Tavallisista Virtasista venäläisvihaan – kansallisuusaate sukunimien valinnassa
1800-luvulla Euroopasta levisi Suomeen uusia kansallisia ajatuksia. Aikakauden poliittisille johtajille nationalismi oli edistysaate, jonka tarkoitus oli toteuttaa maailmanhistoriallista oikeudenmukaisuutta. Yksi unelmista oli saada suomen kieli viralliseksi ruotsin kielen rinnalle ja kelpaamaan kaikilla yhteiskunnan aloilla. Suomalaisten oli saatava sivistyä omalla kielellään, ja sivistyneistön oli opittava suomea.
Suomenkielisyys koski myös sukunimiä. Opintielle ja käsityöläisiksi lähteneiden toivottiin säilyttävän omat suomenkieliset nimensä eikä vaihtavan niitä ruotsinkielisiin. J. R. Aspelin julkaisi Morgonbladetissa kirjoituksen 300 aatelittoman, mutta vierasnimisen suvun alkuperästä Achrenista Österbladiin ja osoitti useimpien sukujen kantaisän lähteneen suomenkielisestä kodista.
Pian havaittiin, että valtaosalta länsisuomalaisia sukunimet puuttuivat kokonaan. Lehdistössä alettiin kirjoittaa sukunimien tarpeesta; aluksi suomen kielen, historian ja koko kansallisen identiteetin tärkeänä ainesosana, kansallisena symbolina. Vähitellen sukunimi nähtiin ”itsenäisen, kansakuntaan kuuluvan yksilön tunnuksena” ja tasa-arvon merkkinä. Kansallisen herätyksen saaneet opettajat, papit ja muut valistuneet henkilöt alkoivat kirjata tai suosittaa sukunimettömille sopiviksi katsomiaan nimiä. Muutamassa vuosikymmenessä Länsi-Suomi täyttyi Virtasista, Niemisistä, Kivisistä ja Aaltosista eli luontoon viittaavan sanan sisältävistä nen-loppuisista nimistä, joita otettiin ja annettiin mallinmukaisesti runebergiläis-topeliaanisen maisemapatriotismin hengessä. Arviolta 200 000 suomalaista sai uuden Virtanen-tyyppisen sukunimen 1800-luvun viimeisen neljänneksen aikana.
Länsi-Suomen maalaisväestö ja kaupunkien työväestö omaksui käyttöönsä suomenkieliset sukunimet aikana, jolloin sivistyneistön pioneerit vielä pohtivat, tulisiko suomenkielinen sukunimi ottaa vai ei. Heidän vuoronsa tuli vuoden 1906 joukkonimenmuutossa, jolloin suomalaistui 70 000 henkilön nimi.
1800-luvun puolimaissa alkanut sukunimikäytännön kehitys liittyi kansalliseen heräämiseen, kansallisen valtion ja yhteiskunnallisten instituutioiden luomiseen, taloudellis-sosiaalisten olojen muutokseen, yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen ja koko yhteiskunnan modernisoitumiseen. Suomalainen nationalismi oli luonteeltaan valtiollista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista.
Suomen itsenäistyttyä sukunimien suomalaistaminen alkoi saada suvaitsemattomiakin piirteitä. Jo 1916 Ilmari Kianto pilkkasi Suomalaisessa Suomessa avoimesti ruotsin kieltä ja ”silinteripäisten herrojen ja harsohattuisten naisten” herrastelevia sukunimiä. Neljä vuotta myöhemmin käynnistyi Vienan Karjalassa suomalaismielinen nimenmuuttokampanja. Uhtualla ilmestynyt Karjalan Vartia julisti: ”Viime talven aikana ovat sadat jopa tuhannet karjalaiset riisuneet päältään ryssän mekon, venäläisten virkamiesten heidän esi-isilleen aikoinaan antaman ryssäläisen nimen, ja ottaneet itselleen kauniit karjalaiset sukunimet.” Puhuttiin karjalaistamisesta, mutta annettiin suomalaisia nimiä, kuten Jousiniemi, Koikkala, Tapionkaski.
Suomen Karjalassa toteutettiin sukunimien joukkomuutto 1930. Raja-Karjalassa suomalaistettiin lähinnä venäläisiä nimiä. Hankkeen takana olivat Suomalaisuuden Liitto ja Akateeminen Karjala-Seura. Nimenmuuttokampanjaa ohjailtiin Helsingistä, idea ei ollut lähtöisin karjalaisilta itseltään. Viisi vuotta myöhemmin, Kalevalan riemujuhlavuonna, suomalaistettiin noin sadantuhannen henkilön sukunimi. Näihin kampanjoihin liittyi myös suoraa painostusta. Suomalaistetuissa nimissä oli ruotsinkielisiä mutta myös venäläisiä. Jopa sukunimeä Venäläinen muutettiin toiseen suomenkieliseen nimeen. Uusina niminä sukunimistöömme ilmestyi heimoushengessä muun muassa Arja-alkuisia ja -heimo ja -vala-loppuisia nimiä.
Suomalainen 1800-luvun nationalismi oli
ns. alkuperäis- eli
liberaalinationalismia, nousevaa,
heräävää kansallistuntoa. 1920- ja 30-luvun
sukunimenmuutoksissa näkyy sen sijaan jo piirteitä yhtenäistämisnationalismista,
jolle on luonteenomaista totalitaarisuus:
kansallisvaltion ehdoton ylivalta yksilöön.
SIRKKA PAIKKALA