatsi, josta äskettäin sivumennen mainittiin päivälehdissä sen nykyisen omistajan nimen yhteydessä.

Tästä edetään palatsin sijaintiin sekä alueen ja palatsin historiaan, joita kuvaillaan osin oppikirjamaisesti (ks. edellä oleva esimerkki), osin kaunokirjallisesti, osin matkakirjamaisesti tai matkaopasmaisesti. Seuraavassa vaiheessa esitellään, miten linna on elänyt tarinoina kansan suussa, ja toistetaan yksi tarina. Tarinasta päästään yleisempiin muisteluksiin siitä, mitä palatsissa tehtiin ja mitä tsaari teki. Tekstin loppupuolella kuvataan aikaa Julman kuoleman jälkeen. Viimeisessä kappaleessa on melkein sisustuslehtimäinen kuvaus palatsin nykyisistä huoneista.

Teksti siis sisältää aineksia useista sellaisista kielikäytänteistä, joita nykyään pidetään monesti omina tekstilajeinaan. Kirjoittaja on merkitty jutun alkuun kryptisesti nimikirjaimin S.H., eikä hän jutussa viittaa suoraan itseensä tai siihen, mikä hänen suhteensa tähän aiheeseen on. Hän ei myöskään kerro tietolähteitään eikä tee selkoa siitä, onko hän itse mahdollisesti käynyt tutustumassa palatsiin vai ovatko paikoin yksityiskohtaisetkin havainnot toisen käden tietoa. Tekstissä on enimmäkseen kuvailevia ja raportoivia aineksia, mutta paikoin myös avoimesti arvottavia valintoja:

Palatsi, joka on muinaisvenäläisen rakennustaiteen harvinaisimpia tuotteita, sijaitsee nykyään keskellä kiehuvinta Moskovaa – –. Sen silmiinpistävin ominaisuus on synkkä värikkyys, niinkuin kaiken muunkin, minkä tunnemme Julman tsaarin ajalta.

Reportaaseista: tavallista tyhmempiä 1972

Tavallista tyhmempiä? -jutussa on monia vuoden 1972 reportaaseille ominaisia piirteitä. Jutussa on pääotsikon lisäksi ingressi, ja leipäteksti on rytmitetty neljällä alaotsikolla melko selviin osiin. Kaksisivuisen jutun aloitussivulla on ison pääotsikon ja ingressin lisäksi iso valokuva ja pitkä kuvateksti sekä tieto jutun kirjoittajasta ja kuvaajasta. Kirjoittaja tuo itsensä monin tavoin juttuun osallistujaksi: hän muun muassa kuvailee haastattelutilanteita ja viittaa itseensä niin yksikön kuin monikonkin ensimmäisellä persoonalla.

Juttu on monella tavalla avoimen intertekstuaalinen. Se rakentuu viittauksista toisiin teksteihin ja haastatteluihin. Hämärämpääkin tekstienvälisyyttä siitä on tulkittavissa: näyttää siltä, että kirjoittaja käyttää keskustelunomaisia tai ”puhekielisiä” tai ”arkisia” valintoja (ks. esim. Nykysuomen sanakirja 1951–1961) niissäkin tekstinsä kohdissa, joissa ei referoida tai siteerata ketään: Kun jengiltä meni fiilinki; poru; jupakka; Aivan oikein – 30 paperia; Lisää löylyä tuli; Tästäpä sitten uutiset levisivät.

Jutun aiheena on ylioppilaskirjoitukset ja niistä eräässä Hämeenlinnan koulussa syntynyt kohu. Hämeen Sanomissa oli uutisoitu, että kyseisessä koulussa 30 englannin koetta 50:stä lähti hylättynä eteenpäin.

Jutun alussa kuvataan tilanne ja kerrotaan Hämeen Sanomien uutisesta sekä siitä seuranneesta kirjoittelusta. Reportaasissa kerrotaan lehdissä siteeratun opettajaa, jonka mukaan Näin huonoa luokkaa ei ole meidän koulussamme aikoihin nähty. Tämä taustoittava osuus sijoittuu jutussa ensimmäisen ja toisen alaotsikon alle.

Kolmannen alaotsikon alla päästetään ääneen koulun rehtori ja oppilaat. Toimittaja jäljittelee jutussaan haastattelutilannetta kirjoittamalla näkyviin myös omia kysymyksiään ja kuvaamalla tilannetta:

Oppilaiden keskuudessa sinkoilevat monenlaiset mielipiteet. Tulee teesejä ja vastateesejä.

Istumme yhteiskoulua lähellä olevassa baarissa. Ryhmä toistaiseksi reputtaneiden kirjoissa olevia kahdeksasluokkalaisia pohtii tilannetta.

Viimeisen alaotsikon alla toimittaja kuvaa yritystään saada tietoja eräältä opettajalta. Tämän lehtorin nimi on aiemmin mainittu jutuissa, joissa hän on kommentoinut opiskelijoiden laiskuutta, sekä erään opiskelijan lausunnossa.

Tällä kertaa emme kuule lehtori Pennalan omaa kommenttia. Aikaisemmat kommentit on tarinamme alussa selostettu. Soitimme hänelle ensimmäiseksi kaikista haastateltavista.

Toimittaja esittää jutun lopussa omia kannanottojaan avoimesti:

Tämän jälkeen ei puhelin vastannut. Todennäköisesti lehtori Pennala on ottanut melko raskaasti syytökset – todelliset ja kuvitellut. Ainakaan välit eivät koulussa ole niin hyvät, että yhdessä opettajan kanssa olisi avoimesti puitu tapahtunutta.

Ero vuoden 1917 esimerkkireportaasiin on huomattava. Lukijalle ei jätetä epävarmuutta siitä, onko toimittaja itse ollut paikalle ja mitkä ovat tietolähteet.

Haastatteluista: Ida Ekman 1917

Jutun Ida Ekman. Muutamia muistelmia neljännesvuosisadan varrelta (kuva 1, kuva 2 ja kuva 3) alussa oletetaan, että lukija tietää, kuka Ida Ekman on:

Brahms ja Grieg olivat Ida Ekmanin nuoruuden suuret mestarit.
– Ajatelkaa, että sain tutustua heihin kumpaankin juuri ennen kuin he kuolivat!

Aloitusta seuraa kappale, jossa toimittaja arvioi Ida Ekmania ihmisenä ja keskustelijana. Tämän jälkeen tekstissä on pitkään äänessä vain Ida Ekman. Lukijalle osoitetaan kappaleenalkuisin ajatusviivoin, että kyse on suorista lainoista. Vaikutelmaa puheen suorasta jäljentämisestä luovat muun muassa tällaiset siirtymät aiheesta toiseen:

– Niin, ja Grieg on minun toinen suuri muistoni.

– Mutta Griegistähän minun piti kertoa.

– Berliinistä muuten muistuu mieleeni eräs unohtumaton ilta – –.

– Niin Sibelius. Jos siihen lukuun syvennymme, emme milloinkaan pääse pisteeseen.

– Katsokaa, minulla on aina ollut vankka usko siihen mieheen.

Viimeisessä kappaleessa toimittaja ottaa jälleen sanan avoimesti haltuunsa. Hän viittaa suoraan niin itseensä kuin lukijoihinkin:

Näin puheli Ida Ekman – –. Olen pannut näitä hänen muisteloitaan paperille sellaisina kuin hän niitä hauskasti kertoili. – –. Jos lukija niistä löytää jotain viehätystä, kiittäköön siitä Ida Ekmania, jos taasen havaitsee virheellisyyksiä tai puuttuvaa käsitystä, syyttäköön näiden rivien kirjoittajaa.

Kolmisivuisen tekstin rakenne on mielenkiintoinen, jos sitä vertaa käsitykseemme siitä, millaisia haastattelut yleensä ovat (nykyään). Olen toisaalla (Heikkinen 1998, 96–97) luonnehtinut aikakauslehtihaastattelua näin: ”Haastattelu koostuu tekstilajiuskollisesti suorista lainauksista, haastateltavan sanomisten referoinnista ja toimittajan mielipiteistä ja havainnoista, jotka koskevat erityisesti haastattelutilannetta. Enimmäkseen toimittaja erottaa selvästi, milloin on kyse haastateltavan näkemyksistä, milloin hänen omista arvioistaan. – – Paikoin lukija jää epätietoisuuden valtaan. – –. Kuka puhuu nyt?”

Kirjoittaja (nimimerkki Kiikari) kehystää haastateltavan puheen omilla lyhyillä kommenteillaan, mutta muuten teksti on kirjoitettu ikään kuin haastateltavan puheen suoraksi kuvaksi. Teksti näyttää toimittamattomalta: siinä ei ole selviä jaksoja tai väliotsikoita, ei varsinaista juonta tai punaista lankaa. Verbaalista ainesta rytmitetään viidellä valokuvalla, joissa haastateltava poseeraa. Kirjoittaja ei nosta mitään asiaa toista tärkeämmäksi eikä ohjaa lukijaa kiinnittämään huomiota joihinkin tiettyihin kohtiin haastateltavan puhetta. Tekstissä ei ole sen enempää johtoverbejä kuin referointirakenteitakaan, sellaisia kuin ”Ekman sanoo”, ”kertoo”, ”arvioi” tai ”Ekmanin mukaan” ja ”mielestä” (näistä ks. esim. Heikkinen 1999, 143–146).

Haastatteluista: Eeva Kilpi 1972

Mielipiteitä Tamarasta -teksti on ilmestynyt juttusarjassa Mitä odotan ensi viikolta (palstan nimenä toisaalla myös Ensi viikon odotukset). Sivun mittaisessa jutussa on ison pääotsikon lisäksi pitkähkö ingressi ja lähes puolet sivutilasta vievä värivalokuva kirjailija Kilvestä. Jutussa kerrotaan Eeva Kilven uudesta Tamara-nimisestä romaanista ja siitä, millaisia reaktioita kirjailija odottaa kirjansa lukijoilta.

Tekstin jäsennys on kaavamainen. Toimittajan kysymystä seuraa kirjailijan vastaus. Ingressi ja kaksi alun kappaletta poikkeavat tästä kaavasta. Niissä on osin kirjailijan sanomisten referointia, osin ainesta, josta ei voi tietää, onko äänessä haastateltava vai haastattelija (esim. lihavoimani osuus alla):

Jos vähän dramatisoin asiaa, odotan että ensi viikolla alkaa kokonaan uusi kirjallinen aikakausi Suomessa, sanoo Eeva Kilpi. Tamara on eroottinen romaani, eikä eroottisella romaanilla ole perinnettä Suomessa. Nyt se voisi vaikka alkaa.

Myös tekstin keskivaiheilla on vastaavanlainen kohta (lihavoimani virke):

Tämä on jo kolmas kirja, jonka Eeva Kilpi on kirjoittanut metsässä, piilopaikassaan Savossa. Kaupungeissa elämä on liian rikkinäistä keskittymiseen.

Nämä katkelmat ovat siinäkin mielessä kiinnostavia, että niissä ei ole typografisesti merkitty, kenen puheesta on kyse, haastattelijan vai haastateltavan. Muussa tekstissä haastattelijan kysymykset on kursivoitu ja haastateltavan vastausten alussa on ajatusviiva merkkinä suorasta lainauksesta.

Olen toisaalla (Heikkinen 2000: 79–87) kuvannut vieraan puheen ”omimisprosessia” kolmen käsitteen avulla: niin suorassa esityksessä kuin epäsuorassa esityksessäkin tekstipinnasta on osoitettavissa aineksia, jotka viittaavat avoimesti siihen, mitä tekstejä lainataan tai referoidaan. Kuvailuesityksessä tällaisia aineksia ei eksplikoida, vaan merkityksiä rakennetaan, ikään kuin toiset tekstit eivät olisi merkityksellistämisen prosessissa lainkaan läsnä. Kuvailuesityksessä vieraan puheen ja oman puheen raja jätetään epäselväksi. Siinä ei kielellisin valinnoin, typografisin keinoin eikä muin keinoin tekstuaalisteta, kenen puheesta on kyse. Tärkeintä on tekstinulkoisen todellisuuden kuvauksenkaltainen merkityksellistäminen, ei tietynlaisen kirjoittajuuden korostaminen tai intertekstuaalisten suhteiden eksplikoiminen.

Lopuksi

Kuvaan edellä Suomen Kuvalehden tekstejä kokonaisuuksina ja esimerkkeinä oletetuista tekstilajeista. Näyttää selvästi, että vuoden 1917 lehdet ovat monella tavalla erilaisia kuin vuoden 1972 lehdet. Toisaalta lehdissä on myös sisäistä moninaisuutta ja uutistekstiaines näyttää niin vuonna 1917 kuin vuonna 1972:kin heterogeeniselta.

Jatkotutkimuksessa on yritettävä ratkaista ainakin tällainen kysymys: oletettu tekstilaji – onko käsitteestä analyyttistä hyötyä ja onko oikeastaan järkevää merkata tekstiaineistoihin tekstilajioletuksia? Joihinkin (uusiin) aineistoihin lienee mahdollista saada sellaisia tekstilajeja koskevia metatietoja, jotka tekstien tekijät itse ovat määritelleet. Näin päästään oletetuista tekstilajeista (eli korpusten koostajien havainnoista ja oletuksista) tekstilajeihin toimintana: siis tekstintekijöiden omiin arvioihin tekstien luokituksista ja lajittelemisesta.

Jatkossa riittää pohdittavaa näissäkin kysymyksissä, jos uskotaan, kuten kielentutkimuksessa voi olla järkevä uskoa, että tekstien ja lajien välisiä eroja on nähtävissä paitsi teksteihin kytkeytyvässä toiminnassa myös tekstien kielellisissä piirteissä ja kirjoitettuudessa: Mikä yhdistää yksiä tekstejä ja erottaa toisia? Rakentuuko tekstilajijärjestelmä erojen ja yhtäläisyyksien varaan, ja miten tätä voi kielentutkimuksessa eritellä?

Katson Suomen Kuvalehden vuosikertojen 1917 ja 1972 alustavaa tarkastelun vahvistavan oletusta, jonka mukaan lingvistisesti painottuneessa tekstilajitutkimuksessa on mielekästä yhdistää sekä kvalitatiivisia ja kvantitatiivisia kielentutkimuksen menetelmiä että kielitieteen ja muiden tieteiden menetelmiä. Jatkossa on selvitettävä entistä ponnekkaammin, miten analyysissa on järkevää ja mahdollista yhdistää

a) yksittäisten tekstien kvalitatiivinen ja tekstijoukkojen kvantitatiivinen tarkastelu

b) kielellisten valintojen ja valintojen kokonaisuuden sekä typografisten ja muiden kirjoitettuusvalintojen tarkastelu sekä

c) käsitys tekstilajista toimintana käsitykseen kielellisistä valinnoista ja niitä ohjaavista käytänteistä.

Kirjallisuutta

Heikkilä, Elina 2006: Kuvan ja tekstin välissä. Kuvateksti uutiskuvan ja lehtijutun elementtinä. Helsinki: SKS.

Heikkinen, Vesa 1998: Miesnainen myy mediassa itseään – mutta mitä se kielimiehelle kuuluu? – Vesa Heikkinen & Harri Mantila & Markku Varis (toim.): Tuppisuinen mies. Kirjoitelmia sukupuolesta, kielestä ja kulttuurista. Helsinki: SKS, 94–131.

Heikkinen, Vesa 1999: Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. Helsinki: SKS.

Heikkinen, Vesa 2000: Tekstuaalinen pirunnyrkki. – Vesa Heikkinen & Pirjo Hiidenmaa & Ulla Tiililä: Teksti työnä, virka kielenä. Helsinki: Gaudeamus, 63–115.

Heikkinen, Vesa 2005: Arkea arkeissa. – Vesa Heikkinen (toim.): Tekstien arki. Tutkimusmatkoja jokapäiväisiin merkityksiimme. Helsinki: Gaudeamus, 11–30.

Heikkinen, Vesa & Outi Lehtinen & Mikko Lounela 2005: Lappeenrantalaismies löi toista nenään baarissa. Uutisia ja uutisia. – Vesa Heikkinen (toim.): Tekstien arki. Tutkimusmatkoja jokapäiväisiin merkityksiimme. Helsinki: Gaudeamus, 231–258.

Heikkinen, Vesa Pekka & Tuure Hurme & Mikko Lounela & Mikko T. Virtanen 2006: Teksti, aihe ja laji. Diakronisen korpuksen koostaminen ja käyttäminen. – Anneli Pajunen & Hannu Tommola (toim.): XXXII Kielitieteen päivät Tampereella 19.–20.5.2005. Valikoima pidettyihin esitelmiin pohjautuvista artikkeleista. Tampere: Tampere University Press, 218–238. <URL http://tampub.uta.fi/index.php?tiedot=125>

Mervola, Pekka 1995: Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Saukkonen, Pauli 1984: Mistä tyyli syntyy? Helsinki: WSOY.

Suomen lehdistön historia 1988–1992: Suomen lehdistön historia 1–10. Kuopio: Kustannuskiila.