Kielioppivirheitä on, myönnetään, mutta monet noista kömpelyyksistä kuvaavat hyvin kirjan hahmojen kömpelyyttä. Sanat ovat osittain vanhahtavia, ja toisaalta kuvatut ihmiset eivät arkiaskariessaan tai sotatouhuissaan olleet kauhean kirjallisia. Vähän keekoileva ja kömpelö ilmaisu sopii minusta hyvin näille tyypeille. Vähän vieraina ja kankeina ne olivat minusta uskottavaa kerrontaa ja varsinkin takinkääntäjä-raportoijan mukamas asiallista kirjallista esitystä. Jos lukee vaikkapa sotapäiväkirjoja tai vastaavia aikalaiskirjoitelmia - joita tuottivat muut kuin varsinainen sivistyneistö - eikö se tällaista olisi saattanut hyvinkin olla? En tiedä mutta minusta kirja oli hyvä.

Mielenkiintoinen kirjoitus.

Olen hitusen eri mieltä - tosin vain hitusen.

Kaunokirjallinen teksti antaa vapauksia. "Kuulin soran sanoissani" ja "epävarma sydämensä kulusta" tuntuvat minusta sopivilta ilmauksilta.

Sen sijaan omituiset sanajärjestykset, vääränlaiset rinnastukset ja oudot personifioinnit ovat myös minusta epäonnistuneita.

Ollaankin kiintoisan kysymyksen äärellä: mitä kaunokirjallisen teoksen kustannustoimittajan pitää viilata teoksesta kuntoon? Tämä on kysymys, johon vastataan yleensä vain hyvin ylätasolla eikä kukaan ole valmis antamaan suoraa vastausta.

Tuossa viimeisessä lauseessa olikin jo viittaus kustannustoimittajaan, jota olisi tarvittu - sellaista jolla on hiukset napakalla nutturalla ja punakynä kädessä.

Olen joskus ennenkin törmännyt siihen ilmiöön että nimeä saaneen kirjailijan teokset ovat luvattoman huolimatonta työtä - joko kustannustoimittaja ei ole teosta nähnytkään tai tämä ei ole uskaltanut sanoa painavaa sanaansa siitä mitä eteen on tullut. Ja niinpä päästetään ulos puolivalmis tekele.

No jaa, ehkä on kömpelöä ehkä ei, so not? Voihan olla tarkoituksellistakin, tehokeino.

Jos minä saisin kirjalleni sadantuhannen kappaleen menekin, naureskelisin virtuaaliseen partaani lukiessani kritiikkiä, jonka ydin on ”Väärin menestytty!”

Jos joku tietää kovin tarkkaan, miten kirja pitäisi kirjoittaa, miksi hän ei kirjoita kirjoja vaan kritiikkejä? Loistavan kritiikin kirjoittaminen on vähän kuin kertoisi, miten totossa voitetaan omaisuuksia, mutta ei itse totoaisi.

Kun nainen menestyy, hän menestyy aina väärin ja sitten ruvetaan hakemaan suurennuslasin ja pinsettien kanssa virheitä ja mokia. Mikähän tämän blogikirjoituksen perimmäinen tarkoitus oli?

Kas juuri näin. Eiväthän ne miljoona kärpästä voi olla väärässä. Hyvä kirja on sellainen joka myy, viis sisällöstä?!

K. Juvan kirjoitus ei nähdäkseni edes pyri olemaan varsinaista kirjallisuuskritiikkiä, s.o. tarkastelemaan teosta taiteellisena kokonaisuutena, vaan hän vain puuttuu teoksen hämmentävään kieleen. En ole lukenut teosta, mutta kieltämättä Juvan poimimat esimerkit vaikuttavat oudoilta, ja olen useimmista kohdista samaa mieltä. (Minusta ne "jalat" ja "aivot" kyllä aivan helposti hahmottuvat eri henkilön ruumiinosiksi.)

Skribentti ja Reino: Eihän Juva tässä tuomitse kirjan menestystä, hänhän toteaa heti alussa, että "se onkin monin tavoin hieno kirja tärkeästä aiheesta". Tämä on kieliblogi, jossa keskitytään nimenomaan kieleen ja kielenkäyttöön.

Toivottavasti kirjallisuutta on yhä sallittua tarkastella myös tästä näkökulmasta... Vai so not?

Tarina vetää, joten haitanneeko tuo, jos joku on sanonut, että kirja on vaikea, työläs lukea, että jokin tökkii?

("Tarina vetää", hmm, minne?) ("Jokin tökkii", hmm, tökkii mitä?)

Kielellilen tarkkuus, joka vie mielikuvat sinne, minne pitää, eikä sinnepäin, on varmaan toivottava ominaisuus.

(Hmm... Toisaalta... "Vie mielikuvat", siis miten niin vie? "Sinne, minne pitää", kuka määrää minne pitä? Sanat ja imaisut tuottavat mielikuvia, mutta mikähän ajattelupoliisi sitäkin valvoo, että lukijan mielikuvat ovat juuri oikeanlaisia?)

Tuo "väärin menestytty" oli hyvä! Palvotut kansainväliset kirjailijat tuotteistavat menestystään reseptillä, jota Oksanenkin nyt käyttää, mutta sehän ei meille sovi.

Siinä voi sitten turvautuaniinkin vanhahtavaan menetelmään kuin virhelistoihin kirjailijan kielestä.

Juvan kritiikki osuu oikeaan. Esimerkeistä varsinkin "hyppivä ruumis" on hilpeä. Olipa Oksasen teoksilla mitä ansioita tahansa, niin ainakaan ne eivät ole kielellisiä.

Tällä hetkellä Suomessa kuitenkin kuuluu olla sitä mieltä, että Sofi Oksasen kynästä valuu vain hunajaa. Kaikki muut mielipiteet ovat vääriä. Ja kyllä fakta on aina ollut tämä: jos kirjan kieli on hyvää, se on kirjailijan ansiota, mutta kun se on huonoa, se on kustannustoimittajan vika.

Tuskin tässä kukaan on sitä mieltä, että Oksanen on "menestynyt väärin". Puhdistus on loistava kirja. Kyse on siitä, että uusimmassa kirjassa on omituisia kielellisiä valintoja, joita ei pitäisi olla Suomen ykköskirjailijan teoksessa.

Kyyhkyset-kirjan myynti vetää Puhdistuksen menestyksen takia. Jos Oksasen kirjat ovat jatkossa Kyyhkysten tapaan kielellisesti omituisia ja rakassoutuisia, lukijat kyllä äänestävät ostokäyttäytymisellään.

Minusta kirja voisi tähdätä sekä taiteelliseen ansiokkuuteen että kielelliseen täsmällisyyteen.

Kersti Juvan poiminnot ovat järkeenkäyviä oikeastaan siksi, että menekkiteokselta lukija yleensä odottaa myös kielellistä viimeistelyä. Kuten huomataan, monia lukijoita häiritsee tekstin ajoittainen kömpelyys.

Kaikesta tästä voikin päätellä, että kirja olisi vielä parempi, jos se olisi kielellisesti osuvampi.

Kaikki tätä blogia lukevat luultavasti tietävät että kustantamoissa aikataulut on vedetty niin tiukalle ettei toimittajilla ole enää aikaa tehdä sitä mitä heidän oikeastaan pitäisi tehdä eli toimittaa. Samanlaisia virheitten ja kielellisten kömmähdysten listoja voitaisiin laatia mistä kirjasta tahansa. Myös käännöksistä. Ja varsinkin niistä.

Hiidenkivi-lehden viime numerossa elokuvakriitikko teilaa ensin Oksasen romaanin ja sitten siitä tehdyn elokuvan. Jos painettu lehti lakkaa ilmestymässä, polemiikki jatkunee muilla foorumeilla netissä.

Minusta on hyvä juttu, että joku auktoriteetti sanoo kirjan kielen olevan huonoa. Kotona yksinään lukiessa on helppo miettiä, että vika kai on vain omassa huonossa kielitajussani ja että kyllä kai kaikki muut pitävät tämän kirjan kieltä hyvänä.

"vatsahappojen katkuinen oksennus (vatsahappojen oksennus?)"

(vatsahappojen katkuinen) oksennus

Ei se nyt ihan noin vaikeaa pitäisi olla (suomenkielen lukeminen)

Tässä se että S.Oksanen ryhtyi omaksi kustantajakseen?

Taiteilijaprofessori Juva on nyt ruvennut paavillisemmaksi kuin paavi itse.

Meitä ylioppilastutkintolautakunnan töihinsä kutsumia äidinkielen sensoreita pidetään tiukkapipoina, mutta emme me (sic! - ylimääräinen "me") sentään Juvan purismiin yllä.

Juvan esimerkit ovat kontekstistaan irrotettuja yksittäisiä lauseita ja virkkeitä. Niistä käy kumminkin ilmi se, että kyseessä on yl. ns. minäkertoja. Tämmöinen kertoja on kertojuutensa lisäksi kertomuksen henkilö. Hänellä voi siis olla juuri hänelle ominainen tapansa käyttää kieltä. Hänen kielenkäyttönsä on siten osa henkilöhahmon rakentamisen strategiaa.

En nyt - luettuani vastikään n. 1600 äidinkielen kokeessa tuotettua kirjoitusta - jaksa mennä yksityiskohtiin.

Mutta (apua! - mutta-alkuinen virke?) sen sanon, että useimmissa Juvan esittämissä "virheissä" en näe minkäänlaista virhettä. Niissä on kyse enemmänkin minäkertojan ilmaisutavasta, joka taas rakentaa (minä)kertojasta teoksen henkilöä.

Lyriikka vallankaan ei kielensä puolesta saisi Juvalta muuta kuin reput. Sen kieli kun on täysin Juvan laatimista säännöistä piittaamatonta. On sitten onnistunutta tai ei (voi kauheeta, tuli vaillinaisen virke!). Se kieli. Siinä runossa.

Tuskin maltan odottaa, että pääsen ruotimaan Juvan käännöstä samalla puristisella asenteella, jota hän itse
soveltaa.

No, en rupea - ainakaan ilmaiseksi.

Melkein ex officio, koska sensori puolustaa suhteellisuusdentajua kaikissa kieleen liittyvissä jupakoissa.

Sisältö ratkaisee, kieli on (vain) kulkuneuvo, väline ilmaista se minkä haluaa ilmaista. Jos jonkun lukijan milestä jokin ilmaisu on kökkö tai joku pilkku on väärässä paikassa tai on ontuvia ilmaisuja, niin mitäs sitten? Putoaako taivas niskaamme vai mitä tapahtuu?

James Joycen kirjoittaman romaanin Ullyseuksen ekassa painoksessa oli jokaisella sivulla valtava määrä virheitä jotka korjattiin seuraavissa painoksissa.

Sitä paheksuttiin suuresti juuri siksi. Huonoa kieltäkin kirjoittaa. Pyh ja pah.

Kuinka kävi?

Analysoijan seula on ollut turhan tiukka, mikä syö sen uskottavuutta, mutta ei voi välttyä vaikutelmalta, että kieli on kömpelöä. Sananvalintojen ja lauseiden kömpelyys ei rajoitu ensimmäisiin sivuihin. Jälki kertoo kiireestä ja ulkopuolisen toimitustyön puutteesta. Puhdistushan kävi läpi monta toimitusvaihetta, kun sitä harjattiin ensin teatterissa. Kyyhky-kirjalla on monia ansioita, mutta on ymmärrettävää, että kun Oksasen kieltä erityisesti kiitetään (ehkä yrittäen peittää sitä tosiasiaa, että hänen menestyksensä etenkin ulkomailla johtuu suureksi osaksi aiheesta), siltä sopii odottaa myös laatua. En ole samaa mieltä siitä, että kielen kömpelyys johtuu minäkertojasta, joka on kömpelö kielenkäyttäjä. Kirjaililjalle ei pidä kuvitella tällaista tavoitetta, jos sitä ei tue mikään muu kuin halu selittää kömpelyys parhain päin. Sovituksen kertojista kukaan ei osoita sisäisessä äänessään kielellistä puutteellisuutta, vaikka sellaisen piirteen voisi heille hyvin kuvitella. Ei ole mollaamista eikä kateutta tarkastella teoksen kieltä aidon kriittisesti. Ketään ei pitäisi nostaa niin korkealle jalustalle, että hän on kritiikin yläpuolella.

Nimim. "kotuksen lukija" kirjoitti: "Sisältö ratkaisee, kieli on (vain) kulkuneuvo, väline ilmaista se minkä haluaa ilmaista." Tämähän on ikiaikainen tapa puolustella huonoa puhetta tai kirjoitusta, ikään kuin sisältö olisi jokin olio, joka voi liihoitella suoraan kirjoittajan Mielestä lukijan Mieleen kulkematta kielen kautta.

Kieltä kohtaan esitetty kritiikki pitää kohdata reilusti kielen tasolla. Tässä tapauksessa kritiikki oli kyllä vain murinaa siitä, että kirjoittaja oli kirjoittanut toisella tyylillä kuin kirjoittaja kirjoittaisi.

Viittaukseen "James Joycen kirjoittaman romaanin Ullyseuksen ekassa painoksessa oli jokaisella sivulla valtava määrä virheitä jotka korjattiin seuraavissa painoksissa" voi viitata kintaalla jo siksi, että mitään lähdettä väitteelle ei esitetä ja lyhyessä kirjan nimessäkin on kolme virhettä.

Sen sijaan väitteeseen "Sitä paheksuttiin suuresti juuri siksi" on syytä todeta, että se on silkkaa puppua. Ulyssesta paheksuttiin sen säädyttömyyden takia. Jälkimaailman viisaudella asiaa katsottaessa sellainen paheksunta epäilemättä lisäsi menekkiä ja vaikutti osaltaan siihen, että sekopäisestä tekeleestä, jonka vain harva jaksaa lukea, tehtiin tietyissä piireissä "mestariteos".

Ulysseshan kuuluu, kirjojen "Odysseia", "Alastalon salissa" ja "Mein Kampf" ohella, niihin kirjoihin, joissa ei ole mitään tolkkua, mutta joissakin piireissä kuuluu t. on kuulunut asiaan esiintyä kuin olisi lukenut sen ja ymmärtänyt sen syvällisen sanoman. Vrt. keisarin uudet vaatteet.

Onkohan sentään vaatimuksissa jokin pieni ero, jos puhutaan toisaalta "Suomen ykköskirjailijasta" ja toisaalta abiturienteista?
Pilkuista ei muuten puhunut kukaan. Eikä lyriikasta. Eikä vaillinaisista tai mutta-sanalla alkavista virkkeitä. Vaan enimmäkseen lauserakenteesta. Lauseen ja sanajärjestyksen(!) pitää olla sellainen, että lukija lukee ensilukemalta oikein. Ei "vatsahappojen katkuinen oksennus" vaan vatsahappojenkatkuinen oksennut tai mieluiten vatsahaponkatkuinen.
Ja kun kirjassa on ainakin kaksi minä-kertojaa, miksi molempien kielitaju on vajavainen?
Puhdistus oli loistava, Minne kyyhkyset katosivat on korkeintaan keskinkertainen. Sekä rakenteeltaan että varsinkin kieleltään.

Kommentissani puhuin Sovituksesta, kun tarkoitus oli mainita Puhdistus. Toivottavasti sanottu sentään tuli selväksi.

Kommenttisi voi jättää omaan arvoonsa jo sillä perusteella että väität, mitä ilmeisimmin kirjaa lukematta, ettei "Alastalon salissa" ole mitään tolkkua. Se, ettet jaksa lukea -tai et ymmärrä- yhtä suomen kirjallisuuden hienoimmista teoksista, kertoo ikävää pelkästään itsestäsi.

Eikä "Alastalo" ole edes vaikea. Selkeärakenteista suoraa proosaa. Sen verran se lukijalta vaatii, että osaa asettua 1800-luvun lopun isomman maalaistalon salin tunnelmaan. Ja sitten antaa vain tekstin viedä.

Joycen Odysseuksen lukeminen taas kannattaa aloittaa uusimmasta suomennoksesta, jos ei kielitaito ja irlannin historian tuntemus riitä alkukielellä lukemiseen. Saarikosken suomennoksesta ei teoksen idea avaudu lähellekään niin helposti kuin Lehdon, jossa ei ole oikein muuta vikaa kuin käsittämätön uuden persoonapronominin keksiminen suomeen, joka vaikutti läpi teoksen aivan turhalta kikkailulta.

Hitleristä en sano mitään, kun en ole "Taisteluani" lukenut. Mutta aika omaperäisen päättömänä pidän silti sen vertaamista kotimaisen ja maailmankirjallisuuden huippuihin.

Itse aiheesta; komppaan muutamaa edeltävää kommentoijaa, että vähän turhan tiheällä seulalla Juva Oksasen tekstiä mielestäni kuurnii.

Lähes kaikki kirjasta otetut esimerkit olivat ihan kohtalaisen kiinnostavia, ja ainakin täysin ymmärrettäviä lauseita, Juvan korjaukset taas latteita ja usein merkitys vielä muuttuu kokonaan toiseksi.

Mutta ei se mitään. Olen surrut vuosia sitä, miten latteaksi Kersti Juva käänsi Dorothy L. Sayersin Gaudy Night -dekkarin. Alkuteoksen ilmeikkäästä kielestä ja leikkisyydestä ei jäänyt oikein mitään jäljelle. On huojentavaa huomata, että ilmeisesti se ei ollut henkilökohtainen kommentti Sayersiä vastaan, vaan Juvalle ominainen käsitys kielestä.

Hei, kiva, tämän leikin minäkin osaan!

Oksanen: sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa (Juva: se, mitä) Irja: Oksasen tekstissä ei ole virhettä, näin voi hyvin sanoa. Juvan ehdotus muuttaa sisältöä, ikään kuin sanojalla olisi jokin ennalta määrätty lause, joka tällaisessa tilanteessa aina pitää sanoa, Oksanen ehdottaa, että sanottavana voi olla monenlaisia asioita. - Tämä onkin ehkä avainrepliikki; ilmeisesti Juva ajattelee, että tekstin etenemiselle on olemassa vain se ainoa vaihtoehto?
Oksanen: Kuulin soran (?) sanoissani ja sain vedenkilon nousemaan hänen silmiinsä, sen saman vedenkilon joka oli huojuttanut minua usein ja tehnyt järkevästä mielestäni kaarnaveneen, kevyesti heilutettavan. Nyt se keinui laineissa jotka kävivät hänen silmänurkissaan. (silmien vedenkilo huojuttaa mielen kaarnavenettä.?) Irja: No, pitkä ja polveileva, mutta täysin ymmärrettävä lause. Sanoissa oleva sora on havainnollinen, ei asiatekstiin sopiva, mutta tämä on kaunokirjallisuutta.
Olin yhä epävarma hänen sydämensä kulusta (?)
--- kun kuulin hänen paenneen venäläisten lähestyessä Armien taloon (po. Armien taloon venäläisten lähestyessä). Irja: Jep, tuossa oli viitatussuhdevirhe.
Se ei ollut luotettava talo meille, metsä oli parempi (parempi mikä?) Irja: Kieltä voi käyttää noinkin, vertailun kohde on parempi-lauseen edellä.
Olin onnistunut pelastamaan hänet jälleen, mutta sen jälkeen kun hän astuisi edessämme siintävälle tielle, en pystyisi häntä suojelemaan (kankeaa ja paperista kieltä. Miksi siintävä?). Irja: Paperisuus on nähdäkseni tässä aika tavalla makuasia. Miksi siitä moititaan, kun heti perään Juva valittaa siintävää? Miettikää kaukaisuudessa siintävää tietä.
Hänen ulos puhaltamansa viima yritti horjuttaa päätöstäni (kömpelö rakenne ja kummallinen personifikaatio: viima yritti) Irja: Sama ilmiö: ensin Juva valittaa, että rakenne on kömpelö, ja samaan hengenvetoon valittaa, että tehokeinona varsin vaikuttava viima ei saisi yrittää mitään. Voin hyvin kuvitella, miten ihmisen kylmä henkäys hoitelee omia asioitaan.
Hän hypisteli saapashousujaan värisevin liikkein (vapisevin käsin?) Irja: kyllä ihmisen tai eläimen liikkeet voivat olla väriseviä. Vapisevin käsin on kulunut ilmaus, miksi se tähän pitäisi vaihtaa?. kasvoillaan taisteluun sopimaton väri (?). Irja: Todella, väriä ei selitetä. Onpa kerta kaikkiaan kiusallista. Nyt emme koskaan saa tietää, onko väri valkea, punainen vai harmaa?
Vasta äsken olimme olleet kouluttautumassa Suomessa ja olin huolehtinut hänen pärjäämisestään kuin lapsen, taistelussa tilanne oli toinen (sotkuinen virke). Irja: Jep, tämä virke olisi varmaan hyötynyt pätkimisestä tai järjestelystä.
--- tempaisin käteeni yhden saappaan varresta ja sormeni näkivät (outo personifikaatio) Irja: Tämä ei sopisi asiatekstiin. Kaunokirjallisessa tekstissä ilmaisu on varsin vangitseva. Oletteko koskaan pidelleet saapasta varresta kiinni ja tunteneet sen pyörivän voiman?sen jo pyörivän ilman läpi.
--- viha naulasi heidät hetkeen, jolloin tuli avattiin (mitä tämä tarkoittaa?) Irja: Juva ei ilmeisesti ole koskaan ollut todella peloissaan tai raivoissaan? Adrenaliini, jos sitä on tarpeeksi paljon, pysäyttää ihmisen paikalleen pelästymisen hetkeen.
Käsivarteni lihakset tärisivät lähettämistäni luodeista (luodit lähetetään?) Irja: Ampuja lähettää luodit aseestaan, kirjaimellisesti.
Kun jalkani tottuivat paikalla oloon eivätkä hylsyt enää sataneet tantereelle (po. hylsyjä) Irja: On yhtä oikein sanoa "eivätkä hylsyt enää sataneet tantereelle" kuin "eikä hylsyjä enää satanut tantereelle", kuten Juva ehdottaa, mutta niillä on sävyero.
Se [taistelun loppuminen] oli tuonut mukanaan metelin (kulku meteliä?), mullasta ahneesti nousevien toukkien kulun kohti ruumiita (kömpelöä ja outoa), kuoleman kätyreiden toimeliaan rahinan kohti tuoretta verta , ja se (mikä? meteli?) haisi, ulosteet ja vatsahappojen katkuinen oksennus (vatsahappojen oksennus?) löyhkäsivät. Irja: No mutta, eihän vatsahapoilla ole mitään oksennusta, kuten Juva ehdottaa. Vatsahappojen katkuinen oksennus on aivan normaalikieltä, eikö? Matojen kulun aiheuttama meteli ja rahina ovat edelleen varsin vangitsevaa kieltä, joskaan ei aivan päivälehden uutispalstalle sopivaa.
Silmiäni häikäisi.--- Korvissani soi.
Ripeimmät toimivat jo kuin olisivat torilla ostoksilla (omituinen kuva): oli kerättävä aseita kuolleilta, vain aseita, patruunavöitä – ja taskuja (kerättävä taskuja?). Irja: Torilla ostoksilla ruumiinryöstössä on omaperäinen mutta toimiva kuva. Mitähän Juva olisi tähän voinut pistää tilalle? "Ripeimmät kiiruhtivat ryöstämään ruumiita asiallisen touhukkaina" olisi epäilemättä täsmällinen kuvaus, mutta tämä ei ole päivälehden uutisartikkeli...
Veikkasimme, että hävityspataljoona odottaisi vahvistusta ennen kuin lähtisi uuteen hyökkäykseen tai etsimään leiriä, peräämme se kuitenkin tulisi (mihin kuitenkin viittaa?). Irja: Jep, tässä on taas viittaussuhdevirhe.
--- näin tutun hahmon hyppivän ruumiin päälllä: Mart. (ruumista ei ole mainittu aikaisemmin). Irja: Suomenkielessä ei ole määräistä artikkelia, jota Juva tässä ilmeisesti kaipaa. Niinpä ruumiista voidaan puhua ihan ilman erikoismääreitä jopa ensimmäisellä kerralla. Jalat olivat jo ehtineet murskata kallon, aivot sotkeutuivat multaan --- (lukija kuvittelee ensin että jalat ja aivot kuuluvat samalle subjektille) Irja: Ei kuvittele.
ja Mart vain iski ja iski --- (äsken hyppi, mutta nyt iskeekin, ahaa, kohta se sanotaan: kiväärinperällä)
Sain kuitenkin kiedottua housuistani ottamani vyöni – (suoranainen virhe) Irja: Todella, siinä oli lyöntivirhe, kamala sentään...
--- oli --- unohdettava Mart ja se miten olin samaistunut hänen sekavassa katsannossaan näkyvään mieheen, samanlaiseen mieheen joka oli minun saappaissani juossut taisteluun (kankea ilmaus). Irja: Se olikin kankea.
Muistin hyvin kuinka olimme olleet mielissämme pukeuduttuamme uuteen suomalaiseen sotisopaamme (liikaa possessiivisuffikseja) Irja: Tämä on tyylikysymys, ei virhe.
ja illalla olimme laulaneet rivissä saa vabaks --- (lauseet eivät rinnastu)
--- olisimme hyödyllisempiä liittymällä muihin taistelijoihin (olla hyödyllinen liittymällä?) Irja: Ihminen voi olla hyödyllinen liittymällä Pelastusarmeijaan.
Tuntui siltä kuin mikään tapahtunut ei olisi totta ollutkaan eikä kuoleman katku lähtenyt käsistäni, (lauseet lyövät toisiaan korvalle) vaikka pesin ---

Irja: Tämän tapainen yksittäisten lauseiden nyppiminen ja oman kirjoitustyylin ja puhetavan edellyttäminen myös toisilta on tietysti arvostelijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden tavanomaista retoriikkaa, ei siinä mitään. On kuitenkin hyvä muistaa, että tekstin purkaminen pieniin osiin ja asiatekstin tavanomaisimpien muotojen edellyttäminen myös muulta kirjallisuudelta kertoo usein paljon enemmän analysoijan kielentajun ahtaudesta kuin analysoitavasta tekstistä.

Kustannustoimittajia on monenlaisia. Toiset ehtivät ja jaksavat lukea tekstin kunnolla läpi, korjata ilmeiset virheet ja keskustella kirjoittajan kanssa siitä, miten tekstiä tehdään lukijan kannalta ymmärrettävämmäksi.

Monet vain vilkaisevat tekstiä tai eivät jaksa lukea tekstiä lainkaan läpi. Ne, jotka pikaisesti vilkaisevat, usein korjaavat mielestään normaalikielelle paljon sellaistakin, joka ei korjaamista kaipaa.

Asiatekstissä ongelmana on usein se, että kustannustoimittaja ei tunne kirjan lukijoiden kieltä eikä kirjan erikoisalaa. Siitä sitten ovat seurauksena vaikkapa keittokirjojen tekstiin ilmestyneet ihmeelliset raaka-aineet ja käsittämättömiksi muuttuneet ohjeet. Tai esimerkiksi hevoskirjojen oudot termit, jota kukaan harrasteratsastaja ei voi ymmärtää, ja joista ammattilaisetkin arvailevat kulmat kurtussa, mitä kirjoittaja on mahtanut tarkoittaa.

Ehkä hankalimpia ovat kustannustoimittajat, jotka ovat lukeneet kielioppinsa niin tarkasti, että he ajattelevat, että kieli on yhteen muottiin puristettavissa oleva pötkö lauserakenteita, joita ei saa muunnella. Kirjoittajan rytmiikka, mielikuvien rakentaminen ja terävät havainnot saattavat kaikota kustannustoimittajan ahkeran punakynän alle.

On hyvä muistaa, että Suomen kirjakieli on rakennelma, joka on koottu useiden eri kielialueiden ja murteiden yhdistelmänä. Kieli elää edelleen nimenomaan ihmisten puhumana ja kirjoittamana kielenä. Virallinen kirjakieli ja kielioppi ovat toissijaisia, eivät mikään ehdoton malli, josta ei saisi poiketa.

Minusta Oksasen sanavalinnat tuntuivat kauniilta. Erilaisilta. Jäin oikein makustelemaan eri sanoja. Kirjailijan kuuluu kirjoittaa omalla äänellään, ei kielioppia selaillen. Näin minä ajattelen.

Kiitos Kersti Juvalle, joka uskalsi käydä tärkeän ja ajankohtaisen aiheen kimppuun! Suuri osa hänen esille ottamistaan Oksasen kirjan kohdista vahvistaa sen vaikutelman, minkä satunnainen lukija saa selaillessaan kirjaa kaupassa: kankeita kielikuvia vilisevää tekovanhahtavaa kieltä, lauseita, joihin jumittuu sen sijaan, että ne kuljettaisivat tarinaa - mitä tässä on tavoiteltu? Puhdistuksen luin päivässä, tätä en varmaan saisi luetuksi edes viikossa. Jos jonkun mielestä "silmien vedenkilo", joka "huojuttaa mielen kaarnavenettä", on persoonallinen ja kaunis metafora, niin sitten ei kai muuta voi sanoa kuin että metafora metsään käveli ja lukija perässä. Ilmaisena vinkkinä kerrotakoon, että lisää samantyyppistä "jouhevaa kieli-iloittelua" löytyy esim. Riikka Pulkkisen teoksesta Totta - hänen uutuuttaan en ole tämän jälkeen viitsinyt edes vilkaista. Maailmankirjallisuus on yhä edelleen täynnä mestariteoksia, myös mestarillisesti kirjoitettuja *ja* käännettyjä teoksia - tällaisten menestysteosten kohdalla minä sen sijaan äänestän lompsallani.

Kirjoitin aiemmin tänne hiukan myrkyllisen kommentin. Sen sijaan olisi voinut käydä itse asian kimppuun, niin kuin sinä.

Usein sanotaan, että naiset eivät tue toisiaan. Kai se sitten pitää paikkansa.

On nuori suomalainen nainen, se kirjoittaa useita suosittuja kirjoja. Aiheet ovat sellaisia, joita ei ole paljonkaan käsitelty ennen. Kirjoissa se yrittää käyttää tuoreita ilmaisuja. Sitten se tekee paljon töitä markkinoidakseen kirjojaan.

Ihan niin kuin kustantajat haluavat.

Kirjat menestyvät kansainvälisesti ja niistä tehdään elokuvia.

Sitten toiset suomalaiset naiset etsivät nopeasti syitä, miksi menestynyt naiskirjailija onkin kohtalaisen surkea tapaus ja vielä sellainen tyrkky, eikä ole nöyrä.

Miehet eivät niinkään harrasta tuollaista. Ei ainakaan toisia miehiä kohtaan. Vai onko joku Mikko Rimminen tai Kari Hotakainen tai Pentti Saarikoski kerännyt runsaasti ivailua kielivirheistä tai valitusta omituisista ajatuksenkuluista tai siitä että se ei ole nöyrä?

Tiina, ehkä kumminkin olisi reilumpaa ihan vain sitten palata siihen perinteiseen ja hyväksi havaittuun kommentointitapaan: "En tykännyt".

Sen sijaan blogin kirjoittaja koetti esiintyä objektiivisena sanomalla, että Oksasen lauseet olivat kielen kannalta virheellisiä. Virheitä oli tosiasiassa vain muutama, suurin osa esimerkeistä oli silkkoja makuasioita.

Toki lukija voi varsin hyvin olla tykkäämättä Riikka Pulkkisesta tai Sofi Oksasesta. Tai suurimmasta osasta nykykirjailijoita, jos niikseen tulee.

Olisi kenties siltikin kiinnostavampaa, jos arvioija antaisi henkilökohtaisempia perusteluita tykkäämiseensä tai tykkäämättömyyteensä, eikä piiloutuisi kielen oletettujen sääntöjen taakse.

Otso: "Sen sijaan omituiset sanajärjestykset, vääränlaiset rinnastukset ja oudot personifioinnit ovat myös minusta epäonnistuneita."

Niin minustakin. Monet keskustelijat vetoavat kielioppiin. Kieliopissa harvoin puhutaan esim. oudoista personifioinneista... Ne, sen paremmin kuin väärät sanajärjestykset, eivät ole kieliopillisia "virheitä", mutta luovat sen vaikutelman, ettei tekstiin ole ehditty paneutua. Tällaisista asioista ei ole varsinaisia sääntöjä, mutta hyvä kirjoittaja osaa ne joko luonnostaan tai kokemuksesta viisastuneena.

Ja oudointa on, että jotkut ovat käsittäneet Kersti Juvan sulkuihin panemat *kommentit* korjausehdotuksiksi! Vähän tarkemmin voisi lukea ennen kuin lähettää viestinsä.

Mies- tai naiskysymys tämä ei ole vähimmässäkään määrin.

Vanha Mari on sitä mieltä, että hyvä kirjoittaja osaa luonnostaan sellaisia konventioita, jotka eivät varsinaisesti kuulu kielioppiin, mutta jotka nyt vain yleensä ovat sillä tavalla.

Tuntuu varsin todennäköiseltä, että Oksanen, joka on kirjoittanut jo kaksi kiitettyä ja menestynyttä kirjaa, osaa konventiot.

Se, mikä jää avoimeksi, on haluaako Oksanen jatkaa konventioiden parissa. Haluaako Riikka Pulkkinen? Halusiko Pentti Saarikoski? James Joyce ei ainakaan halunnut, eikä halunnut Gertrude Stein. Entä sitten Rosa Liksom?

Saarikoski, Stein ja Joyce on nostettu kirjallisuuden kaanoniin osaksi juuri siksi, että he jatkoivat eteenpäin, pois konventioista.

Siitä voi sitten lukija pitää tai olla pitämättä. Ihan virheettömälläkin kielellä voi kirjailija olla ikävystyttävä ja vaikeaselkoinen, ja monet ovatkin.

Pertsa kirjoitti, että naiset eivät tue toisiaan, ja tarkoitti, että he kadehtivat toistensa menestystä.

Tasapuolisuuden vuoksi on lisättävä, että kyllä miehetkin kadehtivat toisiaan (ja naisia), ehkä enemmänkin. Mutta naiset osaavat paremmin ilmaista kateutensa sanallisena piikitt... siis kritiikkinä. Lisäksi miehet tietävät, että sanallinen moittiminen ei ole kovin tehokasta. Tässäkin tapauksessa se lienee toiminut lähinnä mainoksena.

Jopa minäkin rupesin harkitsemaan Oksasen kirjojen lukemista nyt. Tähän asti Oksanen ei ole lainkaan sävähdyttänyt, mikä johtuu ehkä paljolti hänen ulkoisesta olemuksestaan. (Satuin kirjamessuilla näkemään hyvin läheltä ja mietin, mikä saa ihmisen käyttämään niin vahvaa naamiota, joka on niin ristiriidassa kirjojen mainostetun paljastusluonteen kanssa.)

Konventioista poikkeavasta kielestä puheenollen, lueskelen parhaillaan Celinen Niin kauas kuin yötä riittää, nyt kun siitä ilmestyi uusi painos.

Kirja kolahti jo ensimmäisellä kerralla vuosikymmeniä sitten nuorena miehenä ja nyt tajusin taas pitkästä aikaa miten hyvä se oikeasti onkaan. Celinen omaperäinen kirjoitustapa toimii Jukka Mannerkorven käännöksessä hienosti, eikä suomennoksen kieli tunnu vanhentuneen yhtään.

Ja sitä teosta ei todellakaan voi arvioida oikeakielisyysperusteilla. Siinä kun on aivan omanlaisensa, kielioppisäännöistä poikkeava kielimaailma.

Sehän olikin Mannerkorpi kääntänyt saman kirjan uudelleen. -joku on kääntänyt tai lainannut sen edellisen keltaisen kirjaston kappaleeni, joten en tajunnutkaan ensin että kyseessä on eri käännös.

Syksyn paras lukemani kirja joka tapauksessa.

Väärin menestytty. Kirjailijan pitää kirjoittaa niin, että kielen konventioita ja tavanmukaisuuksia kunnioitetaan ja tuottaa turvallista tasalaatua.

Ehkä voisimme kuitenkin myöntää, että ei Sofi nyt aivan onneton kirjailija ole.
Ja oli keväällä melko mukava katsella Oxfordin Blackwell'sillä Puhdistusta käännöskirjallisuuspöydän ykköspaikalla.

Myynnistä en osaa sanoa, mutta varmasti se on enemmän myynyt kuin Norjan Knausgård, jota englanniksi oli viime kuuhun mennessä myyty alle neljä tuhatta kappaletta.

Kersti Juvan kirjoituksen ja siihen liittyvien kommenttien innoittamana laatinut Maria Nokka:

Minun on kirjoitettava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pidä sanoa, sillä kun kuulin soran heidän sanoissaan, kilo vettä nousi silmiini. Se oli sama kilo vettä, joka oli huojuttanut minun järkevän mieleni kaarnavenettä ennenkin. Nyt kaikki tuo lainehti kuin Talvivaaran altaasta karannut vesi heidän silmiensä eri nurkkiin.
Olin huolissani heidän sydämiensä kulumisesta.

Joku venäläinen pakeni kun kuuli, että Armi ( Kuusela? Ratia?) kaimansa kanssa asui epäluotettavaa taloa, joka oli metsääkin huonompi, siksi oli tärkeää pelastaa joku häneltä ja astuttaa hänet kirjallisuuden siintävällä tiellä, vaikka sen uloshengitys tuoksui viinalta ja laittoi kaikkien päiden päätökset hoipertelemaan kuin perse jossa on jotakin fikaa fikaa fikaa.
Nyt he hypistelevät toisiaan vääristynein naamavärein ja sanovat saapas, saapas.
Olemme olleet koulutta massasuomessa ja olemme huolehtineet ja hääränneet kuin lapset ja niissä taiteiluissa lanne on soinen, sotkuinen mutta virkeä.

Tempaisen jalastani yhden saappaan, koska varpaani näkivät sen läpi perseeni (sama fika taas...), ja hiiva ruuvasi meidät kaikki tähän ja pian tuli tuli lilu lilu.

Käsi, varteni orren liha tärisi heidän lähettämistään vuoteista, kun samalla jalkani tontut jo paikallaan kuin hylsyt, satoivat kuin haulit Tampreen tornista.

Haistelun loppuminen vei mukanaan metelin, mun altaalle ahneesti nousivat, pohti ruumis. Kömpelöä ja outoa kuoleman käryä.
Kohti tuoretta verta hait, ulos te! Vastakauppojen & ketkojen ikuinen askellus ja pian taas sama tuttu kouhke silmiäni hieraisi ja korviani söi.

On kuin olisimme kaikki torilla ostamassa omituisia kuvia. On kerättävä niitä kuin kuolleita tai aseita (vainajan seita?), öitä ja laskuja. Lottoamme, että patamme ei häviäisi vaan saisimme sille vahvistusta ennen kuin lähdemme uuteen möykkäykseen tai etsimään Meeriä, peräänsä se kuitenkin saa tulen, kun sillä ei ole häntää eikä lepakkomiehen viittaa.

Näen tutun hahmon hyppivän ruumiin päällä: Garp.
Kädet olivat jo ehtineet kirjoittamalla sotkea aivot multaan, lukija huvittelee ensin ajattelemalla että jalat ja aivot kuuluisivat jonnekin tai olisivat kuuluisille kuuluvia näkyviä luita tai muita, mutta ei, vielä äsken hyppi mutta nyt iskeekin, aha, kiväärinperä.

Onneksi saan kiedottua sanoistani mielivaltaisiani möykkyjäni ja suoranaisiani virheitäni ja samaistumiani, oksasiani ja juviani ja kaikkiani muitani näkemiäni tapauksiani sekavassani katsannossani, kun saappaissani juoksen taisteluja kaukaa katsellen kankeasti, vääräoppisesti, mutta ilmavasti.

Muistan hyvin kuinka olimme olleet liemissämme tukeuduttuamme uuteen soppaamme, jossa oli liika posseintensiivistä pippuria. Olemme sillalla, rivejä ei ole, ei onkivapaa, ei rinnasta tulevia lauseita montakaan.

Taistelijat lyövät, tosiaan.
Lauseet ovat hyödyllisiä liittymällä.
Katku lähtee käsistä.


kommentit:

Jos virsuanaalinen & parrallinen saisi kirjalleen sadantuhannen kappaleen menekin, hän pohdiskelisi kirjoittaessaan testamenttia.

Palkittavia etsitään kuohuviinilasin ja mainospinssien kanssa bileistä.

Olen juurikas ja näin, kas juuri näin.
Miljoona kärpästä voi olla sääressä.

Tarina vetää, kirja tökkii, palkittua paperia joka mökkiin.

Palvatut kansainväliset kirjailijat tuotteistavat menestystään reseptillä.

Yliarvostettu hyppivä ruumis ei ole kielellisesti ansioitunut.

Karhu syö marjoja.

Esimerkillinen kielellinencoca & täsmällisyyscola

Tiilenpääluin on vedetty tiukalle eikä hänellä ole aikaa suorittaa tehtäväänsä.

Hiidenkivi pudotti kevytsoran sydämiltämme.

Kyllä kai kaikuna kaikki muut pitävät.

Kostautuuko SOK?

Jopati töihinsä kutsumia pipoja, jotka ovat vastikään lukeneet yli monta tuotettua sanaa, on paljon, siksi he eivät jaksa mennä minnekään, esim. yksityiskohtiin, joten apua, on helle, kauheeta.
Se kielii. Siinä jutussa. Tuskin odottaa puristisiteellä kuitenkin, vaikkei jaksa eikä rupea ilmaiseksi (taide kuten rakkaus onkin amatöörien varassa).

Putoaako taivas niskaamme vai joku kökkö tai pilkku tai toisen palkinto tai kuuma Aleksis Kivi, vai mitä tapahtuu?

Mörinaa toisella tyylillä kuin kirjoittaja kirjoittaisi ekaksi. Viitata kintaalla on silkkaa puppua, eikä ole mitään tolkkua, mutta joissakin on kuulunut asiaan esiintyä kuin olisi.

Se, joka ei ole lukenut sitä toista ihan eri kirjaa, on kai ikävä ihminen, koska minä olen lukenut sen kirjan ja se on hieno kirja, eikä se ole vaikea, se on selkeärakenteinen ja suora ja se vaatii vain sen että osaa asettua maalaistalon salin tunnelmaan.

Surrut vuosia kun yödekkarista ei jäänyt oikein mitään jäljelle, kun Juvan käännös ihan Cafe lattea.

Hei kiva.
Ei yhtään kivaa, moniosaiseen analyysiini meni monta tuntia tehokasta työaikaa.

Toiset ehtivät ja jaksavat, monet vain vilkaisevat tai eivät jaksa lainkaan.
Ihmeellisiä ovat raaka-aineet ja kirjojen oudot termit.

Vääntäjänä näen asiat ja olen eri mieltä. Sanavalinnat tuntuvat kauniilta ja erilaisilta. Söin niitä ja nyt on oma ääni.

Tekovavavahtavaa kieltä ja lauseita joiden sijaan jumittuu ja saa metaforan menemään metsään (jota tulisi suojella).

Myrkyllisen kommentin sijasta olisin voinut käydä kimppuun.

Kannat ja korot ja sääret ja naiset. Naiset ei tue toisiaan. Huonoakin mieskirjailijaa tukee naiset ja miehet. Täällä jotkut naiset ei tue huonoa naiskirjailijaa, vaikka se on kirjottanut monia suosittuja kirjoja ja markkinoi ihan niinkun kustantajat haluaa ja menestyy ja tehdään elokuvia ja sitten haetaan syitä että olisikin surkea vaikka on tyrkky ja nyörä. Onko P. ja A. saaneet valitusta ajatuksenkukusta?

Olisi reilumpaa palata siihen perinteiseen ja hyväksi havaittuun kommentointitapaan, jossa muut kuin minä olisivat hiljaa.

Laavamerenä ymmärrän petoeläimiä. Rakas hunajani mesikämmen, olet taas niin oikeassa.

Hän, joka on kirjoittanut jo kaksi kiitettyä ja menestynyttä tuotetta, osaa sen, mitä kiittäjät menestyksen tuojat ovat vailla.

Sanallinen moittiminen on nyrkillä mottaamista paljon tehottomampaa, joten se sopii naisille.
Kirjailija on liian meikattu minun makuuni messuilla, enkä tiedä mitä se piilottelee kun kirjat paljastaa niin paljon, vaikka en ole lukenut.

Puheenollen aiheesta, minä luen nyt erästä ihan toista kirjaa ja siinäkin on kielimaailma.
Korjaus edelliseen, se olikin joku toinen kirja mitä olen lukemassa, tai siis eri käännös. Joku oli mennyt ja lainannut sen keltaisen kirjan, joten menin sekaisin kun tämä oli toisen värinen.

Raha tuo?

Ehkä voisimme kuitenkin myöntää, että olisi keväällä melko mukava katsella Talvivaaran kaivosalueen Puhdistumista.

Onpas täällä pahantuulista sakkia. Minusta kirja oli hauska.

Hauskaa riitti kirjassa, Juva poimi joitakin olennaisia hauskoja ja Nokka pesi riveille kerääntyneen pyykin sanan lipeällä. "Näen tutun hahmon hyppivän ruumiin päällä: Garp." E r i t t ä i n terävä nokka, sai minut nauramaan ääneen.

Onko siis yleinen tapa erotella menestyneiden kirjailijoiden teoksista lauseita, pilkkoa ne pieniksi palasiksi ja lällätellä yhteisvoimin?

Ymmärrän, että sellaista tehdään internetin laajoilla kansalaissivuistoilla, mutta nähtävästi ilmiö on sitten siirtymässä tänne yliopistonkin huomaan.

Mira, kiitos puheevuorostasi.

Kotus-blogi ei ole yliopiston sivusto, vaan Kotimaisten kielten keskuksen.

Keskustelu tästä(kin) blogimerkinnästä on ollut polveilevaa ja välillä kiivasta. Harmillista, että siitä on välittynyt sinulle lällättelyn tunnelma.

Erilaisten tekstien ja niihin liittyvien kielenkäytön ilmiöiden erittely ja kommentointi on Kotus-blogissa hyvin tavallista. Toivottavaa tietysti on, että keskustelussa kunnioitetaan keskustelukumppaneita ja myös niitä ihmisiä, joiden tekstejä käsitellään. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa kriittisten äänten vaimentamista. Mutta pyritään pysymään asialinjalla.

Kotus-blogin periaatteista kerrotaan tarkemmin täällä: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=4321 (Kaikkea Kotus-blogista).

Mielestäni Oksanen kirjoittaa paremmin kuin Juva analysoi.

Olisikohan blogikirjoitus pitänyt ensin luetuttaa jollakullla muulla.

Olisikohan matematiikka (=luvut) määrättävä ainoaksi hyväksyttäväksi lähtökohdaksi koskien palkittujen henkilöiden tuotteiden analysointia ja olisiko parempi että myös kommentoinnissa sovellettaisiin samaa perustetta, sillä silloin muista, eli vääristä lähtökohdista syntyvät kannat tulisi oikealla tavalla käsitellyiksi, eli eliminoiduksi?

En tiedä, oliko Kersti Juvan blogilleen valitsema foorumi oikea vai ei. Oikeastaan se olikin kirjallisuusarvostelu: kun kirja vilisee paitsi varsinaisia *virheitä* (joista osan voi sivuuttaa lapsuksina), hyvin kömpelöitä kielikuvia ja huonosti harkittuja epookki- ja paikallisväri-ilmauksia, niin että tiheaästi toistuvat kieliongelmat haittaavat itse tarinan lukemista, eihän kirja silloin voi olla kovin hyvä, ainakaan suhteutettuna sen saamaan ylettömään suitsutukseen. Pitäisikö jonkun vihjaista, ettei keisarinnalla ainakaan kyyhkyskirjaa kirjoittaessaan ollut vaatteita?

Yhdyn Kersti Juvan esittämään arvosteluun. Olen kerännyt oheen joukon katkelmia kohdista, jotka eri syistä ovat haitanneet lukemistani ja saaneet minut harmittelemaan, ettei (kyyhkyskirjan takakansitekstissä nimetty) ”suomalaisen kirjallisuuden kirkkain tähti” ole saanut, ehtinyt saada tai kenties halunnutkaan saada avukseen ammattitaitoista kustannustoimittajaa.

En aio tässä yksityiskohtaisesti perustella, miksi mikin kohta on jäänyt minua ärsyttämään. Voin palata siihen, jos keskustelu jatkuu. Otan tähän vain muutamia näkökohtia.

Paitsi kömpelöihin ja ontuviin kielikuviin, huomio kiinnittyy vierassanojen omituiseen käyttöön, johon saattaa myös liittyä tahallista tai tahatonta viron kielen mukailua; jos tahallista, voi kysyä, mihin sillä pyritään. Tiedämmehän että monet sanat, jotka suomessa ovat kyökkikieltä tai selvästi vanhentuneita, voivat virossa olla luontevaa nykykieltä. Epookkiväriä voi tietysti hakea kuvaamalla vanhoilla sanoilla asioita ja esineitä joita ei juuri enää ole (vaikkapa ”komuutti”), mutta pitääkö 1940-luvun sähkeen tai sähkösanoman olla ”telegrammi”, raitiovaunun ”trammi”, haavasiteen ”kompressi”, hedelmäsoseen ”kompotti”, savukkeen ”paperossi” tai pikakirjoituksen "stenografiaa"? Nämähän eivät ole *virheitä*, mutta jos kirjailija johonkin on tähdännyt, olisi mukava tietää, mihin. Mitähän ”kaukonäköpuhelimella” mahdetaan tarkoittaa? Jos parodioidaan saksan kielipurismia ja vierassanojen saksantamista, onhan tietysti Fernsehen (televisio), Fernruf- (puhelin) ja Fernschreiben (teleksi), mutta sarjaan ei tiettävästi kuulu Fernsehruf tai vastaava. Voin tietysti olla väärässä.

Ja jos käyttää tietoisesti vanhoja suomen kielen sanoja, pitäisi olla selvillä miten ne taivutetaan (ruko > ruon) tai mikä merkitys on omatekoisten sanojen kantasanoilla (reen lensuminen, lenseä = ’lauha, lauhkea, leppeä, lempeä, vieno’). Parajaksi-sana varmaan johtaa lukijan oikeille jäljille, mutta ainakaan yleissuomessa sellaista ei ole, vain "paraiksi" tai "parahiksi", virossa taas on "parajasti".

Ensimmäisessä esimerkissä ”oma”-sanan käyttö on kieliopillisesti täysin viron mukaista, mutta sopisi suomeen vain, jos "oma" ymmärrettäisiin erityisen painolliseksi.

... ... ...

Olin varma, että kohta bolševikkien aitoihin liimaamat mobilisaatiokäskyt korvattaisiin Saksan omilla.

”voitko kuvitella, trammeja kulkemassa puulla [= puupolttoaineella, OK] , kaikkea ne saksalaiset keksivät!”

Vaikka suurin osa junaliikenteestä kuljetti sotilaita, (…)

Hän poltti viimeisen paperossinsa vaikka oli julkisella paikalla (…)

(…) mies oli siirtänyt kompottilusikkaa

(…) tiesin Edgarin olevan frikadellikeiton perään

Reen ratina ja lensuminen kantoivat metsämökille (…)

(…) alkoi heti paistella suolalihaa consommeeta varten (…)

Siitä ei kerrottaisi vieraille, mukaan lukien Edgarin vaimo.

[heinästä:] (…) että sitä riittäisi talveksi kahdenkymmenen rukon verran

(…) apila oli tuonut hyvin typpeä maahan, parajaksi perunalle. (…) parajaksi pimeän syvetessä pääsin perille.

(…) ruuti oli savunnut kuusikot sumuun.

Serkku oli aina pitänyt Saksan herroja parempina, ihaillut Berliinistä tuotuja polkupyöriä, hullaantunut kaukonäköpuhelimista (…)

[sairaanhoitoa:] …alkoi touhuta korista kompressivehkeitä (…) Kompressit pyörivät jaloissani

(…) tohvelit eivät pysähtyneet vaan jatkoivat nakuttamista paikoillaan, koputus kaiversi lattialautaa, narskui sen vaaleanruskeassa maalissa, (…)

Vai oliko hän ottanut vastaan amnestian?

Ehkä elimille voisi ehdottaa suoraan, että Kodumaa-lehteen voisi fabrikoida ikävöivien sukulaisten ilmoituksia (…)

Niinpä hänkin oli vain nakannut niskojaan ja nostanut kasvonsa kadusta kohti aurinkoa ja heti niin tehtyään hänen olonsa oli ollut jälleen hyvä, ehkä jopa riehakas.

(…) hän oletti hänen olemuksensa olevan kohta tunnistettava myös muille ja siksi hän oli päättänyt vaihtaa majapaikkaa.

Astuessaan Hellmuthin eteisen pehmeille matoille Judithin pää oli jo uhmakkaasti pystyssä (…)

Komeron perälle kätketyt huopasaappaat oli valmistettu hyvästä nahasta, niiden pohjat ja reunat olivat tarkkaan rasvatut ja villakankaalla kiillotetut (…)

Sain postilaatikkoneidiltä saksalaisen sotisovan ja hän haki vielä metsästä pari pullollista patruunoita.

Tähän mennessä uusi Ausweiseni oli käynyt täydestä (…)

(…) jonka toimeen kuului kääntämisen, tulkkaamisen ja stenografian lisäksi (…)

(…) vain lähettänyt telegrammin rouva Vaikille

On mahdollista että uudelleenasuttaminen koskee Baltikumin juutalaisia (…)

(…) Edgar oli kuullut että Ritterkreutz kaulassa jopa virolaiset pääsivät saksalaisille tarkoitettuihin lokaaleihin.

(…) edessä hyöri kansallispukuisia tyttöjä kiinnittelemässä miesten rintoihin kotimaan kukkia.

(…) paistetun lihan tuoksu tirisi keittiöstä (…)

Keittiöstä kantautuva lihavasaran määrätietoinen hakkaus häiritsi.

Edgaria hymyilytti, millaista epätoivoa turvallisuuspoliisin komppaniaa kuljettanut juna oli hänessä aiheuttanut: ikkunan pielet olivat nauraneet, osa vaunuista oli kyhätty koivunoksista.

Kun Opel jätti Tallinnan, (…)

(…) vaihtoehdot pyörivät hänen päässään parvena, mutta jokainen valmisteltu lause iskeytyi Rolandin lasisiin silmiin.

Oikeassa pohkeessa olevan suonikohjun alku toi aina mieleen Adelinan, jonka bolševikkien teloittaman isän ruumiin jäänteet oli kaivettu ylös Pikk-kadulta,. (…)

Parts oli jonottanut, kunnes oli saanut kabinettijääkaapin ostoon oikeuttavan luvan.

Hän nielaisi vastenmielisyytensä vaimon ilmaa leikkaavia paksuja varpaankynsiä kohtaan.

He olivat niin onnellisia uuden asuntonsa kanssa.

Hyvä esimerkki fasistien oveluudesta, autenttinen yksityiskohta, joka sai Partsin sormiin taas vauhtia, ne kiisivät riviltä toiselle, korsujen savuttamista kerosiinilampuista ja reikäisistä kengänpohjista tšekistien suorittamiin metsien haravointeihin, operaatioon, jossa metsän kaikki isot kivet oli käännetty kun oli etsitty korsuja, radion korjaamisen hankaluuksiin ja mimeografin saamisen aiheuttamaan riemuun.

Olin vannottanut hänen luotettavuuttaan, suhteista sakemanniin en ollut maininnut mitään.

(…) hänen kielensä liukas pyrstö ui suuhuni.

Edgar oli valmistautunut vierailuun kunnolla, ajan tasalla olevat luvut odottivat portfellissä hyvässä järjestyksessä.

Kun Neuvostoliitto okkupeerasi Viron, tänne tulvi juutalaisia (…)

(...) muistona yhteisestä liftausmatkasta Kaukaasiaan (…)

(…) hän oli kätkenyt Antsin hänelle aineiden kirjoittamisessa maksamansa kruunut.

(…) keskellä kauppapäivän pitkintä jonoa (…)

(…) hänen hampaidensa kirskunta oli kiskojen kirskuntaa ja kirskunnassa jännitti selkäänsä pelko valmiina iskeytymään hänen selkäänsä, upottamaan karstansa hänen lihaansa (…)

Blogin pitäjä ja tämä viimeinen kommentoija menevät kyllä oman osaamisalueensa ulkopuolelle etsiessään Oksasen tekstistä kieliopinvastaisuuksia.

Suurin osa kummankin virheinä esittämistä esimerkeistä on hyvin Sofi Oksaselta kuullostavaa, sujuvaa ja ymmärrettävää kaunokirjallista tekstiä. Oksasen kirjan tapauksessa kyökkisuomentyyppiset ilmauksetkin istuvat tekstiin oikein hyvin ja antavat Viron historiaan sijoittuvassa teoksessa suomalaiselle lukijalle paikallisväriä. Tekstissä on aivan luontevaa käyttää saksasta tai venäjästä johdettuja sanoja sen sijaan, minkä sanan suomen kielitoimisto on sen tilalle lahden tällä puolella kehittänyt.

Lapsuksia Oksasen tekstissä voi varmaan olla, mutta eivät ne kyllä itselläni lukukokemuksessa pahemmin vastaan tökkineet. Kirja kuullosti Oksasen omalta tekstiltä, ja sellaisena aivan sujuvalta. Kyllä Oksanen näyttää tietävän mitä tekee. Ei tuollainen asiansa osaavan kirjailijan tekstin repostelu ole kenellekään kunniaksi.

Saamisalueen ulkopuolella etsiessään Kyökkisuoma ei tiedä mitä tekee. Moni osaa asiansa vain kunniasta.

Kiitos Kersti Juvalle loistavasta Laurence Sternen Tristram Sandy -romaanin suomennoksesta.
Voisimme kernaasti ottaa ko. kirjasta Sternen kelpo suomeksi käännettynä irrallisia lauseita ja todeta, että herra Sterne oli jokseenkin kelvoton kirjailija - voisi jopa väittää - sataan tai kahteen sataan - tahi tuhanteen - irralliseen esimerkkilauseeseen viitaten - ettei hänen em. teoksessaan ole päätä eikä häntää.
No niin, avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Sattui tulemaan sivu 202. Kyseessä on kolmas kirja ja sen XXXIV-luku. Sivun keskeltä, hieman yläreunasta (en tiedä miten saisin esiin ylipitkän ajatusviivan, kirjoitan sen tähän kahdella -viivalla): " -- Tässä, -- miksi tässä? -- pikemminkin kuin jossakin toisaalla tarinassani, -- en osaa sanoa; -- mutta tässä se tulee, -- sydämeni pakottaa minut sanomaan sinulle kerrankin, rakas Toby-setäni, sen kunnianosoituksen hyvyydellesi, jonka olen velkaa." Pisteen jälkeen kertomus jatkuu " -- Sallikaa minun työntää tuolini syrjään..."
Niin, teoksesta saisi ottaa -- vaikkapa -- kaikki sen lauseet -- ja voisi kysyä, ovatko nämä muka klassikon asemaan nousseen romaanin ansiot niin suuret, että -- se on pitänyt -- kääntää?
Anteeksi, mutta kirjoja voi lukea monella tapaa ja minun yksi suosikkini -- nimittäin jos -- kun --otamme huomioon maailmankirjallisuuden -- kaikkien aikojen -- on -- Sternen, arvoisa lukija, -- sensaatio! -- Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet.