Niin ja joo, onhan tuolla Wikipediassakin kaikenlaista tästä jumista. Arvellaan, että olisi samaa juurta kuin jumala, tiedä häntä.

Wikipediassa sanotaan myös, että hyönteislaji tupajumi on saanut nimensä jumista: puuhun kaivautunut tupajumi aiheuttaa napsuvaa ääntä, jota pidettiin entisaikaan henkiolentojen aikaansaamana. Aika hyvä juttu, mutta tuskin on totta? (Jos tässä nyt muutenkaan voi totuudesta puhua.)

Mitenkäs oikein on, päivystävät etymologit? Tai kansanetymogit elikkäs satusedät ja -tädit?

Suomen sanojen alkuperä on sitä mieltä, että jumi & co (jumo, jummi, jymmi, olla jumissa, jäädä jumiin, jumittaa jne.) olisivat ainakin osaksi deskriptiivislähtöisiä, ja vertaa niitä verbiin jumista 'kumista, jymistä'.

Minä en aivan oivalla tuota yhteyttä. Vai onko niin, että tupajumin (murteissa sanakirjan mukaan myös mainiosti kuolemankello ja seinärautio) nakerruksesta lähtee kumiseva tai jymisevä ääni?

Nykyjumittaminen voisi minun vahvan kansanetymologisen tuntumani mukaan hyvin juontua tuosta "seinässä nakertavasta kovakuoriaisesta" (SSA) - mahtaa olla aika ahtaat oltavat siellä. :)

Vienalaiset saattoivat hyvinkin pitää Jumia pirun sokeana veljenä, mutta ehkä moinen uskomus edusti silti kirkon pakanallisia jumalia vastaan masinoimaa järjestelyä, nurin käännettyä maailmaa. Ainakin Oulun rovasti ja mainittava postillakirjailija Juhana Wegelius tuntui tienneen paremmin, kun hän rovastinkäräjillä 1759 nimitti Jumia naimajumalaksi. Nuorisolla oli näet tuolloin tapana järjestää syksyisin palkollisten irtaviikon aikoihin illatsuja, joissa tanssittiin ja päälle vietettiin Jumin häitä. Se tarkoitti, että tuvan lattialle levitettiin olkia ja nuoret panivat niille pareittain makuulle tiukasti toisiinsa kietoutuneina. Maattiin jumia eli jumissa. Periaatteessa pidettiin vaatteet päällä, mutta intiimämpääkin kosketusta lie otettu, koska jumissa makuu tarkoitti myös liikkumatonta yhdyntää. No, eihän sellainen meininki oikein kirkolle sopinut, ja papit asettuivat kiivaasti jumihäitä vastaan.

Vesa näkyy hyvin tietävän, että lainatavarasta tässä on kyse, kun siihen kerran vihjaa. Sana ja ehkä tapaperinnekin on "lainattu" tai pikemmin omaksuttu muinaisilta veriveljiltämme balteilta. Latvian sana jumis eli jumi tarkoittaa luonnossa kaksoistähkää, kaksoisnaurista tai muuta kaksoishedelmää ja Jumi personoituneena henkiolentona maanviljelyn suojelijaa tai haltiaa sekä yleisemmin hedelmällisyyden jumalaa, jopa taivaanjumalaa. Tästä on lyhyt askel juminhäihin: lattiaoljet turvaavat (niin kuin joulunakin) tulevan vuoden satoa ja juminmakuu ihmisten ja koko luonnon hedelmällisyyttä.

Jumalan olemme myös saaneet balteilta. Jumala on latviassa jumin johdos ja tarkoittaa Jumin vaimoa, murteissa lisäksi vankkaa tyttöä ja vankkaa lehmää, koko lailla hedelmällisen näköisiä olioita molemmat. Hauskaa todeta, että Jumalamme näyttäisi näin olevan naisellista alkuperää.

Latvian sanojen indoeurooppalaisen juuren merkitys on 'sitoa yhteen, yhdistää', mikä yhä heijastuu hyvin suomen sanoista jumissa, jumittaa, jumittua. Sanojen kaukaisia alkusukulaisia ovat esmes sanskritin yamah 'kaksonen', yunam 'side' ja yamala 'kaksinkertainen', prakritin 'kaksonen'.

Olen samaa mieltä William K:n kanssa, että pirun sokea veli on Jumin myöhempää olemista kuvaava sana, joka uuden kristillisen kulttuurin vahvistettua Vienessa otettaan muutti vanhan vahvan Jumin surkeaksi silmäpuoleksi. Ties vaikka viittasivat vaivihkaa ruotsalais-suomalaisiiin valloittajiin tällä tavalla. Nimet muuttuvat nopeastikin hyvistä nimistä kurjiksi, Yrjö on ollut oikein hyvä nimi aikoinaan, eipä vaan enää - ja sen myötä on keksitty sille synonyymin Pirjosta, ym.

Suomi24:n palstalla on keskustelu verevästi Jumista vuodesta 2007 alkaen. Kannattaa vilkaista sieltäkin.

Moi, minut saatteli tänne Haavio: Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (2.p.). - (1. p. 1965)

Siinä puhutaan laajasti suomen Jumala-samasta ja liitetään se viikinkiaikaisiin Vienan ja Keski-Aasian kauppayhteyksiin. Kannattaa ehdottomasti tutustua myös siihen, n. S. 200 eteenpäin!