Kirkko kielellä, usko puheissa
Suomen kieli on läpiluterilaistunut. On turha potkia tutkinta vastaan ja väittää olevansa vain rivikristitty, joka säästää suuren kirjan siteeraamisen papeille. Kamelin on helpompi mennä neulansilmästä kuin suomalaisen siivota suunsa uskosta. Sus siunatkoon!
Tavallisen suruton luterilainen ja ateistikin viittaa puheissaan Raamattuun useammin kuin uskoisikaan. Harmin, pettymyksen ja ihmettelyn hetkellä suusta pääsee usein manaus, joka on jollain tavoin peräisin tästä kirjojen kirjasta.
Moni päräyttää tuhdin kirosanan jumalauta – mutta ei tule ajatelleeksi sen merkitystä: jumala auta. Avunpyyntö on vielä kätketympi kirouksen kevytversiossa. Nämä jumaliutat, jumankekat, jukolaudet, jukomeeraat ja jukupliut soljuvat myös ateistin suusta.
Yläpihan ukkoa kutsutaan apuun kuin ohimennen. Herra paratkoon! Luoja siunaa ja varjele! Voi taivahan taatto! Härregyyd! Toiset turvaavat huomaamattaan Jeesukseen: Kiesavita! Ietanan ietana! Samaan viittaavat manaukset Jösses ja krisses – eli englantilaisittain Kraist tai tsiisus.
Hieman vanhahtavia mutta silti käyttökelpoisia raamatullisperäisiä huudahduksia on niitäkin reippaasti. Voi taivahan pyssyt ja puukuulat! Belsebuubi vieköön! Sakramenskattu sentään! Voi pyhä pietari ja parisataa mummoo! Senkin bileamin aasi! Voihan Sodoma ja Gomorra!
Mutta, vastustelee siivosuinen kuulija tampereelta. Saanko heittää ensimmäisen kiven: en kiroile enkä siis turhaan lausu herran nimeä, miten voisin lainata Raamattua tietämättäni. Vannomatta paras – siitä varoittaa Jeesuskin useassa kohdin Uutta testamenttia: ”älkää vannoko lainkaan”.
Ilman Raamattua kielemme olisi köyhempi, kaljumpi, verettömämpi. Enkä nyt puhu pelkästään manauksista - Suomen kieli on täynnä sanoja, vertauksia, kielikuvia, jotka ovat tulleet raamatusta. Viidensadan vuoden ajan, joina olemme voineet lukea kristinuskosta omalla kielellämme, on kieleen imeytynyt raamatun sanontoja.
Toiset sanonnat ovat helppoja paikantaa. Huonompikin kirjanoppinut tunnistaa lähteen erisnimistä: vanha kuin metusalemi, salomon tuomio, pietarin kalansaalis. Ääni on jaakobin ääni mutta kädet ovat eesaun kädet.
Jokapäiväisessä puheessa siteeraamme isoa kirjaa kuitenkin enimmäkseen tietämättämme. Sanonta Hedelmistään puu tunnetaan ei ole vanha viidakon saati puutarhurien viisaus. Ja jo Paavali kirjoitti korinttilaisille olevansa hengessä mukana, kun ei itse päässyt kepittämään paheellista elämää vietäviä. Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu.
Ehkä joltakulta putoavat suomukset silmiltä – tai tässä tapauksessa korvilta – , kun kerron, että jo raamatussa on kielletty heittämästä helmiä sioille. Kirjassa on myös puhdistettu tomut jaloistaan, näytetty taivaan merkit ja tutkittu toinen munaskuita myöten.
Ja te sapattivuotta viettävät, silmätikuiksi joutuneet, tulikasteen saaneet, uhrilampaat, vasikat, häpeäpilkut, sudet lammasten vaatteissa, sokeaa taluttavat sokeat, väärät profeetat ja toiselle kuoppaa kaivavat – kyllä, nämä kaikki kuvailmaukset ovat raamatusta.
Kieltä voi käyttää ilman, että tietää jokaisen sanan tai sanonnan juuret. Silti sanontojen alkuperän tietäminen, tarinat niiden takana tuovat ymmärrystä fraaseihin. Mitä oikeastaan on, kun erotetaan lampaat vuohista? Sanonta kyllä menettää tehoaan, jos tulkitsee vain tapahtuvan erilaisten eläinten paneminen omiin ryhmiinsä. Lammas on se arvokkaampi ja vuohi vähemmän arvokas.
Samoin vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee, jos puhuja ei erota fariseusta fariinisokerista ja publikaania republikaanista. Vai oliko se sittenkin tsingis kaani?
RIITTA HYVÄRINEN
Esitetty Ylen Radio 1:ssä 27.7.2007