Kielenhuoltajana kentällä
Kun vieraassa seurassa kertoo ammattinsa: ”Minä olen kielenhuoltaja”, on sanoilla lamaannuttava vaikutus. Keskustelukumppanit vaikenevat, sillä heihin iskee hirveä syyllisyys: tuliko äännettyä ”pieno” ja ”pelkia”, ninkutettua, änkytettyä tai totateltua, tai puhuttua muuten vain kielenvastaisesti? Mykkiä juttukavereita on rauhoiteltava, että ei tässä nyt olla hommissa ja että kenenkään puheita ei kuunnella sillä korvalla.
Vapaalla ollessa ammattinsa voi aina salata, mutta töissä se on hankalampaa. Reaktiot ovat silti usein samanlaiset kuin vapaalla, kun työtehtävissä tapaa uusia ihmisiä: kielenhuoltajia arastellaan. Jo valmiiksi ollaan takajaloillaan ja hyökätään – se on paras puolustus.
Toisinaan tuleekin mieleen, että kielenhuoltaja on maailman pelätyin ammatti. Taakse jäävät niin mafiosot, rahanväärentäjät kuin voodoopoppamiehetkin.
Ihmisillä on ennakkoasenteita siitä, mitä kielenhuoltaja tekee tai mitä hänen ainakin pitäisi tehdä. Kielenhuoltaja, tuo kireänutturainen pilkunviilaaja, riemastuu jok’ikisestä lyöntivirheestä ja lapsuksesta. Lehtiäkin se lukee vain, jotta löytäisi materiaalia jota voisi lähettää Jyviä ja akanoita -palstalle.
Mitä kielenhuoltaja sitten oikeasti tekee? Kurssittaa ja kouluttaa. Puhuu kielestä ja kielenilmiöistä, arvioi tekstejä, kertaa kirjakielen sääntöjä. Kielenhuoltokurssi voi olla luennointia satapäiselle yleisölle siitä, millaista on median kieli tai miten murteet näkyvät kirjakielessä. Kielenhuolto voi tarkoittaa myös kahdenkeskistä palautetuokiota, jolloin kommentoidaan kurssilaisen tekstiä hyvinkin tarkasti: onko otsikko houkutteleva, kulkeeko juoni sotkeutumatta, ovatko viittaussuhteet selviä? Niistä kuuluisista pilkuistakin pidetään huoli, jos on tarpeen, mutta oikeinkirjoitusnormeilla ei ketään lyödä päähän.
Kielenhuoltaja on kuin partiopukki: tulee vain tilattuna. Kielenhuoltajat eivät tee yllätysiskuja pahaa-aavistamattomien kansalaisten koteihin, vaan käyvät kutsuttuina työpaikoilla. Kutsujat toivovat monesti, että kielenhuoltaja toimisi poliisina ja tuomarina, kieltäisi, käskisi ja tuomitsisi. Kielenhuoltajan työ ei kuitenkaan ole virheiden metsästystä tai syyllisten rankaisua. Toki julkiset raipparangaistukset esimerkiksi kaksoispassiivin käytöstä toisivat kielenhuollolle näkyvyyttä, mutta ne eivät ole tie parempiin teksteihin. Tärkeämpää on miettiä kirjoittajien kanssa tekstien tyyliä ja toimivuutta. Mikä on sopiva ilmaisu television pääuutisiin tai Ilta-Sanomien kolumniin, entä ymmärtävätkö ET-lehden lukijat sanaa tuunaus tai kustomointi. Palautetta antaessaan on aina muistettava, missä teksti on tarkoitettu julkaistavaksi ja millaista on oletettu lukijakunta.
Kielenhuoltaja saa olla leelian lepotuolina ja lohduttavana olkapäänäkin. Kurssilaiset kielivät kollegoistaan, kuinka virtanen tekee kammottavia tekstejä eikä miettisenkään muistioissa ole mitään järkeä – ja järvinen on luultavasti lukihäiriöinen. Nämä onnettomat virtaset ja järviset eivät tietenkään koskaan ole itse kurssilla, vaan lauseenvastikkeita ja yhdyssanasääntöjä kerrataan niitten kanssa, jotka jo osaavat.
Kielenhuoltajan työ on keskustelua, vaihtoehtojen punnitsemista, kielikorvalla kuulostelua. Olisiko ymmärrettävämpää kirjoittaa ”Miehen mentyä” vai ”Kun mies oli mennyt”? Vaikka monesta asiasta on sääntö, aina ei ole tarjolla sitä ehdotonta totuutta saati ainoaa oikeaa ratkaisua. On yhtä oikein sanoa maiden ja maitten, tai omenien, omenain, omenoiden ja omenoitten. Kielenhuoltaja voi antaa tietoa valintojen tueksi, mutta vastuu valinnoista jää tekstin tekijälle. Tämä aiheuttaa toisille ahdistusta ja nurinaa, että nykyään kaikki on sallittua!
Olen työskennellyt kielenhuoltajana miltei seitsemän vuotta ja voin vakuuttaa, että kaikki ei ole sallittua. Tai että kaikkea ei ainakaan kannata tehdä, koska se ei sovi tekstin muuhun tyyliin tai antaa kirjoittajasta taitamattoman kuvan. Näinä vuosina on kuitenkin se kirkastunut, että tehtäväni on viedä työpaikoille kielenhuollon ilosanomaa. Että kielenhuollon tarkoituksena on tehdä teksteistä parempia, ei nolata niiden tekijöitä. Että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, että kaikkea ei tarvitse osata ulkoa, että säännöt voi aina tarkistaa kirjasta. Kieli on kivaa ja kielenhuolto on iloinen asia. Ja vaikka kielenhuolto on myös tärkeää, ei siitä tarvitse puhua tärkeillen.
RIITTA HYVÄRINEN
Esitetty Ylen Radio 1:ssä 25.8.2006