Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
Paiska
Paiskasipa töitä… Ei auta kuin paiskia…
”Mikä se paiska oikein on?” kysyy jupinaani kuunteleva nassikka.
”Isi ei tiedä, mutta isi yrittää selvittää”, lupaan.
Vilkaistaanpa ensin huvin vuoksi netistä. Moneksi on paiskasta ja Paiskasta. Taitaa olla ainakin paikkakunta Bangladeshissa. Saksankieliseltä alueelta tulee vastaan Paiska TV. Sukututkimussivuilla väitetään, että Paiska on harvinainen sukunimi. Hm…
Mitäpä sanoo vanha kunnon Nykysuomen sanakirja? Ei tunne paiskaa, mutta tuntee tietysti verbit paiskia, paiskata, paiskaantua ja niin edelleen. Tuntee myös substantiivin paiske, jonka väittää olevan harvinainen sana: paiske kuvaa paiskelemisesta syntyvää ääntä eli mäiskettä ja pauketta.
Onkohan paiska siis ääni, joka syntyy paiskattaessa? Tai ääni, joka muistuttaa paiskaamisääntä? Jotain läsähtää tai läjähtää, mäjähtää tai mäsähtää kun paiskataan?
Tähän tulkintaan näyttävät päätyvän etymologitkin. Maanmainion Suomen sanojen alkuperä -teoksen mukaan paiskaaminen, paiskeleminen, paiskiminen, paiskominen ja niin edelleen ovat onomatopoeettis-deskriptiivisiä sanoja. (Onomatopoeettinen on ääntä jäljittelevä, esim. kukkua. Deskriptiivinen on äänneasultaan kuvaileva sana, esim. möllöttää.)
Minkälainen onomatopoeettis-deskriptiivinen äänimaisema sinut ympäröi? Kuuluuko paiskimisen vai paiskomisen ääniä?
Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro