Tieto on kieltä
Tiesittekö, että suomalaisten hyvinvoinnista, maamme maineesta ja menestyksestä pitää nykyään huolta myös arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta. Vähän ennen vappua julkistettiin sen toimintaohjelma, värikäs 20-sivuinen teksti.
Neuvottelukunta ja sen toimintaohjelma eivät syntyneet tyhjästä. Niitä edelsi valtioneuvoston periaatepäätös kansallisen tietoyhteiskuntapolitiikan tavoitteista.
Tätä ennen oli jo laadittu kansallinen tietoyhteiskuntastrategia. Strategiasta voi lukea 59-sivuisesta esitteestä, jonka otsikoksi on pantu Uudistuva, ihmisläheinen ja kilpailukykyinen Suomi.
Strategiaa seurannutta periaatepäätöstä seurannutta toimintaohjelmaa seuraa raportteja. Raportointi on nimittäin yksi arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan tehtävistä. Lisäksi se voi joustavasti päivittää tai täydentää toimintaohjelmaansa.
Mitä tietoyhteiskuntateksteissä sitten sanotaan? Niissä puhutaan tietenkin tietoyhteiskunnasta, ja kun siitä puhutaan, on tavallisimmin puhe teknisistä ratkaisuista ja järjestelmistä. Teksteissä kerrotaan tietoteknologiasta, tietoturvasta, tietovirroista, tiedonkeruusta, tietojärjestelmistä, tietotarpeista ja tietovarannoista.
On siis tietoa, joka virtaa, jota tarvitaan, turvataan, kerätään, varastoidaan ja järjestellään.
Tieto on kuitenkin yleensä tavalla tai toisella verbaalisessa muodossa, siis kirjoitusta, tekstejä, kieltä. Koodit ja numerotkin tarvitsevat tavallisesti kielellisiä selityksiä tai luokituksia.
Kieli mainitaan näissä kansallisissa tietoyhteiskuntateksteissä silti yhteensä yhden ainoan kerran.
Tietoyhteiskuntastrategiassa nimittäin haaveillaan automaattisesta kielitulkista. Kun lukee konekäännettyä hölynpölyä, ymmärtää, että paremmasta uneksitaan.
Muuten tietoa ei yhdistetä kielenkäyttöön. Viestinnästäkin puhutaan hyvin teknisestä näkökulmasta. On viestintäsektoria ja viestintätekniikkaa.
Tietoyhteiskuntatekstien pohjalta syntyy kuva, että jossakin on tarjolla tietoa, joka on sellaisenaan valmista kerättäväksi ja järjestettäväksi. Tieto on jossakin mystisessä olomuodossa ja syntyykin mystisesti. Sitä ei kukaan ihminen valitse, muokkaa tai tulkitse.
Arkinen tietotyö on kuitenkin juuri sitä: se on kielenkäyttöä.
Arkisessa tietotyössä kerätään vaikkapa potilas- tai asiakastietoja. Ensin on usein toiminta: työntekijä auttaa asiakasta tai potilasta, antaa lääkkeitä, pistää piikin, taluttaa pesulle.
Tämän jälkeen hän valitsee, mitä tehdystä ja tapahtuneesta kirjaa ja millä tavalla asian muotoilee. Hän joutuu miettimään sitäkin, millä ajalla kirjaamisen tekee. Toisinaan kirjaaja joutuu ehkä iltamyöhään tulkitsemaan omia, paperilapuille tehtyjä muistiinpanojaan ja siirtämään ne sieltä tietojärjestelmiin.
Mitäpä muuta tiedonkeruu on kuin tekstien tekemistä ja lomakkeiden täyttämistä, tehtiinpä se näppäimistön tai kynän avulla!
Myös tietovirrat liittyvät toki tekniikkaan, mutta yhtä hyvin on kyse teksteistä ja tekstien välisistä suhteista: asiakirjoista ja dokumenteista, joita laaditaan, lainataan ja lähetellään.
Jos joku tarvitsee vaikkapa asiakastietojärjestelmään kirjattua tietoja, hän voi tarvita niitä uuden tekstin tekemiseen.
Kirjoittaja valitsee silloin omaan tekstiinsä sopivia katkelmia ja kenties muokkaa ilmaisun muotoa. Samalla hän tulkitsee alkuperäistekstiä vakiintuneiden tapojen ja oman ymmärryksensä mukaisesti.
Tietoturvakin on paitsi tekninen myös sisältökysymys. Siihen liittyy esimerkiksi kysymys siitä, millainen tieto on arkaluonteista. Se, millaista tieto on, taas riippuu pitkälti siitä, millaisena se esitetään: Milloin asia on esitetty niin, että se on arkaluonteista? Entä millaisin sanoin aroista asioista pitää tai voi kirjoittaa?
Myös tietojärjestelmät nivoutuvat kielenkäyttöön, sillä niillä tarjotaan kirjoittamisen puitteet, välineet ja mallitekstejäkin.
Olisiko arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan syytä saman tien päivittää toimintaohjelmaansa ja täsmentää, että tietoyhteiskunnassa tieto kielestä ja kielenkäytön lainalaisuuksista on tärkeää? Ja päivittäminenhän tarkoittaa siis kirjoittamista, kielenkäyttöä.
ULLA TIILILÄ
Esitetty Ylen Radio 1:ssä 22.8.2008