Suomen suven suuruudesta

Olin kerran istuttamassa metsää Sallan Tuntsalla, vanhalla paloalueella tunturimaastossa. Toukokuu oli ollut Itä-Lapissa lämmin, mutta sitten tuuli kääntyi. Alkoi puhaltaa pohjoisesta.

Tuprutti lunta, ja kuorma-automme juuttui Puitsin rinteellä kinokseen.

Oli juhannusaaton aatto.

Joku oli keksinyt ottaa matkaradion mukaan istutustöihin. Särinän seasta kuulin, kuinka etelässä puhuttiin suomalaisen kesän – Suomen suven – puhjenneen kukkaan.

Eivätkä radion viisaat tarkoittaneet kuurankukkia.

Kun olin lapsi, aikuiset puhuivat usein ”Etelästä”: Siellä Etelässä sitä riittää sakkia. Sinne Etelään ne kaikki häipyy työn perässä.

Etelä tuntui etäiseltä ja pelottavalta, jos kohta mielenkiintoiseltakin. Mahtaa olla iso ja erikoinen paikka, ajattelin.

Pikkupojan maisemassa jokaisella vaaralla, lammella ja jänkäsaarekkeella oli oma nimensä. Mutta muu maailma tuli kuitatuksi Etelällä ja sen tapaisilla epämääräisillä ilmauksilla.

Etelään ei näkynyt Tuohivaaran päältä. Mutta sieltä näkyi pitkälle itään. Itää kutsuttiin ”Venäjän puoleksi”, vaikka neuvostoaikoja elettiinkin.

Sallassa oli tapana naureskella, että idästä ei tule muuta hyvää kuin aurinko. Jonkinlainen näköharha tämäkin: puhumme sujuvasti auringon tulemisesta, nousemisesta ja laskemisesta, vaikka ei tuo tähtemme mihinkään matkaa. Meistä näyttää siltä, että aurinko liikkuu – aikojen saatossa tämä näkemys on kiteytynyt kieleemmekin.

Ihmiset ovat antaneet auringon liikkeille monenlaisia merkityksiä. Suomessa aurinko laskee, mutta venäjän kielessä aurinko menee pois ja ranskassa lepäämään. Koreassa aurinko kuolee. Maailmaa ei nähdä samalla tavalla kaikkialla.

Kielentutkijat ovat puhuneet perspektiivistä. Perspektiivi eli näkökulma vaikuttaa siihen, millaisia sanoja kielenkäyttäjä valitsee ja mihin järjestykseen niitä panee. Yksi ja sama asia on erilainen eri näkökulmista katsottuna.

Euroopan unionin virkailijoille koko Lappi saattaa näyttäytyä ”pohjoisena tukialueena”, siis ongelmina, pohjattomana rahareikänä. Työministeriön tilastojen perusteella Itä-Lappi  on ”synkintä työttömyysaluetta”. Mainoksissa Salla esitellään ”kehittyvänä Koillis-Lapin kuntana”.

Joihinkin näkökulmiin ihminen taitaa syntyä ja kasvaa.

”Mistä se on pois?” sallalaiset kysyvät, kun yrittävät selvittää muualta tulleen kotipaikkaa. Ankara ajatus kai on, että pois lähtenyt jättää jälkeensä aukon, eikä hän koskaan pysty toden teolla asettumaan muualle.

Olen ollut poissa Sallasta pari vuosikymmentä. Silti kuuntelen ja katselen ihmisiä joskus sen sallalaisen pikkupojan korvin ja silmin.

Muuan ilmojen ennustaja lausahti taannoin, että ”onneksi saderintama siirtyy pohjoiseen”. Hän arvioi asiaa etelän vinkkelistä ja vieläpä siitä näkökulmasta, että auringonpaiste on itsestään selvästi sateenropinaa suotavampi säätila.

Etelän perspektiiviin törmää aika ajoin uutisissakin. Keväällä valtakunnallisissa viestimissä hämmästeltiin, kuinka katupöly haittaa suomalaisten elämää. Haittaa varmasti siellä, missä on katuja.

Urheilu-uutisten perusteella monet jalkapallon MM-kisoihin osallistuvista maista ovat ”eksoottisia”. Eksoottisuus saa erilaisuuden ja outouden merkityksiä. Usein eksoottinen on jotenkin alkukantainen ja arvaamaton, eläimellinenkin.

Togolaiset tuittuilevat ja ”Angolan pojilla” on rytmi veressä.

Norsunluurannikon pelaajat kirmaavat kuin gasellit, mutta taktiikasta heillä ei ole minkäänlaista tajua.

Samanlaista eriarvoistamista saattaa ruokkia puheemme ”lännestä” tai ”länsimaisesta sivistyksestä”. Entä ne muut, ne idän, etelän ja pohjoisen ihmiset? Ovatko he sivistymättömiä ja jotenkin alempiarvoisia? Entä me täällä lännessä? Olemmeko kaikki samanlaisia?

Etelä, itä, pohjoinen, länsi – eivät ne taidakaan olla ilmansuuntia vaan näkökulmia, asentoja, asenteita.

Monet nurkkakuntaiset katsantokannat ovat kiteytyneet sananparsiin. Vanha kansa on ladannut joihinkin paikkakuntiin erityisiä merkityksiä:

Antaa oikein Porvoon mitalla.
Näyttää Vaasan kurssi.
Panna Lapin lisää.

Toisaalta tuohivirsuväen viisauksissa saattaa olla hyvinkin moderni ja globaali sointi, yleismaailmallinen suvisanoma:

Kelpaa sitä kesällä kellittää, kun aurinko niin lämpimästi hellittää
Kaikkien päälle aurinko paistaa – ja rakkaus.

VESA HEIKKINEN

Esitetty Ylen Radio 1:ssä 23. ja 24.6.2006