Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
6.3.2012 9.12
Sanasta lehteä
Hienoa, että kielestä kirjoitetaan! Mutta vaikeaa se tuntuu olevan.
Kielestä keskustellaan kiivaasti siellä ja täällä, mutta vain harvoin kieli kelpaa ison uutisen aiheeksi. Onko syy yksinkertaisesti se, että kielestä ei oikein osata puhua?
Tämä tuli mieleen sunnuntaina (4.3.2012), kun luin Helsingin Sanomien uutissivujen pääjuttua Poliitikot puhuvat Suomesta ja hallituksesta. Jutun alaotsikon mukaan HS selvitti, mitkä ovat puoluejohtajien puheiden suosikkisanat.
Jutussa on paljon kiinnostavaa tietoa. Sen mukaan esimerkiksi pääministeri Jyrki Katainen käyttää eduskuntapuheissaan useimmin sellaisia sanoja kuin Suomi, maa, tehdä, pitää ja hallitus. Jutussa myös tulkitaan sitä, mitä sanoilla tehdään: esimerkiksi Mari Kiviniemestä sanotaan, että hänen puheensa kohteena on usein pääministeri.
Jutussa on kuitenkin myös kielijutuille tyypillisiä ongelmia, isojakin. En tältä istumalta usko, että mainitut sanat ovat niitä, joita puoluejohtajat käyttävät useimmin.
Arvelen, että suosituimmat sanat tässäkin yhteydessä ovat olla, ja, se, ei, joka, että, tämä ja niin edelleen. Jos halutaan tehdä jako sisältösanoihin ja kieliopillisiin sanoihin, näyttää siltä, että Hesarin selvityksessä otetaan huomioon vain sisältösanat.
En myöskään usko, että yksittäisten sanojen merkityksiä ja tehtäviä olisi mahdollista tulkita yksikoikoisesti. Esimerkiksi suosikkisanaa hallitus voi käyttää monella tavalla ja monessa tarkoituksessa: hallituksen on syytä; hallitus on kertonut, että; hallituksen esityksen mukaan; Kreikan hallitus; yhtiön hallitus ja niin edelleen.
Ongelmallista on myös puhe sanojen absoluuttisista määristä, sillä kaikki puheenjohtajat eivät puhu yhtä paljon. Osuvampaa olisi siis vertailla suhteellisia osuuksia (sana/puhujan käyttämien sanojen kokonaismäärä) ja miettiä myös sitä, millaisissa yhteyksissä mitäkin sanaa käytetään. Lisäksi kyse lienee oikeastaan saneiden eli puheissa esiintyvien sananmuotojen (ns. tekstisanojen) eikä sanojen laskemisesta.
Hesarin uutinen herättää siis ristiriitaisia tuntemuksia: Mainiota, että kieli tällä tavalla nostetaan politiikkauutisen keskiöön. Sen toivoisi olevan siellä useamminkin. Onnetonta, että puhe kielestä on, no, vähän sinnepäin.
Jutussa puhutaan selvityksestä. Hyvä niin, sillä tämäntapaisia asioita tarkastellaan usein myös tutkimuksissa. Erilaisia yleisyyslistoja tuotetaan erityisesti sillä kielentutkimuksen kentällä, jota kutsutaan korpuslingvistiikaksi.
***
Aiheesta lisää esimerkiksi täällä:
Luettelo sanomalehtien yleisimmistä sanoista
Laskelmia uudenvuodenpuheista
Yleisyyslistoja
Lingvististen korpusten esittelyä
Tekstien kvantitatiivisia piirteitä
Palaa otsikoihin | 41 puheenvuoroa
"Vain harvoin kieli kelpaa ison uutisen aiheeksi". Ihmekö tuo, monesta syystä.
Kotus-blogissa keskustellaan kielestä. Periaate lienee, että kaikki ovat asiantuntijoita omassa asiassaan :)
Blogimerkinnät ja blogikeskustelut ovat uutisiin verrattuina toisenlaisia tekstilajeja. Sanomalehtiuutisissa perimmäinen tarkoitus ei liene keskustella asioista. Niissä pyritään kai usein välittämään kirjoittajan mielipiteiden tms. asemesta tietoa, johon lukija voi luottaa. (Tieto voi tietysti koskea myös mielipidettä, josta uutinen on tehty. Tällöin on kuitenkin kyse mielipiteitä koskevista uutisista, ei mielipiteistä.)
Omilta toimittaja-ajoiltani muistan, että silloin korostettiin faktojen tarkistamista. Ehkä kieliasiat kuitenkin koetaan nykyään sellaisiksi, että niiden yhteydessä ei tarvitse välittää ns. tosiasioista tai edes ilmaisun tarkkuudesta. Ei edes uutisissa.
Olisi toki mielenkiintoista lukea puheena oleva pääjuttu tiedeosastolla julkaistuna. Harmi vain, että pienetkin kielinurkat ja -palstat alkavat olla harvassa.
juttukokonaisuus antaa taustan sanojen tulkinnalle. Hesarin jutussa aiheena on se, mistä poliitikot puhuvat ja sen mukaan katsotaan sanoja. Tähän näkökulmaan ei yksinkertaisesti kuulu se, että kerrottaisiin poliitikon puhuneen sanasta "olla" ja "ja". Tässä lehtijutussa keskiössä ovat puheenaiheet, ei kieli, ja sanojen laskeminen palvelee tätä jutun tarkoitusta.
Vesa Heikkisen täytyy ymmärtämistä ja kielitietoisuutta tutkivana henkilönä tietää, että kerkivertolukijalla on kyky tulkita tekstejä niin sanotusti parhain päin kussakin kielenkäyttötilanteessa. En usko, että yksikään lukija jäi aprikoimaan, etteikö sentään Kataisen vokabuläärin yleisin sana olisi ollut 'joo', 'että' tai 'olla'. Paitsi jos vasiten halusi lukea juttua kuin piru raamattua.
Onko todellakin niin, että enemmistö lukijoista ymmärsi, että nämä yleisimmiksi sanoiksi mainitut sanat eivät olekaan yleisimpiä sanoja? Mihikähän Monopoliitti ja U perustavat käsityksensä?
Varsinkin "saada" on hyvinkin polyseeminen: sillä ilmaistaan esimerkiksi ihan vain vastaanottamista (Sain häneltä lahjan) mutta toisaalta hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä (Näin ei saa tehdä!).
Ja sama rautalangasta: on selvää, että 'että', 'ja', 'olla', 'se', 'ei' ja monet muut sanat ovat esiintymistaajuudeltaan yleisempiä kuin jutussa poliitikkojen suosikkisanoiksi esitetyt sanat. Jos lukijoiden enemmistö olisi halunnut saivarrella, se olisi kyllä osannut älytä moittia kirjoittajaa tosiasioiden vääristelystä.
Saivarteluun ja moittimiseen ei kuitenkaan ollut tarvetta, kun ymmärsi mikä oli kirjoittajan näkökulma. Ymmärtämistä avitti esitystapa ja -foorumi.
Jos kyseessä olisi väitöskirja tai tieteellinen aviisi, saivartelu olisi varmasti ollutkin paikallaan.
Koko elämäni on ollut omasta mielestäni ymmärtämisen tutkimista. Kieletentutkijana olen työskennellyt viitisentoista vuotta. Tässä Helsingin yliopiston kirjaston Helkasta poimittuja teostietoja:
Hölynpölynimuri / Vesa Heikkinen & Tuure Hurme. Heikkinen, Vesa. 2008
Ideologinen merkitys : kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä / Vesa Heikkinen. Heikkinen, Vesa. 1999
Kielemme kohtalo / Vesa Heikkinen, Harri Mantila. Heikkinen, Vesa. 2011
Kielen piirteet ja tekstilajit : vaikuttavia valintoja tekstistä toiseen / toimittanut Vesa Heikkinen. 2009
Kielen voima / Vesa Heikkinen. Heikkinen, Vesa. 2007
Ruma kuin apinan kainalo : maailman mehevimmät solvaukset / Robert Vanderplank ; suomentanut Joel Kontro. Vanderplank, Robert. 2009
Sininen viiva : implisiittinen ideologisuus tekstien merkitystekijänä / Vesa Heikkinen. Heikkinen, Vesa. 1997
Teksti työnä, virka kielenä / Vesa Heikkinen, Pirjo Hiidenmaa, Ulla Tiililä. Heikkinen, Vesa. 2000
Tekstien arki : tutkimusmatkoja jokapäiväisiin merkityksiimme / toimittanut Vesa Heikkinen ; [... sarjakuvat: Jussi Tuomola].
2005
Tuppisuinen mies : kirjoitelmia sukupuolesta, kielestä ja kulttuurista / toimittaneet Vesa Heikkinen, Harri Mantila, Markku Varis. 1998
Virkapukuinen kieli / toimittanut Vesa Heikkinen. 2002
Näiden lisäksi on tietysti yksittäisiä artikkeleita, katsauksia, lehtijuttuja, blogimerkintöjä yms. Niitä voi etsiä esimerkiksi Kotuksen vuosikertomuksista: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=119
Ehkäpä näihin tutustumalla pääset jo alkuun, Monopolitti?
Se jättää lukijat siihen uskoon, että Katainen puhuu useimmiten Suomesta, maasta, tekemisestä, pitämisestä ja hallituksesta! Tämä on harhaanjohtavaa ja virheellistä uutisointia.
Lukijoille ei tarjota jutussa minkäänlaisia välineitä ymmärtää, että oikeasti Katainen käyttää paljon useammin alistus- ja rinnastuskonjunktioita, olla-verbiä, osoitusasemoita jne. Olisi pitänyt, sillä aina voi olla joku, joka ei tätä ymmärrä.
Mainiota, että tämä epäkohta on nyt paljastettu ja samalla verrattu juttua kielitieteelliseen tutkimukseen, olkoonkin, että Hesarin oma selvitys ei ollut tutkimus.
Mutta minkä takia joidenkin tässä asiassa kiivailleiden tuntuu olevan mahdoton hyväksyä väitettäni, jonka mukaan jutussa käytettiin kieltä löperösti? Jos puhutaan yleisimmistä sanoista, puhuttakoon sitten yleisimmistä sanoista! Eivätkä ne oikeasti yleisimmät sanatkaan todellisuudessa ole merkityksettömiä.
(Oletan siis edelleen, että jutussa annettiin suorastaan virheellistä tietoa.)
Muuten olen sitä mieltä, että kyllä erilaisissa selvityksissäkin on syytä tavoitella totuutta, tai ainakin tarkkuutta.
Kiivailla- verbiä en kyllä voi tässä yhteydessä hyväksyä. Se on liian kielteissävytteinen.
Otetaan esimerkiksi vaikka tässä paljonpuhutussa Hesarin jutussa esiintynyt ilmaus "sana". Jutun kontekstissa ainoa järkeenkäypä merkitys ilmaukselle "sana" on sisältösana.
Otetaan toinen esimerkki, sana "saippuapala". Lauseessa "pesualtaan reunalla on saippuapala, jolla pesen käteni" kyseinen sana tarkoittaa ihan muuta kuin lauseessa "opettajan jokainen lause on liukas kuin saippuapala, niistä ei saa mitään otetta".
Jos haluat keskustella aiheesta perusteellisemmin ja vaikka kasvokkain, ole ystävällinen ja ota yhteyttä sähköpostitse. Mukavampi keskustella yksityiskohdista, kun tietää, mitä vastakumppani ajattelee, olettaa ja tietää.
Kiva sitten! Mitä meidän lukijoiden pitäisi ajatella, kun tutkija, joka peräänkuuluttaa ns. kielellistä demokratiaa ja ymmärrettävää ilmaisua, heittää tällä tavalla savua silmillemme ja puhuu ympäripyöreitä niin että me olemme nyt ihan pyörällä päästämme ja ymmällämme!
Luin saman Hesarin uutisen ja reagoin ehkä jyrkemmin kuin Heikkinen: joko lehti puhuu palturia, tai eduskunnassa puhutaan kummallisia, kun ei ole sanoja 'olla' tai 'ei'. Pronomineja en huomannut kaivata, ja sane oli uusi termi, kiitos sen esittelemisestä.
Olen siis sitä mieltä, että Hesarin uutinen olisi ollut kiinnostavampi, jos se olisi ollut huolellisemmin laadittu. Politiikastakin se olisi kertonut enemmän.