Miten kieli ei muutu?

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että kieli muuttuu sangen nopeasti. Kielentutkija törmää usein toimittajaan, joka touhuissaan kyselee tekstiviestien vaikutuksesta suomen kieleen, ja kysymyksen taustalla häilyy oletus, että juuri nykyaikana kieli muuttuu enemmän kuin ikinä. Tutkijan on kerta toisensa jälkeen oltava ikävä ja sanottava, että pari vuotta on kielen muutoksen havaitsemiseen lyhyt aika ja että sanomisen ja kirjoittamisen foorumien monipuolistuminen ei muuta kieltä kertaheitolla. Vaihtelun lisääntyminen kun ei vielä ole muutos.

Pysyviä ja vanhoja ominaisuuksia suomen kielessä on se, että suomen substantiiveja ja verbejä taivutetaan: talossa, metsään, menen, tulet. Substantiivit taipuvat sitä paitsi edelleenkin pääsanansa sijassa ja luvussa, esimerkiksi punaisessa talossa eikä punainen talossa. Tämä taipumisominaisuus pitää huolen siitä, että lainasanat yleensä sopeutuvat suomen sanarakenteeseen, jotta niitä voisi taivuttaa. Uusi vierassana asettuu kiltisti kieleemme: kun leasing-ilmiö ja sen mukana itse sana aikanaan yleistyi, meillä oli alta aikayksikön sekä puheessa että kirjoituksessa sellaiset suomeen sopivat sanat kuin liisata ja liisaus. Erilaiset ammattikielet ovat täynnä tällaisia kilttejä, suomen kielen vanhaan järjestelmään sopeutuneita yksilöitä.

Samoin on laita verbien; niillä on normitetussa kirjakielessä yhä persoonataivutus: tulen, tulet, hän tulee, tulemme, tulette, he tulevat. Kovin totaalisena muutoksena ei voi pitää myöskään sitä, että puhutussa kielessä monissa murteissa kauan käytetyt muodot me mennään tai ne puhuu ovat yleistyneet. Suuressa osassa Suomen maata nämäkään eivät ole mitään uutuuksia vaan niitä on käytetty satoja vuosia. Kieltosana ei ole edelleenkään taipumaton, vaikka se lähellä olevissa germaanisissa kielissä ja viron kielessäkin on: sanomme ja kirjoitamme minä en mene eikä minä ei mene. Muoto- ja taivutuspiirteet ovat verkkaisia muuttumaan.

Jos ei muutoksen puutteesta, niin ainakin sitkeästä muutoksen vastustamisesta on kysymys b:n tai g:n kohtalossa. Koska nämä äänteet eivät ole kuuluneet suomen omaperäiseen äännejärjestelmään, näitä konsonantteja sisältävät lainasanat tai paikannimet tahtovat suomalaisen suussa sisältää edelleenkin kovan p:n tai k:n. Siis: panaani vertaa banaani, keeni vertaa geeni. Panaani-ääntäjiä sätitään kovasti julkisuudessakin. Ei ehkä kuitenkaan kannattaisi kiihtyä niin paljon; ääntämyshän osoittaa vain sen, että puhuja parhaansa mukaan säilyttää hyvin olennaista suomen kielen ominaisuutta eikä ole mennyt kaikkien muotien matkaan! Kun siis jossakin asiassa muutosta paheksutaan kovastikin, niin tässä kohden kärsivällisyys näyttää loppuvan, kun puhuja pitää yllä vanhaa järjestelmää. On luonnollista, että kun vieraiden kielten taito on yleistynyt, myös näiden soinnillisten äänteiden ääntäminen käy yhä useammalta suomenkieliseltä helpommin.

Vaikka sanastoa, useimmiten uusia yhdyssanoja, tulee kieleen koko ajan lisää, on sanastossakin hyvin paljon pysyvää. Sellaiset lauseet kuin Isä avaa koiralle oven tai poika ui vedessä sisältävät pelkkiä vanhoja sanoja. Suomen kielen tutkija Raimo Jussila on verrannut Agricolan kieltä 1950-luvun alussa ilmestyneeseen Nykysuomen sanakirjan aineistoon ja saanut tulokseksi, että Agricolan sanastosta oli 1900-luvun alkupuoliskolla käytössä vielä noin 60 %. Tämä osuus on sitä paitsi kielen keskeistä sanastoa, kuten aika, antaa, ei, ja, joka, olla ja se. Myös persoonapronominit, niin kuin minä ja me, ovat nekin suomen kielen pysyväisintä osuutta, vaikka niillä on puhutussa kielessä erilaisia variantteja, esimerkiksi mie tai mä. Erityisesti hengellisen ja maallisen vallan sanat ovat kestävää laatua: alttari, kristitty, laki, tuomio, valtakunta ovat käytössä nykyäänkin, vaikka Agricolan aikana säästyttiin sellaisilta nykyisen maallisen vallan sanoilta kuin tuottavuusohjelma ja laadunhallintajärjestelmä. Joskus muutoshakuisinkin yksilö toivoisi, että erilaiset suunnitteluryhmät ja poliitikot olisivat hieman maltillisempia uuden tyhjäsisältöisen sanaston tuottamisessa. Muutoksen tutkijassakin herää esiin pieni konservatiivi, kun hän kohtaa arjessaan tällaista sanastontuottamisen vauhtisokeutta.

PIRKKO NUOLIJÄRVI

Esitetty Ylen Radio 1:ssä 2. ja 3.6.2006