Savukosken murrenäyte
Savukosken murre kuuluu peräpohjalaisiin
murteisiin, joita puhutaan Lapin suomenkielisillä alueilla. Peräpohjan murteet luetaan kuuluvaksi länsimurteisiin, mutta savo-karjalaista perua olevat murrepiirteet ovat myös hyvin tavallisia. Lisäksi on huomattava saamen ja ruotsin vaikutus.
Peräpohjalaisten murteiden tyypillisenä piirteenä on h:n säilyminen sanojen jälkitavuissa. Samoin kuin
edellisessä näytteessä Rovaniemellä, myös Savukosken murteessa on h:ta edeltävä
vokaali heittynyt pois (esim. hamphat < hampahat).
Karhunpurema parani pihkalla
Savukosken murteen kielenopas on Petteri Värriö (s. 1883) Värriön kylästä. Hän on maanviljelijä, poronhoitaja ja tunnettu karhunkaataja. Hän kertoo nauhoitteella kohtaamisistaan karhujen kanssa. Erämaassa piti selviytyä ilman lääkärin apua. Pihka oli tehokas lääke jopa karhunpuremaan.
Haastattelu on tehty Savukosken Värriön kylässä 9.8.1959. Haastattelijana on Värriön sukulainen Kyllikki Vaara.
Alleviivatuista murresanoista on esitetty levikkikartta sivupalstalla.
Karhun ilmeet
– No oliko se tosiaan tosi että ne Antti ja Oiva näki sen karhun siellä?
– Kyllä se oli aivan tosi.
– Kuinka se oikeen tapahtu?
– No se tapahtu sillä lailla se oli, ne olit olhet nuita syöttiä pyytämässä ruutanoja, ongen, ongensyöttiä.
– Millon se oli, viime…
– Viime keskiviikkona.
– Ja ne olit siinä selevenhet sitten siitä pyytöhommasta ja se oli Antti siinä, viruttanus sitä hokhaa jolla se pyytää niitä. Nii hoksii kun karhu tulee jäljestä käsin heijän jäkijhäm myöte. Ja hek ku tulit poikki joen tuota nii se, nuuskii justhin siinä rannalla nui viijem metrim päässä. Niin Antti hoksii että siinä. Nii, se oli karhu justhin hoksinnu, nostanup päänsä ja alkanu ylip penshan kattomhan sieltä. Niin Antilla tuli mielhen että ei tuo vihassa kyllä vielä ole ku korvat on nuim pystyssä. Ja, siinä viittas Oivalle että ”kattoppas karhua”. No siinä kattoas sitte, niin se siinä katto aikansa, ja se lähti näin sitte kiertämhän heitä, siitä nui justhin että olisko viittä metriä ollu, että silmät ja kaikki olis näkynny. Ja, niir rauhallisestik käveli siitä ympäri, sinner rannalle ja rantaa lähti ylös, katos sitte pensikkoo. Iso karhu ollu.
– No minkä näkönen se on sillon ku se ov vihanen?
– Se on sillon niin ku vihanen hevonen korvak katuaa ja kaikki siliäksi mennee. Se on sillon vihane ja se on nii, niin ku, justhin ku, luimistellee vihanen hevonen. Aivan samalla lailla se luimistellee.
– Ja seisoo kahella jalalla?
– No, kyllä se joskus seisoo kahella jallakim mutta, ei se nuin. Ja sitte
se, irvistellee sillä näkyvät hamphat. Isot hamphat näkyvät. Ja nokka
liikkuu nui ku se, oikei vihassa.
Paini karhun kanssa
– No te olette varmastim monta kertaa sattunup päiv vihasta karhua.
– Olem minä sattunut kyllä, monestim mutta em minä olek käsitysten olluv vielä koskaa. Mutta kaveri on olluj joskus, kerran puriki.
– Kukas oli kaverina sillon?
– Se oli tuo Kavakka Kaaleppi-vaina kaverina.
– Kahestaanko olitte?
– Kahem met olimma olimma, talvella poron hihossa vain. Sielä Jauruvuomassa olimma Uuessa Suomessa vielä justhin olimma sillon. Ja sehän hihto eessä toenki ja, takkala keli oli, nii se, minusta että se mennee nyt väärhäm minä sille, sanon että emmekhäm mek käänny asentova kohti jo että, taitaa tämä loppuap päiväki meillä, ja kun on näi huono keli nii. No ei ole hihtelee vai ja, se seisahti sittes semmoshen kummun laithan ja oikeen tihiä karhakisto oli. Ja alko nui sivakam mäyksistä kopistelemhan niitä lumista. Niin, minä siinä, hoksin lähtiä sivu hihtamhan, siinä_oli koivupensas nuin niim minä, hoksin että no olishan se karhumpesä tyhjä. No, minä siitä kerkesij juuri sivuk ku yritin sinnem menemhän nuin silmällen ku se sauva meni sinnep pohjaan. Ja pikkusem matkaa kerkesin hihtaa, mutta ku oli semmonen tihiä karhakisto siinä niin, se karjasi Kavakka vainaa sieltä että, ”vain tyhjä, nyt se perkelet tullee tuolta”.
Minä ev vielä sillä kertaa [uskonu] ollenkaan ku se oli semmone että se, pöljätteli kaveria aina, joskus. Mutta, samassa kuulin että sieltä kuulu ouvompaa ääntä. Niin minä vilkasen näin yli olkani. No on! Karhu on kyllä justhi nyt ja, Kavakka on lumessa näi. Se yritti siitä lähtemhän hihtamham pakhom mutta, ei saannu mäyksiä, kenkiin, niin se, meni silimälleen. Ja, se kerkes sev verran noustas sitte että ku karhu tuosta nyt tuli nuin sivakkain yli, niin, aukis suussa. Se tuppas kätensä, karhun suuhuj ja otti kielen kannasta kiini. Nii, se ei saattanu oikealla lailla purra. No minulla ei ollu aikaa muuta ku, oli niin tihiä karhakisto, minä hyppäsij ja lähin kahlaamhan vasthan että kyllä tuossa nyt taisi tullak kumma. Ja karhu sitä kielenkannasta ku se pietti ja suu auki, se meni näin ja käsi oli noin sillä Kavakalla. Mutta ku se näki että mettästä käsin tulem minä niin se, sillä korvat nousit ja katto ja se, yleesäs ja nii lähti kahlaamhan sitte mettään.
No minä siihen kahalasin Kavakan tykö ”Kuinka kävi?” ”No verta tästä tullee ku se.” No annom minä vähäm matkaa kahlata, noiv viis metriä siitä, minä ammun sittes siihen sen karhun.
No, mikäpä se tästä me rupesimma kattomha sitte miten on käynyn no, se oli tästä purru läpi ja tästä näin peukalohangasta. Ja sittek ku se löi käpälälhän ku polvi jäi ylös, tähän näil löi käpälälhän se puristi tästä, kynnet läpi näi että sieltä tormuaa veri.
No mitäpä se siinä. Minä ettei muuta ku, nyt pittää koittaas sitoa meiäj ja lähtiä, hihtamhan asentoa kohe. No Kavakka-vaina sano että ”eikö nyljetä” minä et ”ei ruveta nylkemhän että sinä ku jähyt tuohon niin, emme pääset täältä asentoon minä sanoin, täältä om melko pitkä”.
– Kuinka pitkästim mahto olla?
– No se oli, siinä lähellä parikymmentä kilometriä.
No, mikä mikä tässä nyt? Ei, paulat ensi, tähäj ja liivin selkä revittiin. Ja, paitaa revittii ja niillä koitimma sittet tukkia ja pauloilla sittek käärimmä. No minä että ”minä käym potkimass lumen alles sen karhun että sittem mek koitamma lähtiä”. Minä kävim peittämässä lumen alles sittes sej ja, niin me lähimmä sitten. Sannoo vielä sitte että hänestä ei ole kyllä nyt ennään taikaa että, pääsemmekö asentoon että ossaakko sinä. Minä että ”kyllä sitä osataa”.
No kyllä se sauvapuolella hihteli sitte, jälissä. Jonkum matkaa siinä oli vielä tunturi tulla yli siinä.
– Mikä tunturi siellä oli?
– Jungoili.
– Jungoili?
– Jungoilin ylit tulla. Meillä_oli sielä Kokko-ojan varressa asento.
No, kyllä minun sittep piti siinä jo autellas siinä vastasessa. Suopunki hartioille, tähäv viilekkeishij ja niin hälle naru, siihen toishen käthen ja niin sitte, lähimmä sittel laskeen no sit oli myötästä pitkästi. Sitte se kyllä taas siinä ja sittes siinä taas, allep pääsimmä niin, samalla lailla sitte niin ja me värkkäsimmä tulimma asentoon sitte.
No sittet tuli kova haavain puhistus.
– Kuin kauan teillä mahto mennäs sillä välillä?
– Menihän siinä meillä, vissim pari tuntia ainaki meni kyllä sillä, matkalla eihän se pystyny hihtaman. Ja ylikki voi mennäp parin tuntia.
Ja niim mitäpä se siinä, ei muuta ku, pihkavoietta.
– Kuinka se tehään?
– Karhakka, tuothin asenthon ja sitä sulathin ja sitte, näin ku pyhkäsee niin siitä nousee semmosta pihkaa. Lalopihkaa. Sitä sittep puhthashen käärithän, no eihäm meillä nyt ollu oikeem puhthaja rääsyjä siinä heh, tukotettiin no, aamulla tietenki pitää lähtiän ny viemhän, kylhin. Ja lääkäriin.
No, se sano että ”ei, ei niitä, ei niitä pakota että emmä lähekääj” ja se pani vasthan, no emmä me lähteny ja. Niihän se oli koko meijän hakuajan sitte sielä. Sitä lääkittiin siinä ja ei ei siinä sen kummempaa se alko paranemhaj ja niin tulimma erotukshej ja ja, haavat oli puhthat.
– No te kävitte seuraavana aamuna sitte nylkemässä sen karhun?
– No sitten tuota seuraavana aamuna, otin kaverin ja, kävimmä nylkemässä ja toimma lihat asenthoj ja, joo, ja tänne eelleen.
