Liipeistä lastuihin

Kuukauden kirja joulukuussa 2021: Veden viljaa.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston valitsema kuukauden kirja joulukuussa 2021 on Veden viljaa. Kalevalaseuran vuosikirja ilmestyi vuonna 1976 WSOY:n kustantamana. Kirjan ovat toimittaneet Satu Apo ja Saima-Liisa Laatunen.

Veden viljaa sisältää parikymmentä kaloja ja kalastusperinteitä käsittelevää asiantuntija-artikkelia. Kirjan otsikko kertoo, että veden eläviä tarkastellaan teoksessa erityisesti siitä näkökulmasta, miten ihminen on niitä yrittänyt saada saaliikseen ja syödäkseen. Monissa teksteissä käsitellään kalojen ja kalastusvälineiden nimiä sekä muuta kalastukseen liittyvää kielenkäyttöä.

Kirjoittajina on joukko tunnettuja tutkijoita Kustaa Vilkunasta Pertti Virtarantaan, Leea Virtasesta Matti Kuuseen ja Aimo Turusesta Hannes Sihvoon – ja monia muita. Kirjan teemojen kirjoa kuvastaa hyvin se, että ensimmäisessä artikkelissa Ilmari Vesterinen tutkii ravustusta Suomessa ja viimeisessä artikkelissa Ilpo Tiitinen paneutuu siihen, miten kirjailija Juhani Aho päätyi lohilastuihin ja kalakaskuihin.

Professori Erik Lönnroth helmestäjänä Hyrynsalmella 1933. Veden viljaa -kirjan kuvitusta. Kuva: Helsingin yliopiston metsänarvioimistieteen laitos.

Ravut ja raakut

Käsin ja pihdeillä pyynti, lippoaminen, syöttikepeillä, rapuliipeillä ja merroilla pyynti... Kirjassa esitellään yksityiskohtaisesti erilaisia ravustamisen tapoja, myös syöttejä ja pyyntiaikoja sekä kaupankäyntiä ravuilla.

Rapuliippi on eräänlainen haavi, jonka ”ottavuus perustuu siihen, että patamaisen pesän keskelle kiinnitettyä syöttiä nauttiva rapu ei pääse pois, kun pyydys nostetaan”. Ilmeisesti tämä pyyntiväline on otettu Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisesta sanakirjasta (1874–1880) löytyy sekä rapuhaavi että rapuliippi.

Kustaa Vilkuna esittelee tekstissään ”helmenkalastuksen alalta lisiä tutkimukseen”. Hän sanoo mielenkiintonsa aiheeseen heränneen kesäkuussa 1921 matkalla Ivalosta Petsamoon, kun hänen opettajansa Veli Räsänen oli ”mahtavan simpukankuoritunkion” äärellä kertonut raakuista ja helmenkalastajista.

Vilkuna käy läpi jokihelmisimpukan olemusta, elinalueita ja helmenkalastukseen liittyviä tarinoita. Esimerkiksi I. K. Inha käytti kalastajista nimitystä helmestäjät ja heidän välineistään nimityksiä lautta, kopra (eräänlainen atrain) ja saahku (pitkävartinen haavi). Kainuussa 1920- ja 1930-luvuilla helmestykseen tutustuneen Erik Lönnrothin käyttämästä sanastosta Vilkuna mainitsee muun muassa kahtomatorven, kahtomaraudan eli simpsan (eräänlainen keihäs) ja summaraudan (eräänlainen pitkävartinen atrain).

Servaa ja kisua putkassa

Anton Heikkilän artikkelin aiheena on Orslahden merikalastus. Orslahti on kalastajakylä, joka jäi Moskovan rauhassa 1940 rajan taakse. Heikkilä esittelee erityisesti merellistä nuottakalastusta. Teksti sisältää kiinnostavaa sanastoa, kuten erilaisia nuottia kuvaavat piennuotta, tihti- ja harva-ahdas, kakskynsi, kolmekynsi ja siula. Putka viittaa tässä yhteydessä paikasta toiseen siirrettävään kalamajaan. Tekstissä viljellään sellaisia sanoja kuin kuhja, partsa, tojattar, hakki, tappoos, myysylousi, sorasin...

Kun nuottaus Serpa-apajalla onnistui, nautittiin tietenkin serva. Siis kalakeitto.

Jukka Pennanen perehdyttää lukijat Puruveden kesänuottakalastukseen ja Päivä Suomela Päijänteen siirtolaiskalastajiin. Suomela on liittänyt tekstinsä loppuun eteläkarjalaisen murteen kalastussanaston. Esimerkiksi kisu on uunissa kuivattu kuore ja satka on sumppu. Tämä sanaston mukaan putka merkitsee jääverkkokalastajien asuntoa jäällä.

Nuotanvetoa Ilomantsin Liusvaarassa 1927. Veden viljaa -kirjan kuvitusta. Kuva: Jussi Turunen.

Persenuoran soutua

Pertti Virtarannan artikkelissa kuvataan Suomussalmen Kuivajärven kylän kalastusta ja Helmi Virtarannan toimittamassa tekstissä Iivo Marttisen kalastuskertomuksia Vienan Karjalasta. Aimo Turunen käsittelee kalastusta Aunuksessa ja Rosa Nikolskaja karjalaisten perinteisiä kalaruokia.

Pertti Virtarannan tavoitteena on esittää kuivajärveläisten kalastuksen vuotuinen kierto, jonka määräsivät kalastusalueen järvien eli Kuivajärven, Murhijärven, Hoikan ja Vuokin kalojen kutuajat. Virtaranta on kursivoinut tekstinsä murteelliset ainekset, ja kiinnostavia sanoja ja lausahduksia on paljon.

Tässä yksi esimerkki: ”Joskus kävi niin, että laskijat – ehkä ahneuksissaan – rupesivat laskemaan nuottaa liian kaukaa, niin että kun nuora loppui, ei salko yltänytkään pohjaan. Alkoi persenuoran soutu, ts. täytyi soutamalla soutaa nuotta niin lähelle rantaa, että sai salon pohjaan.”

Onnen pilautumisesta

Leea Virtasen artikkelin otsikko on tuttu sananlasku muodossa ”Kateus vie kalat vedestä”. Hän tarkastelee kalastusta primitiivisenä elinkeinona, jonka harjoittaja on riippuvainen ”onnesta” (lainausmerkit Virtasen).

”Onnen pilautuminen tulee näkyviin yleensä juuri sillä elämänalueella, joka on asianomaisen mielikuvien keskuksena, hänen intressidominanssinsa, kuten assosiaatioprykologiaan nojaava etnologia asian ilmaisee”, kertoo Virtanen.

Esimerkiksi nuottakalastuksessa on kyse suurista taloudellista arvoista, ja onnistuminen ”merkitsee kalastajalle paljon”. Epäonneen liittyvä riski on suurempi kuin onkimisessa.

Monet asiat voivat kansanperinteen perusteella pilata kalastajan onnen, esimerkiksi kalastajien riita, kiroileminen, viheltäminen, toruminen, kähiseminen, härskäminen ja niin edelleen. Virtanen ulottaa pohdinnan pilaususkomusten taannoisista vaikutuksista nykyaikaan. Hänen mukaansa nykyajan ihminen on rakentanut ympärilleen tehokkaan ”sosiaalisen kotelon” varjelemaan itseään pelkoa, vihaa ja inhoa aiheuttavilta asioilta.

Kiiskinen kaloja vanhin?

Marja Paasio tutkii artikkelissaan kaloihin liittyviä syntykertomuksia eli sitä, miten kalat ja niiden ominaisuudet ovat perinteen mukaan syntyneet. Maria Hakokorpi-Jumppanen käsittelee kalastusta jäljitteleviä leikkejä. Osmo Mäkeläisen aiheena ovat sammakkoon liittyvät myytit, ja Pentti Aalto kirjoittaa ”Kara-kalasta” eli kala-sanan alkuperästä. Aimo Turunen ottaa tutkittavakseen viron kielen kalannimet.

Matti Kuusi pohtii kalojen ikää kansantarinoiden perusteella kirjoituksessaan ”Kaloista vanhin”. Hän päätyy kysymään, perusteltiinko mateen erityisasemaa Salymin ostjakkien perinteessä sillä, että se on kaloista vanhin, ja tunsiko ”kiiskinen kaloja vanhin” -säkeen sepittäjä kertomuksen eri kalalajien luomisjärjestyksestä.

Artikkelin loppu on arvoituksellinen: ”Pysyvää kukaties ovat vain ne näennäisen yksinkertaiset säännöt, joilla homo piscator loihtii mielikuvistaan uusia mielikuvia: sampi-heeroksesta kiiski-heeroksen, jättiläisten maasta kääpiöiden maan, Hitler-idolista Chaplin-idolin, ja niin edespäin.”

Veden viljaa -kirjan kannen kuva-aihe on todennäköisesti 1500-luvun puolestavälistä. Suunnittelu: Urpo Huhtanen.

Kirjallisuuden symbolisista kaloista

Hannes Sihvon artikkelin otsikko on ”Lyra piscatoria”. Hän pureutuu kalojen ”symbolimerkityksiin runouden faunassa”. Hän näkee esimerkiksi Jouko Puhakan runoissa ”yleisiä Lyra piscatorian teemoja ja kuvia, joissa kala ja kalastus ovat osana inhimillisen kehityksen – ja kenties tuhonkin historiassa”.

Sihvon käsittelyssä on muun muassa Aila Meriluodon, Helvi Hämäläisen, Lassi Nummen, Pentti Saarikosken ja Mirkka Rekolan tekstejä. Esillä ovat myös apokalyptisen katastrofin ainekset, kun ihmiskunta kaikkivoipaisuudessaan tuhoaa luontoa ja kun maaperä, vesi ja ilmakehä saastuvat. Sihvo siteeraa tässä Puhakan tekstejä, myös hänen runoaan: ”Yhäkö kalastaisin / epävarmaa huomista / saastuneista vesistä? / Aika on paennut maihin / mieluisat päivät kaupunkeihin.”

Myös Ilpo Tiitisen tutkielma Juhani Ahon päätymisestä lohilastuihin tuo vahvasti esiin ihmisen luontosuhdetta ja ajattelutapojen muutostakin. Tiitinen arvioi Ahon edustaneen uudenlaista luonto- ja saalistusajattelua, ”luonnonpalvoja-urheilukalastajaa”. Jotain Ahon antaumuksesta kertonee sekin, että hän vaati arkkuunsa kalastusvälineet. Ja sinne ne myös sai.

Palaa otsikoihin