Kielioppia kaaliin kivasti!

Inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Muistatko nämä? Muistin kätköistä saattaa putkahtaa esiin myös vokaali, konsonantti, substantiivi ja verbi. Sinänsä aika vieraan oloisia sanoja koulun oppitunnilta, jonka nimenä on äidinkieli. – Käsitteistä on kuitenkin ehkä joillekuille ollut hyötyä myöhemmässä elämässä etenkin tietovisailuissa.

Siis ei elämää vaan tietokilpailuja vartenko? Ei kai sentään! Jos äidinkieli on keskeinen osa ihmistä, pitäisi samannimisen oppiaineenkin olla tärkeä! Silti monille jää hämäräksi, miksi tiettyjä asioita äidinkielen tunneilla opetellaan. Vierauden tuntua ei varmaan vähennä se, että tarkastelun kohteena on kirjakieli, kirjoista opittu kielimuoto. Ei se kieli jota virtaa omasta suusta. Muun muassa sijamuotojen merkityksiä ja lauseenjäseniä tarkastellaan jopa keksittyjen kirjakielisten esimerkkien valossa. Äidinkielen tunnilla ei siis yleensä puhuta omasta kielestä. Paitsi joskus kirjoitusvirheitä korjattaessa. Muistatko vielä kun opettaja sanoi: Älä kirjoita ennää ja alottaa, vaikka sanot niin. Hämmennys saattoi kasvaa, kun toisaalta opit, että suomea kirjoitetaan pitkälti niin kuin puhutaan. Tuntuuko tutulta? – Tutkimusten mukaan vain harvan koululaisen mielestä äidinkieli on kiinnostava tai hyödyllinen oppiaine!

Ehkäpä äidinkielen opetuksen voisikin aloittaa puhumalla oppilaan omimmasta kielimuodosta, puhekielestä ja puhetyylisestä tekstarien ja chattipalstojen kielestä ja sitten verrata sitä muodollisempaan yleiskieleen. Jo ensimmäiseltä luokalta alkaen voi miettiä mm. tervehdysten muotoja, vaikkapa eri tapoja aloittaa puhelu. Voidaan sanoa esimerkiksi:

Tässön Maija, moi! TAI:
Hei, tässä Maija. TAI:
Moi, missä sä oot? TAI:
Tässä on Maija Virtanen, päivää!

Ekaluokkalainenkin osaa miettiä ilmausten sävyjä ja kohteliaisuuden asteita: mitä ilmaisutapaa sopii käyttää tervehdittäessä kaveria, äitiä tai koulun rehtoria. Myöhemmin voi miettiä myös sanajärjestystä: missä tervehdyssana moi lauseessa esiintyy ja missä ei. Esimerkiksi ilmaus ”Tässä, moi, on Maija” kuulosta jopa hassulta. Sanajärjestys onkin keskeinen kieliopin osa-alue. Mutta pikkukoululaiselle siitä ei tietenkään tarvitse puhua kielioppina. Kunhan puhutaan oman elämänpiirin kielestä ja tyyleistä.

Kielioppi- ja tyylitietous syvenee myös mietittäessä sitä, miten vastataan vaikkapa kysymykseen ”Oot sä  lähössä sinne konserttiin?” Myönteisiäkin vastausvaihtoehtoja on monia, esimerkiksi:

Oon.
Joo.
Oon joo.
Oon kyllä.
Kyllä joo.
No oon kai.

Eri vaihtoehtoja mietittäessä päästään keskustelemaan myös siitä, milloin vastataan verbillä ja milloin partikkelilla. Tärkeää kielioppiasiaa sekin.

Monien muidenkin aiheiden avulla voi miettiä kielioppia ja sanojen merkityksiä. Muun muassa se, miten esitetään arviota henkilöstä tai asiasta, edellyttää melkoista kielitietoutta. Kun arvioidaan vaikkapa Lordi-yhtyeen laulajaa, käytetään nominatiivimuotoista ilmausta ja todetaan hänen olevan ihan siisti tai tosi makee, mutta yhtyeen musiikkia arvioitaessa käytetäänkin partitiivimuotoa ja todetaan, että se on ihan siistii tai tosi makeeta. Myös asiatyylissä sijamuodot ovat samat, esimerkiksi: Laulaja on hyvä, yhtyeen musiikki raikasta. Sijamuotojen nimet tuskin ovat tärkeitä, vaikka ne kuriositeettina kannattaakin jollain yläasteen luokalla mainita. Muotojen rikkaus ja merkitysten kirjo on siis se tärkeä tieto, eivät nimitykset.

Jotta oppilaat kiinnostuvat äidinkielen tuntien kielioppiasioista, ne pitää ottaa ensin esille äidinkielen, siis oppilaan omimman kielen kautta eli puhekielen ja puhetyylisten tekstien kautta ja sitten vasta suhteuttaa sanottu yleiskieleen. Näin kenellekään ei synny mielikuvaa, että kielioppi on vain hajuttoman kirjakielen asia. Eri kielimuotoja täytyy siis vertailla keskenään. Tällä tavoin opitaan jo varhain keskeisiä tyylieroja, joiden taitamattomuudesta nykykoululaisia moitiskellaan. Alakoulussa asioista pitää tietysti puhua konkreettisesti ja yläkoulussa ja lukiossa myös abstraktimmin.

Oma kieli on ominta, mitä ihmisellä on. Äidinkielen tunnilla koululainen voi kasvaa tätä omaansa arvostavaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi. Mutta myös suvaitsevaksi kielenkäyttäjäksi: eri ilmaustapoja ja tyylejä vertailemalla voi nimittäin oppia ymmärtämään, mitä ilmausmuotoa käytetään missäkin yhteydessä ja mikä ehkä jotakuta voi ärsyttää. Tyylilläkin on merkitystä. Tämän näkemyksen pitäisi näkyä selvästi myös äidinkielen oppikirjoissa alakoulusta alkaen. Tällä tavoin monipuolinen kuva kielestä, kieliopista ja eri tyyleistä välittyy myös kotiväelle.

Äidinkielen tunnilla opitaan toivottavasti ajattelemaan, että kieliopista, siis kielen piirteistä ja merkityksistä, sekä tyyleistä puhuminen ylipäänsä on tärkeää, että näiden asioiden osaaminen on myös kivaa!

RIITTA KORHONEN

Esitetty Yleisradiossa Radio 1:ssä 9.6.2006