Terävästi-palstalla julkaistaan vierailevien kirjoittajien tekstejä ja Kotus-blogin lukijoiden keskustelunavausehdotuksiin perustuvia blogimerkintöjä. Ehdotuksia voi lähettää palautelomakkeella. Palstan tekstit eivät edusta blogitoimituksen näkemyksiä saati Kotuksen
virallista kantaa.
”Oomaa puukuu puutooaa”
”Oliko sillä paljon syyliä?” kysyi lapsi kuultuaan laulettavan virttä 497. Jos hän olisi osannut ja viitsinyt lukea, hän olisi huomannut, että kyse oli sylistä, ei syylistä.
Muiden lasten tavoin hänkin sittemmin sopeutui siihen, että puhutun suomen lyhyttä vokaalia saa laulussa vastata pitkä. Kesästä tulee ”keesä”, pesästä ”peesä” ja niin edelleen.
Sama ajatusmalli vain vahvistuu kouluiässä. Ihan juhlallisiksikin tarkoitetuissa tilanteissa sana venyy ”saanaksi”, kotimaa ”kootimaaksi”, ja isän monikon genetiivi saa äänneasun ”iisiien”. Puolijuhlallisesti lauletaan ”Häämeen maasta” ja ”Saavon joukosta”.
Kirkkoväki saa tätä vahvistusta jatkuvasti, niin usein esiintyy virsikirjassamme Isä-sana sellaisessa asemassa, että sen alkutavulle osuu kahdeksasosanuottia pitempi kesto – joskus myös lopputavulle. Esimerkki virrestä 397: ”eipä Isä [iisää] hylkää lastaan”. Melodian rytmin mukainen sanajärjestys olisi: ”eipä hylkää Isä lastaan”.
Mutta on niitäkin nirppanokkia,
jotka eivät mielellään olisi edes läsnä veisattaessa esimerkiksi, että ”oomaa
puukuu puutooaa” (virsi 225). He ovat sitä mieltä, että melodian ollessa jo
tiedossa sanoittajan vasta aloittaessa työtään – kuten suomennuksissa tilanne
yleensä onkin ollut – sanoittajan olisi pitänyt ajatella myös tavulaajuuksia.
Kunnioituksella ajattelen F. E.
Sillanpäätä. Marssilauluaan runoillessaan hän ei voinut tietää, millaisen
melodian se tulisi saamaan. Mutta siitä hän piti huolen, että marssijan
vasemman saappaan iskiessä maahan laulettava tavu olisi aidosti pitkä. Siis:
Tapa tuttu jo taattojen eikä ”isien”. Ehkä hän oli testannut asiaa marssimalla
paikallakäyntiä, lausuen samalla runoaan.
MAURI KOMSI
Tavun rajoista on kirjoittanut Taru Kolehmainen Kielikellossa 1/2003.
Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa | Keskustele
Entäs Mikko Alatalon Taitaa tulla kesä? Jos Alatalo ei olisi hieman oikaissut kotimurteensa geminaation kautta, kertosäkeen alusta olisi tullut kummallinen:
"Aurinko paistaa ja vettä saataa..."
Esimerkiksi "Oi maamme Suuuuomi syyyynnyinmaa, sooi saaana kuuultaaaineeeen...".
Kysymyshän on tällöin aivan yksinkertaisesti laulun alkuperäisen sanoittajan ammattitaidon puutteesta. Sellaiset sanoituksen ammattilaiset kuin jo mainittu Juha Vainio tai ehkä vielä häntäkin taitavampi Sauvo Puhtila kyllä osasivat nämä asiat ja olivat niistä tarkkoja. Samoin iskelmäsäveltäjä Toivo Kärki piti tiukasti kiinni siitä, että laulun sävelmän rytmiä ei koskaan rikottu sopimattomalla sanoituksella.
Nykyään on surullisen tavallista se, että määrän katsotaan korvaavan laadun myös laulujen sanoissa. Ei korvaa.
Itse kyllä katsoisin diftonginkin aina pidentävän tavua riittävästi, kuten sanassa Suomi. Samoin tekee konsonanttiin päättyminen. Edeltävä vokaali laulettakoon lyhyeksi, jos se puheessakin on lyhyt, kuten synnyinmaan alkutavussa. Aina parempi, jos halutun pituuden antava konsonantti on soinnillinen.