Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
27.2.2012 12.24
”Jouheva?”
Satu Ojala ehdotti aihetta.
Satu Ojala työkavereineen on ihmetellyt sanaa jouheva. Näin hän kirjoittaa:
Sopiiko tuota muotisanaa jouheva käyttää vai ei? Minusta se ilmiselvästi tarkoittaa sellaista, jolla on paljon jouhia. Olisiko tästä juohevaksi blogin aiheeksi...
Palaa otsikoihin | 10 puheenvuoroa
Esimerkkeinä juoheva-sanan käyttötavoista on sanakirjassa annettu: juoheva esitystapa ja juoheva ukko. Vastaavasti voidaan käyttää myös jouhevaa.
Onhan sitten olemassa jouheva myös merkityksessä runsasjouhinen. Kuitenkin tuo jouheva on alkuperältään toinen kuin letkeää ja leppoisaa merkitsevä jouheva.
Suomen murteiden sanakirjassa tuolla letkeällä jouhevalla on mm. merkitykset notkea, joustava, taipuisa, ja sanakirjan mukaan tähän liittyisivät myös juohea, juohkea, juopea. Kysymys lienee taipuisuutta yms. kuvailevasta sanasta.
Minulla on vankka epäilys siitä, että joku (toimittaja?) on ottanut sen jossain vaiheessa virheellisessä muodossa käyttöön rikastaakseen suomen kieltään, mutta vahingossa ottanut väärän muodon sanasta juohea/juoheva. Ja sitten tämä sana on alkanut levitä kuin kulovalkea, ja etenkin radiotoimittajissa tuntuu olevan taipumusta tarttua uudissanoihin. Samanlaista väärin matkittua, kuin sanoa "digata jostakin" kun pitäisi sanoa "digata jotakin". Kieli tosiaan muuttuu, mutta nämä muutokset liittyvät (mahdollisesti) haluun käyttää sanoja, joita ei oikeasti osata, ei ole opittu esim. vanhemmilta tai muilta, jotka olisivat sanan käyttöä korjanneet.
Kiinnostaisi siis kuitenkin tietää, mikä muoto on ollut käytössä vanhassa kirjallisuudessa tai sanakirjoissa.
Tämä tieto löytyy helposti teoksesta Vanhan kirjasuomen sanakirja 2. (Pitäisi löytyä ainakin hyvin varustetuista kirjastoista.) Samasta teoksesta voi nähdä myös mm., että "jouhikkaasti" on - tämäkin Gananderin mukaan - tarkoittanut 'joudukkaasti'.
O ja u ovat usein vaihtaneet keskenään paikkaa myös vanhassa kirjasuomessa. Yksi esimerkki olkoon Henricus Florinuksen sananlaskukokoelmasta vuodelta 1702: "Ei hästi häitä kijtä, hepo pitkiä pitoja, Juohihändä juomingita".
Vaikka ei savossa diftongien vaihtelu mitenkään sattumanvaraista ole. Kotiseutuni murteesta tuli tässä mieleeni vanha kasku muualta muuttaneesta herra Kauppisesta, jota alkoi haitata se, että paikkakuntalaiset kutsuivat häntä Kaappiseksi. Tästä työlääntyneenä kun hän muutti nimensä Kaappiseksi, ei se tilannetta helpottanut, koska nimen ääntämisasu muuttui samalla Kuappiseksi. Vielä kerran hän nyt olisi voinut nimeään vaihtaa, kuska ua-diftongi ei savossakaan väänny enää muuksi. Juankoski äännetään Juankoski.