Ällätikulla silmään! Kirjainten nimitykset suomen kielessä

Keväällä 1960 radionkuuntelijoita hämmensi muutos, jossa Suomen Tietotoimiston uutisten lukija oli yhtäkkiä siirtynyt lukemaan ”esteeteen” uutisten sijasta ”ästeeteen” uutisia. Uusi lukutapa särähti monen korvassa.

Ensimmäisiä purkauksia oli Uuden Suomen ”Minua harmittaa” -palstalla: ” –  että hyvä vanha ”ess tee tee”, joka on kelvannut yli 30 vuotta, on saanut väistyä hirveän ässän takia”. Asiasta syytettiin – kuinka ollakaan – Kielitoimistoa. Muun muassa muusikko Kari Rydman otti asiaan terävästi kantaa Ylioppilaslehdessä, näin: ”Olipa sitten kysymys eurooppalaisten kielten ääntämisestä tai ei, vokaalia e käyttävä muoto on jo iät ja ajat ollut vakiintuneessa käytännössä varsinkin kaupungeissa ja sivistyneistön keskuudessa.” Kuvaavana esimerkkinä radion uuden kannan jyrkkyydestä hän kertoi, että äänittämössä ei tahdottu uskoa, että on todella olemassa sävel ”es”, jonka e-vokaalia ei voi muuttaa ä:ksi.

Mutta mistä lukutavan muutos esteeteestä ästeeteehen oikein lähti liikkeelle?

Radiossa oli juuri alkanut kielenhuoltoaiheinen pakinasarja ”Kielivartio”. Suomen kielen professori Pertti Virtaranta piti maaliskuussa 1960 esitelmän ”Älkää lasketelko ’erräpäitä’!” Ensin hän toteaa vallitsevan tilanteen, sen että oppikoulua käyneistä suuri osa lienee jo e-alkuisuuden kannalla, mutta perinteistä kiinni pitävä vanha kansa puhuu vielä ällästä ja ämmästä, ärrästä ja ässästä. Virtaranta vetoaa kansanomaisen ääntämyksen puolesta murteisiin ja ottaa esimerkkejä myös kirjallisuudesta, kuten sen että Kiven Seitsemän veljestä harjoittelivat aakkosia näin: ”T, E, Äffä, Kee”. Tärkeä todiste oli myös, että Jusleniuksen sanakirjassa, joka ilmestyi 1745, esitetään kirjainten suomalaisina niminä äf, äl, äm, än, är, äs ja äks. Niitä Virtarannan mukaan olisi edelleenkin suositettava, mikäli tätä vuosisataista suomalaista tapaa pidetään arvossa ja ohjeena. Esimerkkeinä suositeltavasta lukutavasta hän esittää äs-äm-kilpailut, än-äm-koo-yyn ja – äs-tee-teen.

Ilmeisesti radion johto koki Virtarannan suosituksen velvoittavaksi, ja niin siirryttiin muun muassa niihin ”ästeeteen” uutisiin. Kun se sitten kirvoitti kiukkuisia kommentteja Kielitoimiston suuntaan, silloinen päällikkö Matti Sadeniemi asettui tukemaan Virtarantaa – olihan Kielivartio-sarja Kielitoimiston järjestämä. Niinpä Sadeniemi vastasi syytöksiin ihmettelevään sävyyn: ”Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa liittyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin? Eikö vakiintunut yksimuotoisuus olisi tällaisessa tapauksessa arvo sekin?”

Lehtien palstoilla puhkesi nyt ennennäkemättömän kiivas mielipideryöppy. Kielitoimiston leikekirjaan kertyi viitisenkymmentä kirjoitusta, joissa mielipiteet puolesta ja vastaan menivät lähes tasan. Aiheeseen otettiin kantaa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta myöten. Mielipidesoppaa hämmensivät myös eräät pakinoitsijat ja pilapiirtäjistä ainakin Kari Suomalainen. Keskustelun kiivaudesta kertoo pakinoitsija Ollin heitto ”Uhkarohkeata sekaantua kielikysymyksiin. Ne näyttävät ihmeellisesti ärsyttävän ihmisiä. Jos on toista mieltä kuin toinen, menettää kunniansa, teilataan, pistetään piikkitynnyriin ja hirtetään.” – Kiistan vähän laannuttua asiasta tehtiin 1963 oikein gallup-tutkimus, jossa ä:llinen kanta niukasti voitti.

TARU KOLEHMAINEN

Esitetty Ylen Radio 1:ssä 13.6.2008