Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
10.2.2016 9.20
Kun laki pakottaa
”Ei
punaista päin saa ajaa ja niin edespäin.”
Keskustelu hallituksen suunnittelemasta ”pakkolakipaketista”
käy kuumana. Pääministeri Juha Sipilä
ilmoitti jokin aika, että hallitus on jäädyttänyt lakien valmistelun työmarkkinaneuvottelujen
ajaksi.Eikö kaikki lainsäädäntö ole pakottavaa? Onko muitakin lakeja kuin pakkolakeja? Tällaisia kysymyksiä kuulee nyt taajaan, eikä yksioikoista vastausta ole helppo antaa. Yrittäkäämme hiukan pohtia, mistä tässä ”pakottamisessa” on kyse.
Syyskuussa 2015 pääministeri oli tällä kannalla, kun asiasta keskusteltiin eduskunnassa: ”Vielä näihin pakkolakeihin, niin kai kaikki lait ovat pakollisia. Ei punaista päin saa ajaa ja niin edespäin. Kyllä lait ovat pakottavia aina.” Eduskunnan pöytäkirjaan (24.9.2015) on kirjattu tähän kohtaa välihuuto vasemmalta: ”Ohhoh!”
Keskustelu pakkolaeista puhkesi, kun hallitus esitteli eduskunnassa valtiontalouden säästösuunnitelmia. Alettiin puhua pakottavasta lainsäädännöstä. Tämä juridiselta maiskahtava ilmaus lyhennettiin käden käänteessä eduskuntakeskusteluissa ja arkikielessä pakkolaeiksi.
Käsittääkseni pakottavalla lainsäädännöllä viitataan oikeuskielessä indispositiivisiin eli pakottaviin eli ehdottomiin eli absoluuttisiin säädöksiin. Ne poikkeavat dispositiivisista eli tahdonvaltaisista säädöksistä. Keskeisin ero on tämä: Tahdonvaltaiset säädökset antavat asianosaisille mahdollisuuden sopia asioista keskenään eri tavalla, kuin laki määrää. Pakottavat säädökset taas eivät anna mahdollisuutta tällaiseen sopimiseen.
Pakottavaa lainsäädäntöä on säädetty joko yleisen edun tai heikomman osapuolen suojaamiseksi. Esimerkiksi kuluttajansuojalaki on pakottava, jotta se suojaisi kuluttajaa.
Keskustelu pakkolaeista on kuvaava esimerkki siitä, miten erikoiskielen – oikeuden – termimäinen ilmaus omitaan yleiskieleen. Tällä kertaa omiminen tapahtui jo säädösten sylttytehtaassa eli eduskunnassa.
Keskustelussa lait nimettiin pikapikaa uudestaan: pakottavasta lainsäädännöstä tuli pakkolait ja pakkolakipaketti. Ja nimenanto jatkui kiivaana: hyötylaki, kilpailukykypaketti, työllisyyspaketti ja niin edelleen.
Poliittisessa puheessa ja yleisemminkin vaikuttamaan pyrkivässä kielenkäytässä asioiden nimeäminen on aina valintaa. Kulloisestakin valinnasta on tulkittavissa myös valitsijan asenteita ja arvoja sekä päämääriä. Pakkolakipaketista puhuvat ovatkin väittäneet, että nyt poikkeuksellisesti laaditaan pakottavaa lainsäädäntöä vastoin yleistä etua ja vastoin heikomman osapuolen etuja.
Sen keskustelu on osoittanut, että edes säädöksistä ei ole pakko puhua vain yhdellä tavalla. Myös toinen seikka on tullut selväksi: puhuvatpa poliitikot asiasta millä tavalla tahansa, kansalaiselle tehdään tiettäväksi, että elämme poikkeuksellisia aikoja.
Kriisitietoisuus on huipussaan. Pakko olla! Se on vakava kriisi nyt! Vai sittenkin uusien mahdollisuuksien aika ja – hyvä pöhinä...
Suomen tie, pakkolain tie? Kuva: Ulla Onkamo.
Tieteen termipankki: dispositiivinen periaate
Kuluttajaliitto: Kuluttaja ja sopimus
Internetix: Suomen oikeusjärjestys
Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro
13.2.2016 2.20
Vaskilohi
Se on pakko ny
Luulen, että media on mielellään myös edistänyt pakkolaki-sanan käyttöä. Keskeisten medioiden perusvire kun on ollut melko hallitusvastainen, ja ikävältä kuulostavaa "pakko"-sanaa käyttämällä voidaan asiaan liittää heti kättelyssä hallituksen kannalta negatiivisia mielikuvia. Lisäksi se on sopivan tunteisiin vetoava, jotta se sopii myös lööppijournalismin tarpeisiin.