Hyvääkin parempaa tyylioppia

Takakannen esittelytekstin mukaan filosofian tohtori Hako toimi Helsingin teknillisen oppilaitoksen suomen kielen lehtorina. Tekstistä käy ilmi myös se, miksi tämä ”pirteä ja epäsovinnainen” kirja on tehty ja julkaistu:

Suomen kielen kirjallisen ilmaisun yleistasoa pidetään valitettavan alhaisena; erilaiset tyylisekoitukset, fraasit ja jopa epäonnistunut kuvakieli rehottavat.

Pätevistä tyyliopin oppikirjoista on toistaiseksi ollut puutetta – –.

Mikä kirjasta tekee virkistävän? Ehkä se, että kirjan tapa käsitellä kieliasioita tuntuu edelleen, no, epäsovinnaiselta. Kirjassa nimittäin ei ollenkaan kainostella ajatusta, jonka mukaan on hyvää ja huonoa kielenkäyttöä.

Samalla kielenkäyttäjille annetaan suorasukaista palautetta. Valtaosa kieltä julkisesti käyttävistä ihmisistä on kirjoittajan mielestä tylsiä:

Suomessa ovat sormin lueteltavissa ne julkisuuden kansalaiset, joiden puheet ja kirjoitukset eivät herätä ikävystymistä.

Osansa kritiikistä saavat poliitikot ja heihin epäkriittisesti suhtautuvat kansalaiset:

Monet kirjoittajat ja puhuja tajuavat kohteliaisuuden lukijoitaan ja kuulijoitaan kohtaan väärin ja tarjoavat heille lakastuneita kukkakimppuja. Tunnetusti politiikan ’kukkakauppiaat’ syyllistyvät tämänkaltaisiin väärinkäytöksiin. On tosin kansalaisia, joiden korvissa tyhjien tynnyreiden kolina ei tunnu vastenmieliseltä ja jotka kritiikittömästi omaksuvat kaiken kuulemansa. He ovat malliäänestäjiä, uskollisia kannattajia, tahdottomia robotteja, mainosmiesten vakiouhreja.

Kielenkäytössä piilee Haon mukaan vaaroja:

Yhtä vaarallista kuin langeta fraaseihin, yhtä tyylitöntä on sivistyssanojen ylenpalttinen tai suorastaan väärä käyttö. Jopa kansanpalvelijat, tunnetut ja tunnustetut kirjallisuudenarvostelijat nukahtavat aika ajoin – –.

Hako puhuu siekailematta ”kirjoittajan sanavaraston vajavuudesta tai ajattelun laiskuudesta” ja ”arvostelukyvyttömyydestä”. Hän kirjoittaa ”tyylirikoista”, ”hienostelusta”, ”muodin orjista” (muoti-ilmausten käyttäjät), ”kielikorvamme tylsistymisestä”. Hän teilaa svetisismit, puolivillaiset partisiipit, substantiivitaudin, muukalaisuuksiin houkuttelevat vertailuasteet, harhateillä olevat adessiivit, kömpelöt komitatiivit ja niin edelleen.

Hako selostaa sumeilematta, mikä on oikein ja mitä pitää tehdä. Häntä harmittaa moni asia, esimerkiksi lyhenteiden yleistyminen:

Yhä enemmän turvaudumme mukavuudenhalussamme arkissävyisiin lyhenteisiin; meistä on tullut lyhentämismielisiä.

Vaarallinen sananvapaus -luvussa Hako muistuttaa siitä, että sanajärjestyksen ”suomaa vapautta pitää käyttää hyväksi”. Tämän vapauden käyttämättä jättäminen on järjetöntä:

– – on sulaa laiskuutta tyytyä tavanomaisimpaan lauseenrakenteluun. Syntyy kansakouluasteen kynänjälkeä, ns. robottitekstiä.

Kieli on monella tavalla käyttäjälleen ja koko kieliyhteisölle ongelma:

Suomalaista yhteiskuntaa vaivaa pöhösanaisuus. Aineenkirjoittajista julkisen sanan viljelijöihin suositaan suulautta ja pitkäpiimäisyyttä. Tekstiä tilkitään lauseita hataroittavilla turhilla sanoilla.

Pahimmillaan kirjoitukset täyttyvät ”mammuttivirkkeistä”. Hako antaa esimerkkejä lehti- ja viranomaisteksteistä, joissa pidetään kiinni ”yhden virkkeen periaatteesta”, käytetään ”salakieltä”, kirjoitetaan ”virkelonkeroita”, tarvotaan ”mittaamatonta sanasuota” ja tuotetaan ”raskassoutuista tekstiä” sekä ”protokollatyyliä”.

Mitähän Hako kirjoittaisi nykykielestä? Ja millä tyylillä?

Olen varma, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei vuoden 2015 Hyvääkin parempaa suomea -kirjasta puuttuisi. Tarkkanäköisenä ja tietäväisenä sekä vahvasti asiaansa ja asiantuntemukseensa luottavana kirjoittajana Hako todennäköisesti panisi halki, poikki ja pinoon nykymaailman tyylikkyydet ja tyylittömyydet.

Oman osansa saisivat varmasti niin some, klikkijournalismi kuin kuuma kansalaiskeskustelukin. Tiukalta kritiikiltä tuskin pääsisivät pakoon sen enempää kapulakieleilijät kuin ympäripyöreilijätkään. Jännittävää olisi lukea, miten Hako suhtautuisi nykyisiin kielenohjailun linjauksiin ja niiden esittämisen tapoihin.

Idealistinen ja optimistinen ajatus kielen hyvyydestä kannattelisi edelleen kokonaisuutta. Tavoitteet olisivat korkealla, aivan vuoden 1963 tapaan:

Moni lukijoista kirjoittaa varmasti hyvää suomea. Mutta vain paras on kyllin hyvää.

Välillä tuntuu, että nykyisessä maailmanmenossa kielenkäytön hyvyys, sanoisinko tekstin estetiikka, ei enää ole ensimmäisiä ajatuksia, kun tekstejä tehdään. Tärkeämpiä asioita ovat nopeus,  huomioarvo ja laaja levikki. Tyyliarvoista arvokkain on monessa tapauksessa – tyylittömyys.

Matti Hako. Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. 

Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa