Kaavanimistön synty ja kehitys

JANNE SAARIKIVI (2003)

Palaa otsikoihin

Paikannimet – osa jokapäiväistä ympäristöä

Paikannimet ovat osa jokapäiväistä ympäristöämme. Voi väittää, että rakennukset, tiet ja kadut olisivat ilman nimiä melkein yhtä käyttökelvottomia kuin vaikkapa ilman vesijohtoja, sähköä tai lämmitystä. Silloin posti, hälytysajoneuvot tai viranomaiset eivät pystyisi löytämään ketään ja tuskinpa ihmisetkään silloin pystyisivät löytämään toisiaan tai edes hahmottamaan kunnolla ympäristöään.

Paikannimet muistuttavat monia muita käytännöllisiä elämän apuvälineitä siinäkin, että ihmiset eivät yleensä huomaa niitä ennen kuin ne ovat jollain tavalla sopimattomia tai käyttökelvottomia: ympäristöään huonosti kuvaavia, sisällöltään tai äänneasultaan omituisia tai hankalia muistaa.

Kuitenkin paikannimet ovat muutakin kuin vain apuvälineitä maailman hahmottamiseen. Ne ovat myös osa ihmisten mielenmaisemaa ja identiteettiä. Monet kokevat ylpeyttä juuristaan tietyssä maakunnassa tai kaupungissa tai sitten häpeilevät niitä. Toisten ihmisten kotipaikkakunnat ja kotikaupunginosat herättävät meissä usein voimakkaita mielleyhtymiä. Jossain maakunnassa oletetaan asuvan puheliasta, toisessa taas sulkeutunutta väkeä. Monet kaupunkilaiset kuvittelevat pystyvänsä vieraan ihmisen kotikadun nimestä päättelemään yhtä ja toista hänen varallisuudestaan ja poliittisista mieltymyksistäänkin.

Paikannimien suuri merkitys ihmisten identiteetille ilmenee myös esimerkiksi siten, että vallanvaihdokset näkyvät usein nimenmuutoksina. 1990-luvun alussa sosialistisen kauden loppuminen Itä-Euroopassa näkyi heti myös tuhansissa katujen, aukioiden, oppilaitosten ja jopa kaupunkien nimissä, jotka muutettiin takaisin puolen vuosisadan takaiseen asuunsa.

Nykyään – toisin kuin vaikkapa vielä vuosisata sitten – on useimpien suomalaisten nimiympäristö suurimmaksi osaksi kaavanimistöä. Jokaisen kaupungin tai taajaman asemakaavaan on merkitty kaupunginosien, katujen, kujien, puistojen ja usein kortteleiden tai yksittäisten talojenkin nimet. Toisaalta kaikki käytössä olevat paikannimet eivät tietenkään ole virallisia kaavanimiä, vaan nimistöömme sisältyy myös kansanomaisia, epävirallisia paikannimiä, joita syntyy ja katoaa tarpeen mukaan.

Monilla on tapana ajatella, että juuri virallisissa yhteyksissä käytetyt kaavanimet ovat ”oikeita” paikannimiä, kun taas kansanomainen nimistö olisi jollakin tapaa vähäarvoisempaa. Todellisuudessa kaavanimistömme pohja on kaikkialla vanhaa kansanomaista paikannimistöä.

Vaikka nimenanto taajamissa on nykyään pitkälti säädeltyä, viranomaisten hoitamaa toimintaa, ei aina tietenkään ole ollut näin. Ihmiset ovat luoneet uusia paikannimiä koko tunnetun historian ajan. Osa vanhasta kansanomaisesta nimistöstä on päätynyt asemakaavoihinkin. Siksi kaavanimet kertovat paljon kunkin paikkakunnan historiasta sille, joka niitä osaa tulkita.

Palaa otsikoihin

Paikkojen nimeäminen – motivoitua ja säännönmukaista toimintaa

Paikannimi ei ole mikä hyvänsä ilmaus, joka yksilöi jonkin paikan ympäristöstään. Nimistöntutkijat ovat osoittaneet, että paikkojen nimeäminen tapahtuu yleensä melko tiukkojen sääntöjen mukaan. Kussakin kielessä näyttäisi olevan oma ”nimikielioppinsa”, josta saadaan kielessä käytettävien nimien rakenne.

Esimerkiksi useimmat suomen kielen paikannimet ovat kaksiosaista tyyppiä, jossa loppuosa on paikan lajin kertova maantieteellinen termi ja alkuosa tämän määrite: Alapelto, Kiviniemi, Mannerheimintie. Maantieteellisen termin lisäksi paikannimet voivat päättyä myös johtimeen, kuten talonnimi Heikkilä (< Heikki) tai järvennimi Valkeinen (< valkea). Asutuspaikkoja taas on usein nimetty asukkaan mukaan, joskus pelkkää henkilönnimeä käyttäen, joskus lisäämällä nimeen johdin (Mattila) tai maantieteellinen termi (Matinmäki, Matinkylä).

Kaikki paikannimet ovat syntyhetkellään motivoituja, ja useimmissa tapauksissa motivaatio on tänäkin päivänä nähtävissä. Useimmiten Latopelto on pelto, jossa on latoja, ja Kiviniemi on kivinen niemi. Vaikka Suomessa on satoja Latopeltoja ja Kiviniemiä, on jokainen paikannimi kussakin käyttöyhteydessään ilmaus, joka yksilöi yhden kohteen ja erottaa sen ympäristöstään. Tämä juuri on nimistön ja muun sanaston olennainen ero.

Paikkaa ei välttämättä nimetä sen näkyvimmän ominaisuuden mukaan. Nimenmuodostussääntöjen lisäksi kussakin kielessä on nimittäin ajasta toiseen muuttuvia ”nimimuoteja”, nimenmuodostusmalleja. Nämä ovat ajallisesti ja paikallisesti suosittuja tapoja muodostaa tietynlaisia paikannimiä.

Esimerkiksi Savossa on suurehko joukko pieniä jokia ja puroja, joiden nimi on Kohiseva. Vastaavasti Hämeessä tunnetaan runsaasti pieniä jokia ja puroja nimellä Koliseva. Kuitenkin sekä verbit kohista että kolista ovat yleisiä koko maassa. Kyseessä on siis pelkkä muoti tai konventio: Savossa yksinkertaisesti on tiettynä aikana ollut tapana nimittää pieniä puroja ”kohiseviksi” ja Hämeessä taas ”koliseviksi”. Kumpikin sana on aikoinaan kuvannut virtaavan veden ääntä, vaikka tämän päivän yleiskielessä ainoastaan sanaa kohista voidaan käyttää tässä merkityksessä.

Jokainen nimenmuodostusmalli on aktiivinen vain tietyn aikaa, sillä kun samanlaisia nimiä tulee liikaa, uhkaa syntyä sekaannuksia, jolloin nimien kyky yksilöidä kohteita heikkenee.

Kaikilla nimillä on siis syntyhetkillään ollut motivoitu, mutta monella tavalla säännönmukainen merkitys. Tämä voi hämärtyä monista syistä. Koska nimien tehtävä on yksilöidä jokin tietty kohde, ne voivat ilman sekaannuksen vaaraa helposti muuttua sisällöltään hämäriksi, sillä paikannimien ”käsittämättömyys” ei haittaa niiden yksilöivää käyttöä.

Nimi voi muuttua käsittämättömäksi esimerkiksi, kun siihen sisältyvä sana jää pois käytöstä tai sen merkitys muuttuu. Esimerkiksi nimi Koliseva tuntuu puron nimityksenä oudolta, koska tällaisten nimien synnyn jälkeen verbi kolista on yleiskielessä erikoistunut kuvaamaan raskaiden esineiden siirtelystä tai liikkumisesta aiheutuvia ääniä. Satakunnassa sijaitsevan Kullaan kunnan nimen taustalla on käytöstä pois jäänyt tai harvinaiseksi käynyt sana kullaa, joka merkitsee mäkeä. (Ks. Kartta 1.)

Nimet muuttuvat enemmän tai vähemmän käsittämättömiksi myös silloin, kun niiden tarkoitteet ajan kuluessa muuttuvat. Niinpä esimerkiksi Helsingin Hakaniemi on alun perin ollut niemi, joka on ollut hakaa eli laidunmaata. Nykyisin alue on lukuisten maantäyttöjen vuoksi kadottanut niemimäisyytensä, eikä laidunmaastakaan ole enää moneen sukupolveen ollut jälkeäkään pääkaupungin sydämessä. Nämä paikannimet täyttävät kuitenkin hyvin tehtävänsä kohteensa yksilöijinä, ja tuskin kukaan kokee tarvetta muuttaa Kullaan ja Hakaniemen nimiä nykytodellisuutta vastaaviksi.

Palaa otsikoihin

Nimistöä monista eri kielistä

Kolmas ja yleisin syy, joka Suomessa on johtanut sisällöltään hämärien paikannimien syntymiseen, on nimien lainautuminen kielestä toiseen. Siksi paikannimiä tutkimalla voi saada tietoa myös siitä, minkäkielistä väestöä kullakin alueella on historian kuluessa asunut.

Suomessa on koko historiallisen ajan puhuttu suomea tai sen esimuotoja, ja siksi onkin ymmärrettävää, että suurin osa Suomen paikannimistöstä voidaan selittää suomen kielen murteiden avulla. Kuitenkin osa Suomen paikannimistöstä on sellaista, että sitä voi ymmärtää vain suomen kielen varhaisvaiheeseen ulottuvien rekonstruktioiden avulla. Lisäksi osa Suomen paikannimistöstä ei ole alun perin ollut ollenkaan suomea, vaan nimet on lainattu muista kielistä.

Kun mannerjää vetäytyi Suomen päältä noin 10 000 vuotta sitten, tänne saapui ihmisiä kaakosta, Keski-Venäjän ja Baltian suunnalta. Nämä ensimmäiset jääkauden jälkeiset asukkaat puhuivat todennäköisesti jotakin sellaista kieltä, josta ei ole säilynyt nykyaikaan kuin joukko paikannimiä. Erityisesti sellaisten suurten vesien nimien kuin Saimaa, Imatra ja Päijänne on arveltu edustavan paikannimistömme kaikkein vanhinta, alkuperältään tuntematonta ainesta. Mahdollisesti myös maamme monet -nki- ja -nka-päätteiset jokien nimet ovat peräisin jostakin tuntemattomasta kielestä (Kiiminki, Himanka).

Viimeistään noin 3000 eKr. Suomeen saapui kaakosta suomalais-ugrilaista kieltä puhunutta väestöä. Tästä kielestä on Suomen alueella sittemmin kehittynyt paitsi suomen kieli murteineen myös nykyiset saamelaiskielet. Tämä kielten jakaantuminen on tapahtunut osittain Suomen alueella, ja se heijastuu lukuisissa eri-ikäisissä paikannimissä.

Esimerkiksi Nilsiän Pisanvuori-nimen alkuosa on peräisin varhais- tai kantasaamelaisesta sanasta, joka vastaa suomen sanaa 'pyhä' (nykypohjoissaamen bassi) ja on todennäköisesti alkuaan merkinnyt rajaa. Suomen lukuisat Kukkasjärvet eivät ole saaneet nimeään kukkasista vaan niiden taustalla on saamen sana guhkes, joka merkitsee pitkää. Karttaa katsomalla huomaakin, että Kukkasjärvet ovat usein muodoltaan pitkänomaisia. (Ks. Kartta 2.)

Mitä lähemmäksi nykyisiä saamelaisalueita tullaan, sitä suurempi osa vanhasta nimistöstä on saamelaisperäistä ja sitä lähempänä nykyisiä saamelaiskieliä olevista kielimuodoista se on omaksuttu. Saamelaisperäistä nimistöä on kuitenkin runsaasti suhteellisen etelässäkin, erityisesti sellaisilla seuduilla, jotka ovat olleet vanhojen maanviljelysseutujen ulkopuolella sijaitsevia erämaita, kuten Kainuussa, Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja jopa Keski-Suomessa.

Suomen alueelle on saapunut useaan otteeseen uusia asukkaita myös lännestä. Pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella Länsi-Suomeen asettui germaaneja. Nämä, todennäköisesti melko pian kantaväestöön sulautuneet tulokkaat ovat jättäneet jälkeensä huomattavan määrän vanhaa germaanista alkuperää olevaa paikannimistöä erityisesti Varsinais-Suomeen, Satakuntaan ja Hämeeseen. Vanhoista germaanisista henkilönnimistä peräisin ovat esimerkiksi kaupunginnimi Harjavalta (< Hariawalda) ja kunnanimi Asikkala (< Azika). (Ks. Kuva 1.)

Suomen alueelle on saapunut useaan otteeseen uusia asukkaita myös lännestä. Pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella Länsi-Suomeen asettui germaaneja. Nämä, todennäköisesti melko pian kantaväestöön sulautuneet tulokkaat ovat jättäneet jälkeensä huomattavan määrän vanhaa germaanista alkuperää olevaa paikannimistöä erityisesti Varsinais-Suomeen, Satakuntaan ja Hämeeseen. Vanhoista germaanisista henkilönnimistä peräisin ovat esimerkiksi kaupunginnimi Harjavalta (< Hariawalda) ja kunnanimi Asikkala (< Azika). (Ks. Kuva 2.)

Suomen rannikkojen nykyinen ruotsalaisasutus on peräisin keskiajalta, 1100–1400-luvuilta. Kaikkialla Suomen ruotsalaisalueilla on vanhaa suomalaisnimistöä, joka osoittaa, että ennen ruotsalaisasutusta nämäkin seudut ovat olleet suomalaisten asuttamia. Esimerkiksi Pohjanmaan entinen kunnannimi Terjärv on alkuaan ollut järvennimi Tervajärvi ja Turunmaan saariston ruotsinkielisen Hiitisten kunnan nimen taustalla on vanha suomalaista pakanallista kulttipaikkaa merkinnyt sana hiisi.

Ruotsin kielen vaikutus Suomen paikannimistöön on ollut suurin maamme ruotsalaisalueilla, jossa paikannimistön valtaosa tietenkin on syntynyt ruotsin kielessä. Tämän lisäksi ruotsalaisperäistä nimistöä on jonkin verran myös nykyisten ruotsalaisalueiden ulkopuolella, kuten Kymijokilaakson seudulla ja osissa Varsinais-Suomea ja Satakuntaa. Esimerkiksi Kotkan edustalla sijaitsevan Västärin saaren nimi on alun perin ruotsin Västerskär ”Länsiluoto”, Merikarvian Pooskeri on ollut Bågaskär ”Majakkaluoto” ja Kustavin hullunkuriselta kuulostava Hurusei on ollut ruotsin Furuskär ”Mäntyluoto”. Tällaiset nimet todistavat, että näilläkin alueilla on varhaisempina aikoina ollut ruotsalaisasutusta, joka on sulautunut suomalaisiin.

Jotkut nimet ovat ensin lainautuneet suomesta ruotsiin ja myöhemmin ruotsista suomeen ja muuttuneet useaan otteeseen matkansa varrella. Niinpä esimerkiksi Helsingin Huopalahden kaupunginosan nimi oli 1400-luvulla Haapalaksi (jossa laksi on varhaisempi muoto sanasta lahti). Nimen lainauduttua ruotsiin se kävi läpi joukon säännönmukaisia, ruotsin kielessä tapahtuneita äänteenmuutoksia, ja syntyi nimimuoto Hoplaks (äännettynä huuplaks), joka nykyäänkin on käytössä. Kun 1800-luvulla Helsingin lähettyvillä alkoi jälleen olla suomalaisasutusta, suomalaistettiin ruotsalainen Hoplaks nykyiseen asuunsa Huopalahti.

Myös ruotsalaisasutuksen tulon jälkeisinä vuosisatoina on Suomeen syntynyt germaanista nimistöä. Keskiajalla Suomeen asettui alasaksalaisia hansakauppiaita, joiden henkilönnimistö on vaikuttanut Suomen paikannimistöön. Vanhoja alasaksalaisia nimiä ovat esimerkiksi paikannimissäkin esiintyvät Viinikka ja Raatikka. Germaaninen vaikutus jatkuu nykyäänkin maamme nimistöön tunkeutuvien englanninkielisten vaikutteiden muodossa.

Keskiajalla Novgorod kilpaili pitkään Ruotsin kanssa Etelä-Suomen hallinnasta. Tältä ajalta on peräisin maamme melko vähälukuinen, muinaisvenäläistä alkuperää oleva paikannimistö. Paikoitellen venäläisvaikutus on kuitenkin ollut merkittävää, mistä kertoo esimerkiksi se, että maamme vanhan pääkaupungin Turun nimi on peräisin vanhasta slaavilaisesta kauppapaikkaa merkitsevästä sanasta turgu.

Palaa otsikoihin

Nimistö paikallishistorian lähteenä

Koska jo kansanomaisessa kielenkäytössä nimimuodit ovat tulleet ja menneet ja nimenmuodostusmallit vaihdelleet, voidaan paikannimien avulla päätellä usein paljonkin seudun asutuksen tulosuunnasta ja iästä. Esimerkiksi suurin osa Suomen tornio-kantaisista nimistä on Hämeessä, mistä on päätelty, että myös pohjoisen suuren Tornionjoen nimen olisivat antaneet Hämeestä tulleet uudisasukkaat. Tukea tällaiselle päätelmälle antavat kymmenet muut Peräpohjolan paikannimistössä tavattavat hämäläisyydet. (Ks. Kartta 3.)

Maamme paikannimistössä on varsin paljon sellaisia nimiä, jotka sisältävät jonkin muinaisen heimonnimityksen, kuten Hämeenkylä, Karjalankoski, Suomenkylä (Suomi on alkuaan tarkoittanut ainoastaan Varsinais-Suomea). Paljon on myös kansallisuudennimityksen sisältäviä paikannimiä kuten Lapinlahti, Ruotsinkylä, Venäjänkoski. Tällaisia nimiä on yleensä syntynyt eri heimojen ja kansallisuuksien välisille rajavyöhykkeille. Niinpä esimerkiksi häme-kantaisia nimiä on runsaasti esimerkiksi Savossa, mutta Hämeessä ei juuri lainkaan. Heimon- tai kansallisuudennimityksen sisältävät paikannimet ovat tärkeitä lähteitä, kun halutaan määrittää vanhoja kansallisuus- ja heimorajoja.

Nimistön merkitys historian ymmärtämiselle ei rajoitu siihen, että sen avulla saadaan tietoa kunkin alueen asutuksen tulosuunnasta, kansallisuudesta ja naapureista. Nimistö heijastaa myös käyttäjiensä tarpeita ja maailmankuvaa ja sisältää siksi tietoa myös nimenantajien elämänmuodosta ja kulttuurista.

Palaa otsikoihin

Kaavanimistö säilyttää kulttuuriperintöä

Nimistö on jatkuvan muutoksen tilassa, koska se heijastaa käyttäjiensä tarpeita. 1900-luvulla suuri osa kansanomaisista asutuksien, luonnonpaikkojen ja viljelyksien nimistä on jäänyt pois käytöstä tarpeettomina. Useimmille meistä tuntuvat kansainvälisten yritysten, markettien ja teiden nimet vanhaa kansanomaista nimistöä tutummilta. Yhtenä kaavanimistön suunnittelun pyrkimyksenä on säilyttää vanhaa kansanomaista paikannimistöä uusissa tehtävissä. Näin nimistö kantaa seudun historiaa kulttuurin murroksen yli.

Suomen kielen tutkijat, opiskelijat ja kotiseudun historiasta kiinnostuneet ovat jo vuosikymmenten ajan keränneet perinteistä paikannimistöä kaikkialla Suomessa kyselemällä paikkakunnan kanta-asukkailta kansanomaisia asutusten, vesistöjen, muiden luonnonpaikkojen ja viljelysten nimiä. Tällä tavoin kerätty aineisto muodostaa useimmiten pohjan alueen kaavanimistön suunnittelulle.

Nimistönsuunnittelu hoidetaan Suomessa kuntatasolla. Suurimmissa kaupungeissa toimii yleensä kielen, historian ja kaavoituksen asiantuntijoiden muodostama nimilautakunta, joka luo uutta nimistöä ja vakinaistaa kansanomaisesti syntynyttä nimistöä virallisiin yhteyksiin. Pienemmissä kunnissa uutta kaavanimistöä on luotu epäyhtenäisemmin periaattein. Erinomaisena kaavanimistön suunnittelun lähtökohtana ja apuna on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa Helsingissä sijaitseva Nimiarkiston kokoelma, joka sisältää osan Suomen kansanomaista paikannimistöä.

Vanhojen kansanomaisten paikannimien lisäksi on kaavanimistössä tietenkin runsaasti myös muita nimiä. Varsinkin varhaisemmin on ollut tapana antaa nimiä myös hallitsijoiden ja paikkakuntien perustajien mukaan. Näin ovat saaneet nimensä esimerkiksi Helsingin Aleksanterinkatu keisari Aleksanterin mukaan tai Kristiinankaupunki ja Maarianhamina Ruotsin kuningatar Kristiinan ja Venäjän keisarinna Marian mukaan. (Ks. Kuva 3.)

Merkittäviä kohteita nimetään usein esimerkiksi paikkakunnalta kotoisin olevien tunnettujen henkilöiden mukaan, kuten esimerkiksi Minna Canthin katu Kuopiossa, Sibeliuksenkatu Hämeenlinnassa tai vaikkapa Mika Häkkisen aukio Vantaalla. Nykyisin paikkoja pyritään nimeämään ensisijassa jo edesmenneiden henkilöiden kunniaksi, joiden koko elämäntyön merkitys on jo arvioitavissa.

Jos uusia nimiä tarvitaan paljon eikä kansanomainen nimistö riitä nimistönsuunnittelun tarpeisiin, turvaudutaan yleensä aihepiirinimeämiseen. Kaupungeissa on yleistä, että jonkin alueen kadut on nimetty esimerkiksi kasvien, eläinten, ammattialojen tai jonkun muun aihepiirin mukaan. Tällainen nimeäminen helpottaa paikannimien muistamista. Yleensä kaupungin asukkaat osaavat myös yhdistää aihepiirin ja kaupunginosan toisiinsa, jolloin osoite kertoo heti missä päin kaupunkia olevasta tiestä, kadusta tai kujasta on kysymys. Toisaalta aihepiirinimeäminen saattaa pahimmillaan johtaa toisiinsa sekaantuvien nimien syntymiseen ja luoda yksiulotteisen ja historiattoman nimiympäristön.

Tämä julkaisu käsittelee kaavanimistön syntyä ja kehitystä kolmella erilaisella paikkakunnalla, joiden nimistön historia heijastelee hyvin koko Suomen asutuksen vaiheita. Esimerkkikunnat ovat Oulunsalo, Helsinki ja Turku. 

Oulun eteläpuolella sijaitseva Oulunsalo on alkuaan ollut iso saari, joka on maankohoamisen myötä yhdistynyt mantereeseen. Viime vuosikymmeniin asti Oulunsalo on ollut maaseutua. Oulun kaupungin kasvu on kuitenkin temmannut mukaansa myös Oulunsalon. Siitä on varsin nopeasti kehittynyt moderni taajama, jossa on tarvittu runsaasti uutta kaavanimistöä. Suomessa on runsaasti Oulunsalon tapaan nopeasti maaseudusta taajamaksi muuttuneita alueita.

Helsingin nimistö on enimmäkseen vanhaa ruotsalaista luonto- ja viljelysnimistöä, joka vähä vähältä kaupungin laajetessa on muuttunut kaavanimistöksi. Oman leimansa Helsingin nimistön kehitykselle ovat myös antaneet lukuisat maantäytöt, jotka ovat yhdistäneet saaria mantereeseen ja muuttaneet rantojen ja vesistöjen muotoa.

Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka nimistön kehittymistä voi seurata keskiaikaisista kirjallisista lähteistä alkaen. Turun nimistö edustaa maassamme harvinaista, perinteikästä kaupunkikulttuuria.

Palaa otsikoihin

Lähteitä

Suomalainen tietosanakirja 8. Weilin + Göös. Porvoo 1993.

Suomen kartasto 350. Maisemat, asuinympäristöt. Toimittanut Pentti Alalammi. Maanmittaushallitus – Suomen maantieteellinen seura. Helsinki 1993.

Vahtola, Jouko1980: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia Historica Septentrionalia 3. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.

Palaa otsikoihin