28.11.2012 15.28
Suomentaja sorvin ääressä
Raotanpa vähän ovea suomentajan arkeen.
Vastikään on ilmestynyt suomennokseni Julian Barnesin teoksesta The Sense of an Ending/ Kuin jokin päättyisi, jossa vanheneva mies kelaa nuoruutensa tapahtumia uuden todistusaineiston valossa. Päältä katsoen yksinkertainen käännettävä, mutta niin vietävän tarkasti kirjoitettu että suomentaja sai paiskia tosissaan töitä. Tässä pikku katkelma, ensin raakakäännös, sitten painoon päätynyt. Lopuksi kommentteja tekemistäni ratkaisuista.
Sitten ajattelin vielä Adriania. Alusta asti hän oli ollut tarkkanäköisempi kuin me muut. Kun me hellimme itseämme nuoruuden alhoissa ja kuvittelimme että rutiininomainen tyytymättömyytemme oli omaperäinen vastaus ihmisen tilaan, Adrian tähysi jo pitemmälle ja laajemmalle. Hän koki elämänkin kirkkaammin - jopa, ehkäpä nimenomaan, kun päätyi siihen ettei se ollut vaivan arvoinen. Häneen verrattuna minä olin aina ollut tavallinen tallaaja, joka ei oppinut paljonkaan niistä harvoista opetuksista joita elämä tarjosi. Omalta kannaltani katsoen minä tyydyin elämän realiteetteihin ja alistuin sen välttämättömyyksiin: jos näin niin sitten noin, ja niin kuluivat vuodet. Adrianin kannalta nähtynä minä luovutin, lakkasin tutkimasta omaa elämääni, otin sen vastaan sellaisenaan. Ja niin minä ensimmäisen kerran aloin tuntea yleisempääkin katumusta - se oli jotakin itsesäälin ja itsevihan väliltä - koko elämästäni. Alusta loppuun. Olin kadottanut nuoruuteni ystävät. Olin menettänyt vaimoni rakkauden. Oli hylännyt kunnianhimoiset haaveeni. Olin pitänyt tärkeänä ettei elämä vaivaa liikaa ja onnistunut - ja että se oli säälittävää. Keskiverto, olin ollut keskiverto siitä lähtien kun koulu loppui.
Sitten ajattelin vielä Adriania. Alusta asti hän oli aina ollut tarkkanäköisempi kuin me muut. Kun me hekumoimme nuoruuden murheenalhoissa ja kuvittelimme, että jatkuva nurina oli omaperäinen asenne ihmisenä olemiseen, Adrian tähysi jo etäämmälle ja laajemmalle. Hän myös koki elämän kirkkaammin - jopa, ja ehkä nimenomaan, kun päätyi siihen, ettei se ollut vaivan arvoinen. Häneen verrattuna minä olin aina ollut tavallinen tallaaja, joka ei osannut ottaa oppia elämän antamista harvoista läksyistä. Omalta kantiltani katsoen minä olin tyytynyt elämän realiteetteihin ja alistunut sen välttämättömyyksiin: jos tämä on näin niin tuo on sitten noin, ja niin olivat vuodet kuluneet. Adrianin kannalta nähtynä minä olin luovuttanut, jättänyt tarkastelematta kriittisesti omaa elämääni, ottanut sen vastaan sellaisena kuin se eteen tuli. Ja nyt aloin ensimmäisen kerran tuntea yleisempääkin katumusta - jotakin itsesäälin ja itsevihan väliltä - koko eletystä elämästä. Alusta loppuun. Olin hukannut nuoruuteni ystävät. Olin menettänyt vaimoni rakkauden. Oli hylännyt kunnianhimoiset haaveeni. Olin karttanut elämässä kaikkea riesaa ja onnistunut - ja voi miten säälittävää se oli. Keskinkertaisuus, olin ollut keskinkertaisuus siitä lähtien kun koulu loppui.
aina /vaikea selittää miksi tämä lisäys minusta tekee lauseen tajuttavammaksi
hellimme itseämme nuoruuden alhoissa – hekumoimme nuoruuden murheenalhoissa / suomessa on hyviä verbejä korvaamaan kömpelöitä itselleen/itseään -rakenteita, 'murheenalho' tuttu suomen sana
rutiininomainen tyytymättömyytemme – jatkuva nurina /rytmisesti napakampi, sattuva suomen sana
vastaus
ihmisen tilaan – asenne
ihmisenä olemiseen / päädyin
selittämään näin alkutekstin termin 'human condition'
pitemmälle
– etäämmälle
/ tarkempi
suunta
koki
elämänkin – myös
koki elämän /
painotus parempi näin
jopa,
ehkäpä – jopa,
ja ehkä / äännetoiston
välttämiseksi
ei
oppinut paljonkaan niistä harvoista opetuksista joita elämä
tarjosi – ei
osannut ottaa oppia elämän antamista harvoista läksyistä /
tiiviimpi,
sattuvampi,
'läksyt'
hyvä suomen sana
kannaltani – kantiltani / toiston välttelyä
tyydyin – tyytynyt/ alistuin – alistunut/ kuluivat – kuluneet / suomen aikamuotojen hierarkia
jos näin niin sitten noin – jos tämä on näin niin tuo on sitten noin /laajennettu ymmärtämisen helpottamiseksi
luovutin, lakkasin tutkimasta – olin luovuttanut, jättänyt tarkastelematta /aikamuoto, täsmällisemmin sanottu
sellaisenaan – sellaisena kuin se eteen tuli / laajennettu lukukokemuksen helpottamiseksi
Ja niin minä ensimmäisen kerran aloin – Ja nyt aloin ensimmäisen kerran /ajanilmausta tarkennettu, suomalainen sanajärjestys
se oli jotakin – jotakin / turhaa sälää poistettu
koko elämästäni – eletystä elämästä / tarkennettu
kadottanut – hukannut / emotionaalisesti painokkaampi
pitänyt tärkeänä ettei elämä vaivaa liikaa – karttanut elämässä kaikkea riesaa / vetelä ilmaus napakammaksi, tehokas suomen sana
että se oli säälittävää – voi miten säälittävää / makuasia?
keskiverto – keskinkertaisuus / parempi suomen sana
Lukija voi toki olla eri mieltä yksityiskohdista, mutta toivon voineeni välittää jotakin siitä, miten työtäni teen. Vieraan kielen jälkien perkaaminen pois tekstistä, merkitysten tarkentaminen, suomen kielelle ominaisten ilmaisujen löytäminen, painotukset, rytmi, siinä sitä puuhaa riittää. Korjausten määrä ei ole tässä pätkässä mitenkään poikkeuksellinen.
Palaa otsikoihin | 12 puheenvuoroa
Jos kääntäjä ei osaa sanoa, miksi hän lisää käännökseen sanan, jolla ei ole vastinetta alkutekstissä, niin a) pitikö se lisätä ja b) miksi hän kertoo asiasta julkisesti, kun ei kuitenkaan selitä ratkaisuaan?
Mistä "alho" on repäisty? Ei se ainakaan ole normaalia nykysuomea. Ja mistä murhe tulee mukaan? Miksi kielen normien vastainen kirjoitusasu "murheenalho"?
En tiedä, mitä alkutekstissä on, joten en tiedä, miten hyvä vastine "hellimme itseämme" on. Mutta "hekumoimme" on ainakin jotain ihan muuta.
Ei siis vakuuta ollenkaan.
Tuossa muuten näytti olevan virhe (sama sekä raakaversiossa että lopullisessa): "Oli hylännyt kunnianhimoiset haaveeni." - Toivottavasti tuo väärä persoonamuoto ei ole päätynyt painettuun tekstiin.
Jos mukaan olisi liitetty myös alkukielinen katkelma, jotkut lukijat ehkä pystyisivät arvioimaan valintoja vertaamalla vaihtoehtoja alkutekstiin. Miten on, estävätkö tekijänoikeudet panemasta blogiin näkyville kyseistä katkelmaa alkutekstistä?
Yhtä kaikki, teos vaikuttaa jo tuon näytteen perusteella niin kiintoisalta, että se täytyy lukea kokonaan.
Kuitenkin, jos mahdollista, olisi mukava tietää, miten seuraava Adrianin repliikki kuului alkukielisenä: ”Että minä vihaan sitä, miten englantilaiset eivät ole vakavissaan vakavissaan. Siis todella vihaan.”
Esimerkiksi ”jopa, ehkäpä” ei ole suoraa kääntämistä (eihän englannissa ole sanaa, joka suoraan vastaisi sanaa ”ehkäpä”), vaan liitteen ”-pä” on kai kääntäjä kirjoittanut tyylisyistä. Jos hän sitten myöhemmin poistaa sen, ei asiasta kannattaisi kirjoittaa Tärkeää Huomiota, ja ihan tarpeetonta on tuoda sen korvikkeeksi ja-sana.
Sitä paitsi jos ”jopa, ehkäpä” sisältää jonkun mielestä äännetoistoa, on parempi tarkistuttaa kielikorva kuin muuttaa tekstiä. Toistoahan on tässä vain yhden äänteen (p) toistuminen peräkkäisissä sanoissa. Jos kaikki sellainen tautofonia poistetaan kielestä, niin eipä potilaasta jää jäljelle paljoakaan.
Then I thought more about Adrian. From the begin-ning, he had always seen more clearly than the rest of us. While we luxuriated in the doldrums of adolescence, imagining our routine discontent to be an original response to the human condition, Adrian was already looking farther ahead and wider around. He felt life more clearly too – even, perhaps especially, when he came to decide that it wasn’t worth the candle. Compared to him, I had always been a muddler, unable to learn much from the few lessons life provided me with. In my terms, I settled for the realities of life, and submitted to its necessities: if this, then that, and so the years passed. In Adrian’s terms, I gave up on life, gave up on examining it, took it as it came. And so, for the first time, I began to feel a more general remorse – a feeling somewhere between self-pity and self-hatred – about my whole life. All of it. I had lost the friends of my youth. I had lost the love of my wife. I had abandoned the ambitions I had entertained. I had wanted life not to bother me too much, and had succeeded – and how pitiful that was. Average, that’s what I’d been, ever since I left school.
ja vielä Ekan Erkin pyynnöstä:
I hate the way the English have of not being serious about being serious. I really hate
it.’
Sama alkutekstissä: ”Det var hemskt”, säger hon, ”att komma in i huset och se att han bodde som i ett skogshuggarläger...”
Romaani sijoittuu ajallisesti 1940-luvulle. Sana ”metsuri” syntyi tiettävästi jo 1950-luvulla, mutta yleiseen käyttöön se tuli vasta 1970-luvulla. Sitä ennen puhuttiin metsätyömiehistä ja jätkistä. (Wikipedia.)
Minua ei olisi häirinnyt, jos suomennoksessa olisi puhuttu ”metsurien leirin” sijaan vaikkapa ”tukkikämpästä”.
"Puunhakkaajien leiri" olisi ollut sananmukainen, "tukkikämppä" tai "tukkilaiskämpä" kuulostaisi siltä mitä tarkoitettiin.
Tässä aloin miettiä, onko tuo se ilmaus mitä siitä tukkikämpästä käytettiin ruotsiksi?
On tietysti hiukan epäreilua, kun kääntäjän on nopeasti tejhtävä tuhansia ja taas tuhansia päätöksiä, ja me tartumme siihen yhteen lipsahdukeen ja retostelemme sitä innolla.
Ilmaus ”metsurien leiri” (skogshuggarläger) esiintyy kirjan alkupuolella, ja sen sanoo henkilö, joka tuskin tuntee kovin hyvin metsätyöalaa. Kyse voi vallan hyvin olla hänen omasta puheenparrestaan, mene ja tiedä.
Kaiken kaikkiaan kirja on niin vaikuttava ja tunnelma vain tihentyy loppua kohden, että tuskin olisin ottanut tuota yksityiskohtaa edes esille, jos olisin ollut lukemisessani pidemmällä.