Kuinka nuoriso puhuu nuortenkirjoissa?
Nuortenkirjallisuudessa nuorta lukijaa kiinnostaa juoni ja teema. Kielentutkijan näkökulmasta mielenkiintoista on, millaisia kielimuotoja kirjailija nuorisonsa puhuttavaksi valitsee. Eri aikoina ja eri ympäristöjä kuvattaessa valinnat ovat tietenkin erilaisia.
Ensimmäinen suomalainen nuorille tarkoitettu ja nuorista kertova teos, jonka dialogeissa käytettiin slangia, on Olli Malmbergin vuonna 1915 ilmestynyt Katupoikia. Se kertoo kahdesta helsinkiläispojasta, Skobesta ja Vilistä. Poikien repliikit ovat vuosisadan alun slangia, vaikka teos on muuten kirjoitettu kirjakielellä.
»Hei kuule», sanoi Vili, »tshöpskaaks multa pari hurjan harvinaista fritsharia? Saat sen espanjalaisen, jost minä ennen pyysin sekstikan, förttikalla.»
Suurin osa nuortenkirjojen nuorten repliikeistä oli 1950-luvulle saakka hyvin kirjakielisiä. Anni Swan, jota pidetään suomenkielisen nuorisoromaanin vakiinnuttajana, kuvasi lukuisissa teoksissaan 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen nuorten elämää. Useimmissa Swanin teoksissa nuoret käyttävät kirjakieltä, kuten Olli Ollin oppivuosissa. Ollin ystävä Ränni-Pelle, aikuinen työläismies, käyttää puhekielen muotoja.
– Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.
– Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. – Kaikki ovat hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä ja ystävällinen.
– Top, poikani, top tykkänään. Min’ en ikinä usko, että sun äitis on sun hylännyt.
Merkittävä teos myös kielimuodon kannalta oli 1962 Heikki Soinisen teos Ulkopuolella leirin. Siinä kertojanääni on ensimmäisen kerran eteläsuomalaista kaupunkipuhekieltä. Tähän tapaan:
Arja ei vastannu mitään, se vaan katto mua ja hiero sen hameenhelmaa. Hitaasti, perkele. Se ärsytti mua niin pirusti, ett mä tartuin siihen käteen ja vedin sen veke. Ihan hitaasti. Arja irrotti kätensä mun kädestä ja veti sen rinnan päälle. Mua alko jotenki risoo koko tilanne. Mistä pirusta se Arja oli oikeen voinnu saada selville, ett me oltiin viime yönä siell keikalla, mä funtsasin. Mä en voinnu tajuta sitä.
Kaikki nuoret eivät nykyteoksissakaan puhu helsinkiä. Kun eri alueilta tulevat nuoret tulevat samaan taidelukioon, kuten Mari Mörön Kolmen ruudun kalifi (1996) -kirjan kaupunkilainen päähenkilö ja hänen itäsuomalainen kaverinsa Pekka, eri kielimuodot elävät rinnan.
– Kun elämä tullee niin kalliiks. Isän mielestä yhtiövastike pitäisi tulla vuokrana, Pekka sanoi ja kurkki parvekkeelle.
Kiikun vauhti hiljeni. Tättärää ja hold on, mähän tajusin homman nimen. Eli siis Turvekuono melkein ehdotti jonkinlaista diiliä mulle. Jumahuiti, olisihan tämä kämppä mulle kuin muutto Öllölästä Vanuatuun.
Näyttää siltä, että minämuotoinen kerronta, jonka kertojanääni kuuluu nuorelle henkilölle, edellyttää nykyisin puhekielisen varieteetin käyttöä. Hyvä esimerkki on espoolaisnuorta kuvaava Kerttu Aitolan Lisempää laiffia (2000).
Sampokujalla Tapiolan keskustassa dösään nousi hälisevä joukko ilmiselviä lukiolaistyttöjä, joista kaks asettu mun eteen istumaan. Tytöt puhu paksua espoota: honotti aavistuksen nenäänsä, sulautti kaikki vokaalit A:n ja Ä:n välimuodoks ja suhautti S:n metallisena.
”Vittu et koulun pitää alkaa”, toinen, tummatukkainen rupes heti valittaa. Kuulosti melkein siltä, ku se olis sanonu ”vaatta at kaalan p’taa aalkaa”. ”Mä oisin voinu lomailla vaik ikuisuuden”, se jatko.
Nuorten kieli kaunokirjallisuudessa siis elää ajassa, mutta kirjailija tekee aina omat ratkaisunsa, kun hän valitsee kuvaamiensa nuorten kielimuodon yksityiskohdat.
PIRKKO NUOLIJÄRVI