Viikon vinkit 2018
Korvavalosta järjen valoon
Valaisevia sanoja valon merkityksistä.
Helmikuun alussa juhlitaan Valon nimipäivää ja valon lisääntymistä. Kielitoimiston sanakirja kertoo, että valolla on suomessa monenlaisia merkityksiä. Merkitysten kirjo näkyy vaikkapa näissä sanakirjan esimerkeissä:
Päivänvalo. Kaupungin tuhannet valot. Tulla pimeästä huoneesta valoon. Koko juttu näyttäytyi uudessa valossa.
valo (Kielitoimiston sanakirja)
Kielentutkijat ovat kirjoittaneet usein valosta ja siihen liittyvistä asioista. Tässä joitakin valikoituja valopaloja verkkoteksteistämme.
Sattumaa tai ei, Suomessa aurinko ja kokki joka tapauksessa paistavat samalla verbillä. Sen lisäksi kumpikin voi myös paahtaa, ellei suorastaan grillata. Ja uutta kesää odotellessa lohduttakoon, että ”kyllä kokki paistaa, vaikka aurinko ei”.
Taru Kolehmainen: Aurinko paistaa, ja kokkikin (Kieli-ikkuna, 29.2.2000)
korvavalo: kuulokkeita muistuttavan laitteen kautta korvakäytävään suunnattava valo, jonka tarkoitus on torjua kaamosmasennusta
Sanaa valistaa on käytetty vanhassa kirjakielessä ja murteissa – etenkin Lounais-Suomessa – aivan konkreettisessa merkityksessä. Lamppu valistaa eli valaisee, ja päivä valistaa eli valkenee. Valistua puolestaan tarkoittaa murteissa vaalenemista ja kalpenemista, kalvakaksi käymistä.
Näistä merkityksistä käykin havainnollisesti ilmi valistamisen ja valistumisen alkuperä. Kantana on joko valo tai valko (valkoinen). Kun ihmisiä valistetaan, heille valaistaan asioita, tarjotaan tiedon valoa.
Maija Länsimäki: Valistus on viritetty (Kieli-ikkuna, 18.11.2007)
Asumusten valaistus hoitui pitkään tulisijan avulla. Kun se ei riittänyt tai tarvittiin valoa navetta-askareihin, sytytettiin päre. Suorasyisistä männynsäleistä kiskottuja päreitä tarvittiin monin paikoin vielä maailmansotien välisenä aikana. Eivät ne tosin ole tyystin vieraita tämän ajan ihmisellekään, sillä päreet voivat palaa monella nykyverkostoissa elävälläkin.
Kirsti Aapala: Valoa kansalle (Kieli-ikkuna, 27.12.2005)
Kuun vaiheisiin on varhaiskantaisessa ajattelussa muun muassa meillä liittynyt monenlaisia uskomuksia. Yleisen uskomuksen mukaan alakuu hävittää, yläkuu kasvattaa. Niinpä kaikki, mille toivottiin kasvua tai runsastumista, tehtiin entisaikaan yläkuulla, kasvavan kuun aikaan, ja mille vähenemistä tai loppua, alakuulla, vähenevän kuun aikaan. Siten esimerkiksi kylvön aika osutettiin yläkuulle ja avioliiton hedelmällisyys turvattiin solmimalla se yläkuulla. Rikkaruohot ja syöpäläiset pyrittiin hävittämään alakuulla.
Mutta missä voimme nähdä lähimmät puolikuut? Vaaleina kaarina omien kynsiemme tyvessä.
Marjatta Vilkamaa-Viitala: Puolikuun valoa (Kieli-ikkuna, 8.6.2004)
Suomen murteiden sanakirjassa mainitaan hämäränhetken vietolle kymmenittäin synonyymejä. Nimityksissä hämy(n)pyhä, hämärä(n)juhla ja hämärä(n)pyhä aistii saman juhlallisuuden kuin Myrskyluodon Maijan perheen hetkessä. Antreassa ”käytii hämäräjuhlil, istuttii ja leppäiltii hämäräs tuvas enne valo sytyttämist”. Maaningalla on pidetty ”hämärähetkee, pimmeen pyhhee”.
Liisa Nuutinen: Hämypyhää viettämään (3.2.2008)
Luumen on valovirran yksikkö SI-järjestelmässä. Suomen kielen
lautakunta on suosittanut tätä kirjoitusasua 1970-luvulla, ja näin sana
on kirjoitettu esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa. Sanaa käytetään
myös anatomian terminä merkityksessä ’putkimaisen elimen sisäosa, aukko,
ontelo’. Tässä merkityksessä sanan ainoa, vakiintunut kirjoitusasu on luumen.
Eija-Riitta Grönros: Valovirran yksikkö on luumen (Kysyttyä, Kielikello, 1/2012)
Teksti ja kuva: Vesa Heikkinen