Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
17.9.2012 9.06
Syrjäytyminen – oma vika?
Syrjäytyminen on syrjään joutumista. Siis mitä?
Syrjäytymiskeskustelu käy kuumana. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta välillä tuntuu sillä, että yksi vääntää aidasta ja toinen seipäistä. Pahimmat selkkaukset syntyvät silloin, kun eri asioista puhuvat keskustelijat kuvittelevat puhuvansa samasta asiasta.
Syrjäytymisellä viitataan milloin epämääräiseen yhteiskunnan pahoinvointiin, milloin naapurin Kallen pitkäaikaistyöttömyyteen, milloin henkilökohtaisiin toiseuden tunteisiin. Syrjäytyminen näyttäytyy yhdessä paikassa köyhyytenä, toisessa alkoholismina, kolmannessa hoivavajeena.
Ihminen voi syrjäytyä esimerkiksi työstä, koulutuksesta ja toveripiireistä, kuten Tero Järvinen ja Markku Jahnukainen huomauttavat käsitetarkastelussaan. He viittaavat (s. 125) jo 1980-luvulla esitettyyn tulkintaan, jonka mukaan ”käsitteen laaja-alainen soveltaminen ja sisällöllinen epämääräisyys johtavat vähitellen tilanteeseen, jossa ainoastaan keski-ikäiset, ammattitaitoiset, perheelliset ja terveet miehet jäävät ilman syrjäytyneen leimaa”.
Järvisen ja Jahnukaisen mukaan käsite on kokenut inflaation ja samalla sekoittunut lähikäsitteisiin, sellaisiin kuin köyhyys, alaluokkaistuminen ja huono-osaisuus. Vähemmälle on tätä nykyä jäänyt puhe vieraantumisesta.
Anna-Liisa Lämsä esittää lasten ja nuorten syrjäytymistä tutkivassa väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja käsitteen historiasta. Temaattisia yhteyksiä on esimerkiksi marxilaiseen vieraantumisteoriaan ja 1920-luvulta alkaen Yhdysvalloissa tehtyyn marginalisaatiotutkimukseen. Eurooppalaisen syrjäytymiskeskustelun alkujuuria voidaan hakea hänen mukaansa 1960-luvun ranskalaisesta yhteiskuntapoliittisesta keskustelusta.
Pohjoismaisen syrjäytymiskeskustelun juuret lienevät 1970-luvun alkupuolella, jolloin ruotsalaisissa työmarkkinatutkimuksissa alettiin käyttää sanaa utslagning (karsinta, karsiutuminen, syrjintä, syrjäytyminen, sopeutumattomuus). Suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun syrjäytymisen käsite (aluksi muodossa uloslyönti) omaksuttiin Lämsän mukaan juuri Ruotsista. Käsite tuli suomen kieleen ”korvaamaan lohduttoman epämääräistä vieraantumisen käsitettä”.
Presidentti Sauli Niinistön masinoima syrjäytymisenestokampanja herättää suuria tunteita. Miksi?
Yksi syy voi olla se, että syrjäytyminen näyttäytyy kampanjasivuilla monenlaisten ongelmien laveana kattokäsitteenä. Näihin ongelmiin etsitään ratkaisuja yksittäisten ihmisten aktiivisesta toiminnasta.
Syrjäytyminen
korostaa väistämättä sitä, että yksilöllä on prosessissa merkittävä rooli: hän vähintäänkin
kokee syrjäytymisen, ehkä jopa aktiivisesti toimii niin, että jää syrjätilaan. Syrjäyttämisestä näissä yhteyksissä
puhutaan harvemmin; silloinhan yksilö näyttäytyisi pikemminkin prosessin voimattomana
kohteena kuin kokijana.
Lämsä huomauttaa tutkimuksessaan (s. 29), että syrjäytymisen tarkastelu tilana on leimaavaa: ”Syrjäytyminen käsitetään herkästi yksilöpsyykkisenä ongelmana tai vähintäänkin käyttäytymistaipumuksena, joka toisilla on ja toisilla ei.”
Sortuuko hyvää tarkoittava syrjäytymisenestokampanjointi tällaiseen tahattomaan leimaamiseen? Luonnollistaako se tahtomattaan ajatusta, jonka mukaan syrjäytyminen on syrjäytyjän oma vika?
Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa
Täysin vapaasti tai tietoisesti emme varmastikaan kielellisiäkään valintojamme tee - ympäröivä yhteisö arvoineen vaikuttaa meihin myös siten, että emme ole siitä tietoisia, kuten emme aina omista yllykkeistämmekään. Syrjäytymis-puhe on ollut sen verran äänekästä ja runsasta, että tietoisuutta luulisi löytyvän. Nimeäminen on ideologinen kannanotto.
Vesa Heikkinen tuo esiin abstraktin syrjäytymisretoriikan sudenkuoppia. Syrjäytymisen sijaan voisimme puhua konkreettisemmin työllisyydestä, päihteistä tai mihin suuntaan syrjäytymis-silmällä katselemmekin. Abstraktiin nimeämiseen on mahdollista niputtaa monenlaisia asioita ja olla keskustelussa (saati toimissa) tarttumatta mihinkään niistä. Mistä siis puhumme, kun puhumme syrjäytymisestä? Puhummeko pikemminkin omista näkemyksistämme ja arvoistamme kuin jostakin (toisten) ihmisten elämään kuuluvasta asiasta?
Ideologiseksi leimaaminen on siis useinkin ideologista leimaamista. Se yrittää tehdä leimaajan oman ideologian vallitsevaksi.
Kielen asiantuntijoiden pitäisi osata tunnistaa tällaiset ilmiöt eivät heittäytyä niihin mukaan.
Esimerkiksi virke ”Syrjäytyminen korostaa väistämättä sitä, että yksilöllä on prosessissa merkittävä rooli” yrittää salakuljettaa lukijan tajuntaan ajatuksen, että sellainen korostus jotenkin sisältyy itse sanaan ja sen kaikkeen käyttöön.
Taustalla on se, että monet -yty-johtimiset sanat ovat todella refleksiivisiä: jos joku heittäytyy, hän tosiaan heittää itsensä, siis on sekä heittämisen objekti että subjekti. Mutta lukemattomat -yty-sanat ovat yksinkertaisesti passiivisia sanan kieliopillisessa mielessä: jos sanotaan, että NN syrjäytyy, niin kuvataan NN syrjäyttämisen kohteeksi ottamatta kantaa siihen, kuka tai mikä on syrjäyttämisen subjekti, aiheuttaja.
Sellaiset verbit, joissa itse verbi ei sisällä vahvaa kannanottoa, ovat hyvin käyttökelpoisia asiallisessa keskustelussa. Siksi ideologiset leimaajat mielellään mäiskivät niihin leimoja ja yrittävät kieltää ne. Ei saisi enää puhua syrjäytymisestä ottamatta joka lauseessa kantaa syyllisyyskysymykseen.
Teoksessa pitkään pohditaan muun muassa sananvalintojen synnyttämiä mielikuvia. Ei tunnu mikään siinä suhteessa muuttuneen sitten teoksen kirjoittamisajankohdan.