Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
26.10.2012 10.49
Ideologian paluu
Puoluejohtajat puhuvat nyt ideologiasta. Mutta mistä he oikein puhuvat?
”Meillä ei ole hallituksessa kenelläkään ideologiaa”, sanoi Jyrki Katainen MTV3:n vaalikeskustelussa Suomenmaan Verkkoapilan mukaan.
”Meillä on ideologia!” vastasi siihen Paavo Arhinmäki saman lähteen mukaan.
Mistäs nyt tuulee? ammuu vaalikarja. Vuosikaudet on valitettu, että politiikasta on kadonnut politiikka ja samassa rytäkässä ovat häipyneet aatteet ja ideologiat. Luokka ja luokkayhteiskunta ovat olleet suorastaan tabusanoja, kun kaikki ovat vannoneet hyvinvointiyhteiskunnan nimeen. Vastakkainasettelujen ajan on kuulutettu olevan ohi. Vasemmistojohtajat ovat puhuneet lämpimästi yrittäjyydestä, ja kokoomusjohtajat ovat pyrkineet luomaan puolueestaan kuvaa työväenpuolueena, sillä ”kaikkihan me olemme työtä tekeviä ihmisiä”. Pakka on sekaisin!
Katainen ehkä tarkoitti mainitussa vaalikeskustelussa, että hallituksella ei ole yhteistä poliittista ideologiaa. Näin voi äkkiseltään ajatellen ollakin: mahtuvathan samaan hallitukseen perinteisesti oikeistopuolueeksi luettu Kansallinen Kokoomus ja vasemmistopuolueeksi luettu Vasemmistoliitto.
Mutta tämäntapainen ideologiakäsitys on kovin kapea ja pintapuolinen. Taustalla on ehkä ajatus, että ideologiat ovat tietynlaisia nimilappuja: liberalismi, konservatismi, sosialismi, nationalismi, fasismi, anarkismi, feminismi ja niin edelleen.
Ideologiatutkimus näkee kohteensa paljon
monimutkaisempana. Ideologiat eivät ole selviöitä, ne ovat kiistiöitä.
Ideologia-termiä on käytetty yleiskielessä mutta myös tutkimuksissa ainakin kolmella tavalla: ns. neutraalisti, negatiivisesti ja kriittisesti. Neutraalin – jos nyt minkään käsityksen voi sanoa olevan neutraali – mukaan ideologia tarkoittaa ajatusten ja uskomusten järjestelmää, aaterakennelmaa. Negatiivisen käsityksen mukaan ideologia on vääristynyttä tietoisuutta; se häiritsee ja estää todellisuuden ymmärtämistä. Kriittisen käsityksen voi sanoa nojaavan negatiiviseen käsitykseen: ideologia on valtaa palvelevia merkityksiä, väärää tietoisuutta tai petosta, joka kierouttaa käsityksemme todellisuudesta.
Kielentutkimuksessa ideologia ja ideologinen merkitys on pyritty ottamaan yleispäteviksi termeiksi, joiden avulla voidaan selittää niin yksittäisiä kielellisiä valintoja kuin esimerkiksi kokonaisia kielenkäyttötapojen järjestelmiä ja ihmisten vuorovaikutukseen liittyviä valtasuhteita. Olennaista on ollut esimerkiksi itsestään selvinä esitettävien asioiden näyttäminen: se, mikä esitetään kielenkäytössä ikään kuin luonnollisena, tavallisena ja kaikkia koskevana, on pohjimmiltaan usein voimakasta valintaa ja vallankäyttöä. Tavan takaa tällaiset selviöt rakentavat teksteissä erilaisia ryhmämerkityksiä (me vs. muut, toiset) sekä arvioita siitä, mikä on oikein, mikä väärin.
Niin vallassa olijat kun valtaan pyrkivätkin puhuvat vaalikeskusteluissa sujuvasti esimerkiksi rakenteista, kestävyysvajeesta ja huoltosuhteesta sekä uudistuksista, muutoksista ja parannuksista. Yksikään näistä valinnoista ei ole kielentutkimuksen näkökulmasta neutraali eikä itsestään selvä.
Jos vaalikarja kysyy, mitä te näillä hienoilla sanoilla oikein tarkoitatte ja mihin pyritte, märehtijät ovat oikeilla jäljillä. Purkamassa ja kyseenalaistamassa ns. itsestäänselvyyksiä – ja kaikkialla vaikuttavia ideologisia merkityksiä.
LINKIT
Ideologiasta (kon)tekstintutkimuksen kannalta esimerkiksi tässäkirjoituksessani
Palaa otsikoihin | 10 puheenvuoroa
Yleiskielessä ”ideologia” on enimmäkseen vain haukkumasana muiden joukossa, samaan tapaan kuin ”teoreettinen” ja ”filosofinen”. Jos joku erehtyy esittämään jotain, joka sisältää esimerkiksi rehellisyyden, totuudenmukaisuuden ja selkeyden vaatimuksen, joka on muista epämukava, se yleensä leimataan ”ideologiseksi”.
Kyllä kielitiede on ottanut ideologian ihan tosissaan, ja miksi ei olisi ottanut? Ideologian käsitteen avulla voidaan kuvata, selittää ja yrittää ymmärtää kielellistä käyttäytymistämme, myös yksittäisiä kielellisiä valintojamme.
Näin väitän. Ja väitin jo 1999 väitöskirjassani "Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä". :)
Enkä tosiaankaan ole ainoa enkä millään tavalla eturintamassa näin väittäneistä. Tutustupa vaikka katsaukseeni Ideologia teoksessa "Genreanalyysi - tekstilajitutkimuksen käsikirja" (Kotimaisten kielten keskuksen julkaisuja 169, Gaudeamus 2012).
En haluaisi olla sellaisen sisäänlämpiävän näennäistutkimuksen eturintamassa enkä edes tukijoukoissa.
Kirjojen nimien heitteleminen on tylsää keskustelua. Jos kirjan kirjoittanut ei osaa tiivistää sen ydinviestiä osallistuessaan keskusteluun, olisi parempi olla siitä hiljaa.
Väite, että jollakin käsitteellä ”voidaan kuvata” jotain käyttäytymistä, on tyhjä. Ensinnäkään se ei sano mitään mistään todellisesta: siitä, mitä kuvataan ja miten. Toiseksi kuvattavuus ei sano mitään; voidaan keksiä mikä käsite vain ja kuvailla sillä mitä vaon. Olennaista on, onko kuvauksesta jotain hyötyä tai voidaanko se edes osoittaa paremmaksi kuin jokin toinen. Pelkkä kuvailu ei ole tiedettä, se on vain lavertelua. Jos se kelpaa jollain ”tieteenalalla” väitöskirjaksi, sen pahempi sille ”tieteenalalle”.
Tämä on kuitenkin kielenkäytön yksinkertaista todellisuutta. Tällaisten asioiden kutsuminen ideologisiksi on itsessään ideologisointia, ei ideologioiden tai ideologisoinnin kuvaamista.
no niin niin, sitä juuri. Jos kirjoitan, että blondi toikkaroi punaisia päin, kuka sen perusteella voi esittää päteviä tulkintoja siitä, miksi minulle oli jotenkin merkityksellistä käyttää juuri ilmaisuja "blondi" ja "toikkaroi"! Että haluaisin muka ehkä tuputtaa rivien välistä jotain asennetta?
Minusta nyt vain oli mukavaa sanoa, että blondi toikkaroi, vaikka olisin voinut yhtä totuudenmukaisesti kuvata tilannetta sanomalla, että poika käveli punaisia päin.
Mielestäni kielitieteilijä-tekstintutkijat pitäytyvät yleensä teksteissä eivätkä mene tutkimuksissaan ihmisten mahdollisiin tarkoitusperiin tai ajattelutapoihin. Puhutaan teksteistä tulkittavissa olevista merkityksistä. Millaisia tulkintoja siis teksteissä havaittavissa olevat valinnat tekevät mahdollisiksi? Miten erilaisia mahdollisia merkityksiä tuotetaan?
Tutkimuksessa voidaan erottaa (tai ainakin voidaan yrittää erottaa) toisistaan kielelliset valinnat (kielen piirteet), tekstit (semioottisina tuotoksina) tilanteet, fyysis-materiaaliset puitteet, (abstraktit) kontekstit jne. Yritän selvittää tätä lähtökohtaa tuossa kirjoituksessani (kon)tekstintutkimuksesta.
Totta toki on, että asiaan perehtymättömän voi olla vaikea hahmottaa tutkimuksen varsinaista kohdetta. Kun puhutaan tekstiin kirjoittuvista merkityksistä (esimerkiksi asenteista tai arvottamisesta tai ideologioista), tämä yksinkertaistuu helposti arvioksi, jonka mukaan nyt puhutaan tiettyjen ihmisyksilöiden tai -ryhmien asenteista, arvista ja ideologioista. Tässä eronteossa me tekstintutkijat voisimme mielestäni olla entistäkin tarkempia. Asia varmaan kaipaa myös teoreettis-metodista lisäpohdintaa :)
”Meillä ei ole hallituksessa kenelläkään ideologiaa.” Näin kuuluu sanoneen pääministeri Jyrki Katainen.
Voi juku! Nyt olemme aivan hukassa. Hallituksessahan pitäisi olla juuri niiden, joilla on (jokin) ideologia. Ja ideologia on silti niilläkin, jotka sanovat ettei heillä ole mitään ideologiaa.
Sama ilmiö nykyy toisinaan myös tieteessä - tai ainakin tieteeksi naamioituvassa kirjoittelussa. Että tässä mitään teoriaa tarvita, minä vain tiedän miten asiat ovat. No, teoriahan siinäkin taustalla on, joskaan sitä ei tiedosteta eikä sanota julki.
Argumentaatiokin alkaa nykyään supistua pelkäksi mielipiteen ilmoittamiseksi: "Ilmastonmuutosta ei mun mielestä ole. Tää on vaan mun mielipiteeni, muut voi olla erimieltä." Jep, jep. Varmaan ovatkin eri mieltä, enimmät - ja myös asiaa tutkineet tutkijat.
Kannattaneeko ns. keskustelu enää? Ehkäpä "demokratia" on ylimainostettu juttu. Jos keskustelijoilla ei ole keskusteluun vaadittavaa tietoa ja ymmärrystä, niin mitä siitä tulee? Ns. päättämisestä puhumattakaan.