Kirjat ja minä

Kirjat ja tarinat olivat elämässäni jo ennen kuin osasin lukea. Isä luki ääneen Suomen kansan satuja ja Raumlaissi jaaritukssi. Sen lisäksi hän kertoi meille omasta päästä jännittäviä kertomuksia, joissa seikkailivat Bontso ja Bili sekä Pulikonkeli-niminen robotti ja Arpinaama-Kalle. Äiti puolestaan lauloi ruotsinkielisiä lastenlauluja: Mors lilla Olle i skogen gick...

Lukutaito, muutto toiselle paikkakunnalle ja kirjaston lastenosasto olivat pettämätön yhdistelmä: ahmin kaiken mitä käsiini sain. Kun etsin internetistä kuvia powerpoint-esitykseeni, tunsin uudestaan pienen tytön väristykset löytäessäni vanhat kansikuvat sellaisiin kirjoihin kuin Ollin oppivuodet ja Meren urhoja.

Lukion innoittunut suomen kielen opettaja Viljo Tervonen, joka oli yhtä kiinnostunut meistä nuorista kuin suomen kielestä ja kirjallisuudesta, ohjasi meitä lukemaan eläytyen ja puhumaan lukemastamme omakohtaisesti. Hänellä oli kyky valita kirjoja, jotka koskettivat: Nykyajan aristokraatit, Ulkopuolella leirin, Moreeni, Sivullinen.

Kirjallisuudenopinnot 1960-luvun lopulla olivat karismaattisen opettajan jälkeen pettymys. Kun kirjojen lukemisesta tuli velvollisuus eikä kukaan tuntunut innostuvan mistään, lumo oli poissa, vaikka kirjat olisivat olleet kuinka hyviä.

Suomentaminen tuli kuin taivaan lahjana. Minun käy suorastaan sääliksi ihmisiä jotka eivät saa kääntää, sillä sen parempaa tapaa lukea en tunne. Yhteen kertaan lukaisu tuntuu nyt kovin pinnalliselta tutustumiselta teokseen. Toisaalta on myönnettävä että suomentajalle kliseinen teos paljastaa auttamatta karvansa.

Suomentaja joutuu myös kirjoittamaan käännettävän teoksen, jolta vaivalta tavallinen lukija säästyy. Siinä on ammennettava luetusta koko elämän ajalta. Lapsuuden ahmiminen on varmasti ollut tärkeä pohja. Tärkeitä ovat myös olleet nimenomaan ne suomalaiset kirjailijat jotka nojaavat vahvasti puhuttuun kieleen: Kivi, Aho, Jotuni, Viita, Meri, Harri Tapper. Suomentaessani pyrin siihen että tekstin voi lukea ääneen. Jos kielen takana ei hengitä puheen rytmi, siihen jää jotakin keinotekoista joka vaikeuttaa ymmärtämistä.

Näinä aikoina, jolloin kirjoitettu sana joutuu kamppailemaan kuvan kanssa aivan uudella tavalla, joutuu kysymään, onko jotakin, mitä pelkät sanat ilmaisevat paremmin kuin mikään muu media. Kun muistan isän kertomukset, muistan luetut sadut ja äidin laulut, tajuan että tarinan historia tulee jostakin kaukaa menneisyydestä, suullisesta perinteestä. Kertomisen historia on yhtä pitkä kuin ihmisen historia. Uskon vakaasti ettei mikään voi korvata sanojen virtaa, johon mieli saa luoda kuvat.

P.S. Pyyntö lukijoille: Kootut kamaluudet.

Eräs tämän blogin lukija lähetti esimerkin käsittämättömästä kielenkäytöstä pankin nettisivuilla. Jos joku muu löytää pienen pätkän suomalaisen kirjoittamaa suomea, josta ei ymmärrä mitään, sen voi lähettää minulle kopioituna tai skannattuna osoitteeseen kersti(at)turanko.net. Kielivirheet eivät minua kiinnosta, haen tekstejä joiden ymmärtämiseen hyvä tahtokaan ei riitä. Pyydän mainitsemaan missä ja milloin teksti on julkaistu. Katsotaan jos niistä saisi bloginjuurta.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro