Virkakieli, kenen kieli?

VESA HEIKKINEN
Oikeuskulttuurin päivässä Säätytalossa 7.11.2003

Johdanto

”Viranomaisen on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.” Näin todetaan uuden hallintolain (Hallintolaki 6.6.2003/434) 9 §:ssä, jonka otsikko on ”Hyvän kielenkäytön vaatimus”.

Laissa on lähtökohtana se, että kansalaisilla on oikeus pystyä ymmärtämään viranomaisten kielenkäyttöä. Tässä on paljon tehtävää. Määritelläänpä asiallisuus, selkeys tai ymmärrettävyys miten tahansa, monet virkatekstit ovat tätä nykyä kaikkea muuta kuin asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.

Onneksi hallintolaki tulee voimaan vasta ensi vuoden alussa. Nyt on vielä reilu kuukausi aikaa parantaa virkakieltä, panna asiat kuntoon.

Mutta mitä olemme parantamassa, kun parannamme ”virkakieltä”? Useimmista meillä lienee joitakin käsityksiä siitä, millaisia virkatekstit ovat: yksi puhuu byrokratian koukeroista, toinen kapulakielestä, kolmas paperikielestä.

Emme kuitenkaan ole pelkän mutu-tiedon varassa. Virkakieltä ja -työtä on tutkittu ja tutkitaan muun muassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Tuoreimpien tutkimusten tuloksia on raportoitu teoksissa Teksti työnä, virka kielenä ja Virkapukuinen kieli.

Itse olen tutkinut virkapapereita puolenkymmentä vuotta. Esittelen nyt lyhyesti ja kärjistäen joitakin ajatuksia, joita minulle virkakielentutkijana on herännyt. Kysyn, kenen kieltä virkakieli on, ja vastaan kysymyksiin esimerkein.

Poliitikkojen ja vallan kieltä

Katsotaanpa yhtä ajankohtaista tekstiä, Ehdotusta sopimukseksi Euroopan perustuslaista. Sen saatteessa puhutaan demokratian, avoimuuden ja tehokkuuden lisäämisestä Euroopan unionissa.

Kuulostaa lupaavalta. Lupauksia herättää myös europarlamentaarikko Piia-Noora Kaupin arvio ehdotuksesta. Kauppi kehuu verkkosivuillaan, että ”konventin luonnos on ymmärrettävä perusasiakirja”.

Mitä perustuslain avoimuus ja ymmärrettävyys voivat tarkoittaa? Otetaan lähilukuun 40 artikla: Yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toteuttamista koskevat erityismääräykset.

Ymmärrettävä teksti on usein ytimekästä, vieläpä lyhytsanaista ja -virkkeistä. Näin Ehdotuksessa: Perustetaan Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja sotilasvoimavaravirasto, joka määrittää operatiiviset vaatimukset, myötävaikuttaa niiden täyttämistä edistäviin toimiin, pyrkii osaltaan määrittämään ja tarvittaessa toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet puolustusalan teollisen ja teknologisen perustan vahvistamiseksi, osallistuu voimavaroja ja puolustusmateriaalia koskevan eurooppalaisen politiikan määrittelyyn sekä avustaa ministerineuvostoa sotilaallisten voimavarojen parantamisen arvioinnissa.

Toisekseen avoimessa, ymmärrettävässä tekstissä viitataan taajaan konkreettisiin tarkoitteisiin. Niinpä ehdotuksessa perustuslaiksi

• politiikka kunnioittaa velvoitteita

• unionin operatiivinen toimintakyky perustuu siviili- ja sotilaallisiin voimavaroihin

• ministerineuvosto voi antaa unionin puitteissa suoritettavan tehtävän toteuttamisen jäsenvaltioiden ryhmälle unionin arvojen vaalimiseksi ja sen etujen edistämiseksi

• jne.

Myös suhteet toisiin teksteihin ilmaistaan avoimesti: Ministerineuvosto tekee yksimielisesti unionin ulkoasiainministeriön tai jäsenvaltion ehdotuksesta eurooppapäätökset, jotka liittyvät yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toteuttamiseen, mukaan lukien tässä artiklassa tarkoitetun tehtävän käynnistämistä koskevat päätökset.

Monet ilmeikkäät täsmäsanat suorastaan räjäyttävät lukijan tajunnan: vaalia ja edistää, yhteistyö ja kehitys, nojalla ja puitteissa.

Taisi olla Mika Waltari, joka kirjoitti, että mitä enemmän ajatusviivoja, sitä vähemmän ajatuksia. Ajatusta voi soveltaa avoimuuteen: mitä enemmän avoimuuden vakuuttelua, sitä vähemmän avoimuutta. Avoimuus ei siis aina toteudu niissä teksteissä, joissa avoimuutta peräänkuulutetaan. Voikin kysyä, peitelläänkö, estetäänkö, sumennetaanko puheella avoimuudesta jotain.

Tässä ensimmäinen vastaus kysymykseeni ”kenen kieltä virkakieli on”. Virkakieli on poliitikkojen ja vallan kieltä.

Hallinnoijien ja byrokratian kieltä

Otetaanpa toinen esimerkki, erään kunnan viestintästrategia. Siinä on nähtävissä useita virkakieleksi kutsutulle kielimuodolle tyypillisiä piirteitä. Tekstin antama kuva maailmasta on abstrakti ja staattinen: tekstissä on runsaasti substantiiveja ja suhdelauseita, esim. yhteisten asioiden hoito vaatii tiedottamista, palautetta ja keskustelua. Toimijoina ovat toiset tekstit ja muut institutionaaliset oliot, esim. kuntalaki ja julkisuuslaki korostavat; viestintä motivoi. Passiivimuodot ovat monille virkateksteille tyypilliseen tapaan yleisiä, esim. on laadittu, voidaan selvittää, annetaan.

Virkatekstit ovat yleisemminkin täynnä viittauksia toisiin virkateksteihin, eikä yhtä tekstiä oikein voi ymmärtää, jos ei perehdy toisiin teksteihin. Lisäksi virkakielessä teksteistä on tullut ihmisen kaltaisia toimijoita: muistio ottaa kantaa, suunnitelma tarkastelee tasa-arvoa, laki puhuttelee työntekijää, kielto toteaa.

Strategioiden kirjoittaminen on osa hallinnon toimintojen tuotteistamista. Tuotteistaminen näkyy konkreettisimmin juuri tekstien lisääntymisenä ja nimettyjen tekstilajien moninaistumisena. Tuloksia mitataan yhä useammilla aloilla laskettavissa olevina suoritteina: tekstien määrinä, sivumäärinä, merkkimäärinä.

Strategiatekstin voi nähdä myös tiedonmuodostusvaltana. Tieto on arvokasta, rahassakin mitaten. Tiedon muodostaminen, käsitteleminen ja liikutteleminen ovat lähes teollista toimintaa.

Viestintästrategiassa kunta ja kuntalaiset esitetään eri olioina. Kunta ei siis muodostu kuntalaisista, vaan on niiden yläpuolinen organisaatio. Tällainen hierarkkisuus on tavallista monissa virkateksteissä.

Olen nyt antanut toisen vastauksen kysymykseen ”virkakieli, kenen kieli”: virkakieli on hallinnoijien ja byrokratian kieltä.

Ekonomien ja talouden kieltä

Mennään esimerkeissä eteenpäin. Monissa virkateksteissä on tavallista tämänkaltainen kielenkäyttöä:

Valtion investointiosuus on vuonna 1997 1481 mk/opiskelija. Arvioitu investointiosuus terveys- ja sosiaalilaitoksen toimintaan vuonna 1998 on n. 900 000 mk. Koska ammattikorkeakoulu vakinaistetaan 1.8.1998, investointiosuus pienenee n. 30 %:lla ja tulee olemaan n. 750 000 mk. Tällöin säätiö joutuu rahoittamaan vuokrakustannukset käyttökustannuksiin tarkoitetulla valtionavulla.

Katkelma on opetuslautakunnan esityslistasta. Tällaisissa teksteissä kiinnittää huomiota numeroilmausten paljous ja ”graafikieli”: osuudet pienenevät tai kasvavat, tulot laskevat tai nousevat, budjetti pysyy tietyllä tasolla tai ylittyy jne.

Näissä teksteissä puhutaan kirjanpidollisesta arvosta, ylijäämän tulouttamisesta, vajauksen poistamisesta, perimistoimenpiteistä luopumisesta, nettobudjetoinneista jne. Niissä subventoidaan ja sopeutetaan menoja, panostetaan ja parannetaan tuottavuutta.

Todellisuutta siis hahmotetaan virkateksteissä talouden näkökulmista. Tässä kolmas vastaus kysymykseeni: virkakieli on ekonomien ja talouden kieltä.

Markkinoijien ja imagon kieltä

Virastoissa tehdään entistä useammin tekstejä, joissa pyritään ottamaan huomioon se, että teksteillä rakennetaan myös tietynlaista imagoa, julkikuvaa. Byrokratian kieltä yritetään muuttaa entistä iskevämmäksi ja myyvemmäksi; ainakin virkatekstejä kuorrutetaan mainosmaisin, lukijaa kosiskelevin ilmauksin, kuvin ja värein.

Osaltaan kyse on siitä, että virkatekstejä tehdään entistä useampiin välineisiin. Enää ei kirjoiteta pelkästään päätöksiä, oppaita ja pöytäkirjoja. Nyt tuotetaan myös verkkosivuja, esitteitä ja mainoksia. Enää ei pelkästään tiedoteta kansalaisille; nyt myös markkinoidaan asiakkaille.

Olen katsonut erään yliopiston laitoksen verkkosivuja sillä silmällä. Sivuilla arvostellaan ”markkinointihenkistä kielenkäyttöä”. Samaan aikaan sivuilla käytetään kieltä, jota sitäkin voidaan pitää markkinahenkisenä.

Sivujen mukaan laitos pyrkii harjoittamaan korkeatasoista ja monipuolista tutkimusta ja sen kautta yritykset saavat ammattitaitoista työvoimaa. Laitos on sijoittunut korkealle kansainvälisissä arvioissa. Suostuttelevasta mainoskielestä tuttua itsensä kehumista?

Myös edellä käsittelemäni strategiateksti sopii esimerkiksi markkinahenkisestä kielenkäytöstä. Rakentuuhan se visioiden, imagojen, profiilien ja tuotteiden varaan. Paljon puhuvaa on se, että strategiatekstissä tiedottamisessa nähdään vaatimuksia ja se esitetään ikään kuin velvollisuutena, kun taas markkinointi esitetään mahdollisuutena.

Taas saatiin yksi vastaus otsikon kysymykseen: virkakieli on markkinoijien ja imagon kieltä.

Juristien ja lain kieltä

Katsotaan vielä paria esimerkkiä. Erään viraston johtosäännössä käytetään tällaisia ilmauksia:

• oppisopimuskoulutuksesta annetun lain ja asetuksen mukaiset muut kuin edellä 6 §:n 2 momentin 14 kohdassa tarkoitetut paikallishallintoviranomaisen tehtävät
• peruskoululain 39 §:n 1 momentissa tarkoitetuista oppilaiden siirroista
• lukiolain 30 ja 30 a §:n sekä aikuislukiolain 21 §:n mukaisesti
• uskonnonvapauslain nojalla.

Muista virkateksteistä on poimittu tällaisia ilmauksia: törkeä tuottamus, korvausvelvollisuus, katsoa kohtuulliseksi, vastikkeeton tai alle käypää arvoa tapahtuva luovuttaminen, katsotaan tapahtuneen, jollei muuta näytetä, mikäli.

Lienee selvää, millaista vastausta nyt tarjoan otsikon kysymykseen: virkakieli on juristien ja lain kieltä. Monet virkatekstit rakentuvat todistetusti lakien ja asetusten varaan; monissa virkateksteissä on osia, jotka on lainattu suoraan lakiteksteistä; monissa virkateksteissä toistetaan muotoiluja, jotka ovat lakikielelle tyypillisiä.

Myös varsinaiset lakitekstit voi nähdä virkakielenä. Pohdin eräässä kirjoituksessani keskustelua autoverolaista. Tuossa keskustelussa törmäsivät monenlaiset tavat antaa merkityksiä todellisuudelle.

Ajatellaanpa tilannetta, jossa joku ostaa auton. Yksi kuvailee sitä näin: Se osti auton. Toinen kuvailee sitä näin: Luonnollisen henkilön taholta suoritettiin itsekantavalla korilla varustetun ajoneuvon hankinta.

Ehdotus sisälsi paljon lakitekstien tyypillisyyksiä:

• runsaasti viittauksia toisiin lakeihin ja asetuksiin
• käsitteitä ja luokittelua: verotusarvo, perusarvo, jäännösarvo, hankinta-arvo, tullausarvo ja mallinnettu arvo; ikähyvityskerroin, ikähyvityksen mallikohtainen mukauttaminen; tullikoodeksi, regressioanalyysi; ajosuorite, ajoneuvoluokka, tyyppihyväksyntä
• pitkiä sanoja, määriteketjuja, virkkeitä ja tekstejä; mutkikkaita sanajärjestyksiä ja informaatiorakenteita.

Ei ole ihme, että moni luki ehdotusta pitkin hampain. Ei ole kiva lukea autoverolakia, jos putoaa kärryiltä tai jos keittää yli.

Keskustelu ehdotuksesta laiksi autoverolain muuttamisesta laajeni keskusteluksi lainvalmistelun tasosta. Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen luki ministeriöille lakia siitä, että niissä tuotetaan epäselvää tekstiä.

Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kirsti Rissanen ehdotti käytännön toimia: Oikeustieteen opiskelijoille pitäisi opettaa myös lainvalmistelua. Lakiesitykset pitäisi käydä läpi ”tarkastuspisteissä”.

Keskusteluissa sivuttiin olennaista asiaa: laki on kieltä. Lain pitäisi olla vieläpä kieltä, jota muidenkin kuin juristien on mahdollista ymmärtää.

Asiantuntijoiden ja sisäpiirin vai kansalaisten ja demokratian kieltä?

Kenen kieltä virkakieli on? Esimerkeistäni käy ilmi, että virkateksteissä näkyy monien alojen ammattilaisuuksia: politiikan, hallinnon, talouden, markkinoinnin, lain. Muitakin ammattilaisuuksia niistä voisi poimia: (tieto)tekniikan, sosiaalityön, psykologian jne.

Pohtia sopii, onko virkakieli kenen tahansa kieltä, kaikkien kieltä vai ei-kenenkään kieltä. Tekstejä on nykytekniikalla helppo kasata toisista teksteistä: leikata palasiksi ja liimata yhteen. Tällä tavalla kasattujen tekstien ymmärtämistä ei helpota se, että yhden ja saman tekstin pitää sopia moneen käyttöön, erilaisille lukijoille.

Monesti julkiset virkatekstit ovat asiantuntijoiden ja sisäpiirin kieltä, vaikka niiden pitäisi olla kansalaisten ja demokratian kieltä:

• avointa 
• itsestään selvyyksiä purkavaa 
• rehellistä
• vuoropuheluun kannustavaa
• useita vaihtoehtoja esittävää
• moninaisuutta ymmärtävää
• tasa-arvoista
• tilanteen ja kulttuurin huomioon ottavaa.

Tavoitteena voi olla ”hyvä kieli”, vaikka hyvyyttä tai huonoutta onkin kielenkäytöstä puhuttaessa mahdotonta yksiselitteisesti arvioida. Yhden hyvä voi olla toisen huono.

Virkatekstejä tutkiessani olen päätynyt siihen, että kielen hyvyyttä voisi tarkastella kolmesta näkökulmasta:

1) kuinka hyvin tekstissä onnistutaan luomaan kuvaa todellisuudesta,
2) kuinka hyvin tekstillä tuotetaan toimivaa vuorovaikutusta ja 
3) kuinka hyvin onnistutaan siinä, että tekstistä tulee yhtenäinen merkityskokonaisuus.

Kaikille on mahdollista opettaa kriittistä lukutaitoa: taitoa avata erilaisten tekstien merkityksiä ja erottaa olennaiset viestit epäolennaisista, tärkeä vähemmän tärkeästä. Tällaista kansalaistaitoa tarvitaan nyky-yhteiskunnassa joka tapauksessa, onpa virkakieli millaista tahansa.

Mahdollista on myös yrittää parantaa virkatekstejä, tehdä niistä asiallisia, selkeitä ja ymmärrettäviä. Yksittäisiä virkatekstejä voidaan aina parantaa kielen- ja tekstinhuollossa, mutta huomattavasti vaikeampaa on muuttaa virkakulttuuria, työkäytänteitä ja organisaatioiden rakenteita, joista vaikeat tai ”huonot” virkatekstit kumpuavat.

Tekstit eivät ole koskaan irrallaan niistä tilanteista ja ympäristöistä, joissa kieltä puhutaan ja kirjoitetaan. Jos halutaan perustavasti muuttaa kielenkäyttöä, on muutettava myös jotain muuta, virkakulttuuria. Virkakulttuurin muuttamisen voisi aloittaa arkisesti – peiliin katsomalla, omia tekstejä avaamalla.