Kielenhuollon kestoaiheet

Ihmiset kysyvät kielenhuoltajilta hyvin samantyyppisiä asioita, olipa vuosikymmen mikä hyvänsä. Etenkin toisten ihmisten puheeseen puututaan mieluusti. Omissa sanomisissa ei kuulla vian vikaa – jokainen kun on tottunut puhumaan oikeinta suomea, olipa oma murre- ja muu tausta mitä tahansa.

Luontevalta puheelta vaaditaan kirjakielistä sujuvuutta. Eikös se elikkä, ninku, sinällänsä ja tota ole aivan huonoa kieltä? kielenhuoltajalta tivataan. Näissä puheen piirteissä nähdään merkki siitä, että kieli on rappeutumassa.

Samaan rappeutumisepäilyyn liittyy kysymystyyppi on ”joko näin saa sanoa” tai ”voiko näin sanoa”. Yksi ihmettelee ilmausta mun auto ja toista mietityttää, kun pojat juoksee. Yhteistä kysymyksille on, että jokin toisten kielenkäytössä ärsyttää ja sitä pidetään outona.

Toisinaan ”voiko näin suomen kielessä sanoa” -kysyjä on epävarma asian muotoilusta. Hieman naurattaa, kun tälle voi todeta: voi sanoa, sinähän sanoit sen jo. Mikä on kerran sanottu, se on kielessä olemassa.

Usein tulee samalla siteerattua Kielitoimiston entistä johtajaa, Matti Sadeniemeä, joka jo yli puoli vuosisataa sitten suhtautui kielivirheisiin suvaitsevaisesti. Hänen mukaansa syntyperäinen kielenpuhuja ei edes voi tehdä kielivirheitä, sillä ne ovat enemmän tai vähemmän yleisiä ja kuuluvat siis kieliyhteisön kielenkäyttöön.

Oikeastaan kysyjät eivät halua vastausta, vaan kuulijan kielihuolillensa. Monen on vaikea sulattaa, että kysymys ei ole kielen rappiosta vaan normaalista, kielen elämään kuuluvasta asiasta: kielen on muututtava, jotta se pysyisi elossa ja jotta sitä käytettäisiin.

Tekstiensä kanssa kamppailevat ovat toisenlaisten ongelmien raskauttamia. Pilkutus on kinkkistä, eivätkä muutkaan välimerkit sujahda aina luontevasti paikoilleen. Onko Euroopan laajuinen yhdyssana, entä uudelleenvihkiminen? Miten taipuu sukunimi Raitis, entäpä viive ja häkä? Voiko tasavallan presidentin kirjoittaa pienin kirjaimin? Mikä ero on joka- ja mikä-sanoilla?

Moni oikeinkirjoituskysymyksistä toistuu vuodesta toiseen, ja niihin löytää vastaukset nopeasti sanakirjoista ja kielioppaista.

Kielenhuoltajalta kysytään paljon myös sellaista, johon ei helppoa ratkaisua löydykään. On hauska pohtia kiinnostuneen kansalaisen kanssa, voiko vastaanottajan tulkintaa johdatella. Miten? Kuinka voisi luoda puhekielisyyden tunnelmaa tekstiin? Milloin voi tyylin nimissä poiketa normeista? Miten kirjoittaa omaperäisesti ja kiinnostavasti? Miksi ulkopaikallissijojen käyttö lisääntyy?

Kaikkiin näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, eikä kysyjä niitä odotakaan. Tärkeämpää on avoimesti yhdessä pohtia kielenkäyttöä ja tuoda esiin eri vaihtoehtoja.

RIITTA HYVÄRINEN

Kirjoitus pohjautuu kielipakinaan, joka on esitetty Ylen Radio 1:ssä 15.8.2008. Tekstiä on muokattu 18.8.2014.